kunnei kuulu mihinkään..

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja yhä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Y

yhä

Vieras
Olen kahden lapsen yh-äiti ja tällä hetkellä työttömänä kotona. Töitä kyllä haeskelen, en sen takia, että se parantaisi taloudellista tilannettani, vaan siksi, että saisin itselleni jonkinlaista sosiaalista elämää. Asun paikkakunnalla, jossa ei ole sukulaisiani, eikä tiivistä yhteydenpitoa kyllä heihin ole juuri muutenkaan. Kavereita minulla on jokunen, mutta en tunne kuuluvani heihin.. Enhän ole perheellinen, enkä taas sinkkukaan. Viikot kyllä menee lasten kanssa touhutessa, mutta viikonloppuisin, kun perheelliset touhuavat perheensä kanssa ja sinkkukaverit menevät omia menoja, tuntuu aikas orvolta touhuta aina vaan yksin lasten kanssa.
Olen sosiaalinen ihminen ja kaipaan ihmisiä ympärilleni ja kivahan jos jonkinlainen turvaverkko olis jollain tapaa olemassa..
Olenko ainoa yksinäinen..
 
Mulla oli samaa ongelmaa aikoinaan. Ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden ja ei-mihinkään-ryhmään-kuulumattomuuden tunne. Paikkakunta oli uusi, olimme muualta tulleita. En saanut ystäviä sieltä. Perheelliset kait pelkäsi että vien heidän sohvaperunansa, sinkut ja lapsettomat taas pitivät minua perheellisenä ja äitinä, jonka kanssa ei voinut olla...

Sain viikonloput kulumaan, kun touhusin paljon lasten kanssa: talvella oltin pulkkamäessä, hiihtämässä, uimahallissa, käytiin kaviossa tai vain kaupungilla. Leivottiin, askarreltiin. Kesällä uimassa uimarannalla, fillaroimassa, jne.
ja sitten kun sain auton, teimme vain autoajeluita, kulutimme aikaa.
 
Sama juttu minulla..
Olisi todellakin mukava saada samassa tilanteessa olevia ystäviä.
Jakaa ilot, hyvät vinkit, ja huonoina hetkinä ymmärtävä ihminen joka kuuntelee.

Vaikka vaan meilien muodossa, jollei lähekkäin asustella.

Meidän osoitteemme: misulin@netti.fi =)
 
no välistä ihan sama tunne täälläkin.. jollain tapaa ei kuulu kuuluvan perheellisten seuraan vaikka perheellinen onkin..
kavereita kyllä on mutta tosiaan taas sit kun on ihan eri elämäntilanteet niin joskus tuntuu että on jotain muutakin mitä myös kaipais..
maailmalla liikkuessa taas tuntuu että kaikki on joko ikisinkkuja ja lapsettomia tai perheellisiä.. eli aina ollaan jossain välimaastossa jossa ei tunnuta olevan kotonaan missään... (paitsi ehkä täällä)

joskus mietii juuri tota perheellinen kuviota et vaikka itse tunnen olevani perheellinen.. puhun meidän perheestä.. pyydän meille käymään.. minä ja lapset ollaan me, se käsitys kun maailmalla on että perheen pitäisi olla se vaimo+mies+lapset... mutta eikö me olla me, minä ja lapset.. miettii totakin joskus kun etsii sitä toista ihmistä jonka kanssa ajatuksiaan ja elämäänsä jakaisi niin ajaako se "meidän perhe" kaikki ehdokkaita pois.. kuvitellaan heti että tuo ei vielä ole päässyt eroon entisestään mielessään... vaikka alussa eron jälkeen oli "mun koti"-kausi joka taas asioiden tasaannuttua muuttu meiksi.. siis minä ja lapset

sama asia että mitä ollaan ollaanko lopun ikäämme "eronneita" eikä olla sinkkuja.. ja jos sanoo sinkuksi niin sit jo joku sanoo et hei sullahan on muksuja.... tai virallisten papereiden naimaton, eronnut..


 
Olipas kiva huomata, että muitakin samassa tilanteessa olevia on olemassa.
Niin perheenä minäkin meitä pidän, vaikka se isä samasta taloudesta puuttuukin ja sitä myös miettinyt, että josko joskus jonkun ihmisen elämääni löytäisin, niin miten sen saisin tähän meidän porukkaan mukaan. Lapset kuitenkin vielä suht pieniäkin..
Paljon touhuan minäkin lasten kanssa ulkoillen, askarrellen ym. ym. Ajan saan kyllä siis kulumaan, mutta siihen mukaan touhuamaan kaipaisi aikuista seuraa, seuraa itsellekkin.

Yh-äitylille.. mielelläni kyläilisin, mutta tuo Tampere turhan kaukana.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 10.03.2006 klo 21:39 yhä kirjoitti:
Olipas kiva huomata, että muitakin samassa tilanteessa olevia on olemassa.
Niin perheenä minäkin meitä pidän, vaikka se isä samasta taloudesta puuttuukin ja sitä myös miettinyt, että josko joskus jonkun ihmisen elämääni löytäisin, niin miten sen saisin tähän meidän porukkaan mukaan. Lapset kuitenkin vielä suht pieniäkin..
Paljon touhuan minäkin lasten kanssa ulkoillen, askarrellen ym. ym. Ajan saan kyllä siis kulumaan, mutta siihen mukaan touhuamaan kaipaisi aikuista seuraa, seuraa itsellekkin.

Yh-äitylille.. mielelläni kyläilisin, mutta tuo Tampere turhan kaukana.

Minun ja minun lasteni elämään sitten tuli se mies. Ja kyllä hän tavallaan rikkoi minun ja lasten välisen suhteen; hän tuli siihen väliin. Oli varmaan omaa tyhmyyttäkin, etten osannut pitää lasten puolia, olin vain niin innoissani parisuhteesta, en huomannut että samalla kun kyhnytän miehen kyljessä, karkoitan lapset luoltani pois.

Me olimme kuitenkin olleet hyvin kiinteä pieni perhe, minä olin ollut hyvin itsenäisesti "perheen pää" jo ennen eroa lasten isästä, joten kun kuvioon tuli mies, hänellä ei mitenkään helppoa ollut se paikan ottaminen tai vastuun ottamien, koska minä en osannut noin vaan siirtyä takavasemmalle "naisen paikalle" enkä osannut luovuttaa vastuita miehelle, joka ei lasten isä ollut. Hän ei taas ymmärtänyt että ajan kanssa - että odottaisi. Siinä vaiheessa kun minä olin valmis sitä vastuuta hänelle siirtämään, ei hän ollut innokas sitä ottamaan - moitteita ja viisauksia kyllä jakoi, että miten väärin toimin äitinä :ashamed: itse ei kuitenkaan sen oikeudenmukaisemmin tai paremmin tilanteita hoitanut saati että olisi ottanut vastuuta niistä itse.

Hän ei ikinä oppinut tykkäämään lapsistani, me sitten erosimme "muista syistä" mutta luulen että yksi syy siihen, että hän alkoi haluta eroa, alkoi inhota minua , oli se ettei hän oikein jaksanut minun murrosikään tulleita lapsiani. ...

Minulla oli vielä kaikki hyvin ennen kuin tapasin tämän ihmisen, en ollut kokenut "miehen puutetta" vajeena elämässäni, olin tyytyväinen elämääni lasten kanssa.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 08.03.2006 klo 10:35 yhä kirjoitti:
Töitä kyllä haeskelen, en sen takia, että se parantaisi taloudellista tilannettani, vaan siksi, että saisin itselleni jonkinlaista sosiaalista elämää. hyvä idea
Asun paikkakunnalla, jossa ei ole sukulaisiani, eikä tiivistä yhteydenpitoa kyllä heihin ole juuri muutenkaan. mikset? vaikkei tiivistä niin ota ainakin kerran viikossa johonkin yhteyttä niin ei tunnu niin yksinäiseltä
Kavereita minulla on jokunen, mutta en tunne kuuluvani heihin..mitä vähemmän on yhteydessä kavereihin niin sitä vähemmin tulet jatkossa tuntemaan heihin kuulumattomaksi
Enhän ole perheellinen, enkä taas sinkkukaan. Viikot kyllä menee lasten kanssa touhutessa, mutta viikonloppuisin, kun perheelliset touhuavat perheensä kanssa ja sinkkukaverit menevät omia menoja, tuntuu aikas orvolta touhuta aina vaan yksin lasten kanssa. ei ole ystävyyden este olla sinkku tai eronut tai naimisissa tai perheellinen tai toisenlainen ammatti tai ikä eikä auton värikään - omasta kokemuksesta sanon että ystävät ovat pysyneet ja uusia syntynyt elämäntilanteesta johtumatta
Olen sosiaalinen ihminen ja kaipaan ihmisiä ympärilleni ja kivahan jos jonkinlainen turvaverkko olis jollain tapaa olemassa..kun pidän sukulaisiini ja kavereihin yhteyttä ja osoitan ystävyyttä riippumatta ovatko ystäväni perheellisiä vai sinkkuja vai muuta sorttia niin kyllä yksinäisyys luonnostaan vähenee
Olenko ainoa yksinäinen..et varmastikaan mutta kun rakennat itse ystävyyssuhteita sen sijaan että odotat muiden tekevän niin - tulet olemaan vähemmän yksinäinen
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 16.03.2006 klo 23:09 maaliskuu kirjoitti:
\
Alkuperäinen kirjoittaja 08.03.2006 klo 10:35 yhä kirjoitti:
Töitä kyllä haeskelen, en sen takia, että se parantaisi taloudellista tilannettani, vaan siksi, että saisin itselleni jonkinlaista sosiaalista elämää. hyvä idea
Asun paikkakunnalla, jossa ei ole sukulaisiani, eikä tiivistä yhteydenpitoa kyllä heihin ole juuri muutenkaan. mikset? vaikkei tiivistä niin ota ainakin kerran viikossa johonkin yhteyttä niin ei tunnu niin yksinäiseltä
Kavereita minulla on jokunen, mutta en tunne kuuluvani heihin..mitä vähemmän on yhteydessä kavereihin niin sitä vähemmin tulet jatkossa tuntemaan heihin kuulumattomaksi
Enhän ole perheellinen, enkä taas sinkkukaan. Viikot kyllä menee lasten kanssa touhutessa, mutta viikonloppuisin, kun perheelliset touhuavat perheensä kanssa ja sinkkukaverit menevät omia menoja, tuntuu aikas orvolta touhuta aina vaan yksin lasten kanssa. ei ole ystävyyden este olla sinkku tai eronut tai naimisissa tai perheellinen tai toisenlainen ammatti tai ikä eikä auton värikään - omasta kokemuksesta sanon että ystävät ovat pysyneet ja uusia syntynyt elämäntilanteesta johtumatta
Olen sosiaalinen ihminen ja kaipaan ihmisiä ympärilleni ja kivahan jos jonkinlainen turvaverkko olis jollain tapaa olemassa..kun pidän sukulaisiini ja kavereihin yhteyttä ja osoitan ystävyyttä riippumatta ovatko ystäväni perheellisiä vai sinkkuja vai muuta sorttia niin kyllä yksinäisyys luonnostaan vähenee
Olenko ainoa yksinäinen..et varmastikaan mutta kun rakennat itse ystävyyssuhteita sen sijaan että odotat muiden tekevän niin - tulet olemaan vähemmän yksinäinen

Hyviä neuvoja. Usein sanotaakin, että yksinäisen kannattaa hakeutua itse muiden seuraan, etsiä itse itselleen niitä ystäviä, niin kyllä sitä sitten löytyy.
Väärin!

Nimittäin luulin itsekin noin aikoinaan. Että kun itse olen avoin ja kontaktinhakuinen ja liikun paikoissa ihmisten joukossa, yms. yms. niin jostakin sitten tarttuu mukaan tuttuja, joiden kanssa aikaa myöten tutustutaan, joistakin tulee hyväkin tuttuja, sitten ehkä ystäviäkin.
Eipä toimikaan näin,
Tai sitten minussa on jotakin vikkaa..vikkaa..vikaa..vikaa..

Tarinani:
Muutin uudellen paikkakunnalle alle kouluikäisten lasteni kanssa. Heti alkuun menin mukaan pienen ja uuden asuinlähiön kyläyhdistyksen järjestämälle retkelle.
Ihmiset kyllä huomasivat että olen uusi, muualta muuttanut, en paikkakuntalainen.
Aloitin opiskelun.
Lapset aloittivat päivähoidon.
Kävin lasten kanssa erilaisissa perheille ja lapsille sovissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa, leikkipuistoissa, lapseni kävivät kerhoissa ja elimme varsin aktiivista elämää.

Olin aina yksin. En kuulunut mihinkään ryhmään: perheelliset eivät kutsuneet kylään, vaikka kyllä lupasivat: voisit tulla meille joskus kylään.. ja plaaplaa. Aikani odotin että sitten kutsutaan, ei kutsuttu koskaan.
Pyysin yhtä opiskelukaveria mukaamme uimahalliin. Hän koki että hänet on kutsuttu lapsilleni vahdiksi, hän ei mennyt uimaan itse ollenkaan, istui ja vahti lapsiani ja patisti minua uimaan. Minun ajatus oli että olemme yhdessä.... uinnin jälkeen hän meni edeltä lasteni kanssa kahvioon minua odottamaan, ja osti heille minulta lupaa kysymättä makeisia. Ei ollut karkkipäivä.
En kaivannut sääliä, vaan ystävää.

Toisen luo menin yökylään kun hän pyysi. Minun ajatus oli olla pe-la-yö, siksi sanoin että tulemme pe-illalla ja se sopi hänelle. Jouduimme olemaan koko viikonlopun, koska he (hän ja miehensä) maanittelivat jäämään eivätkä lähteneet viemään meitä kotiin, olimme heidän autokyydin varassa. Ja syykin selvisi: tämä nainen halusi la-illalla tanssimaan ja minut sinne tekosyyksi, hän tapasi toista miestä siellä.
Samalla tämä opiskelukaveri "tarkisti", että lapsillani on kaikki hyvin - hän sanoi asiasta hyvin tyhjentävän lauseen koulussa muille.

Minähän olin hyvin uupunut yh, joka ei saanut lastenhoitoapua, eikä löytänyt ystäviä, vaikka avoimesti asiasta puhuin.

En myöhemminkään sillä paikkakunnalla kavereita saanut.

Kun muutin paikkakunnalle Y, olin jo luovuttanut.. no, myöhemmin löytyi hyviä ystäviä, muutama on jäänyt elämänmuutoksen myötä pois mutta yksi on säilynyt....

Nyt olen taas tilanteessa, että toisinaan yksinäisyys kaatuu päälle, ahdistaa. Olen kiertänyt kaikki mamma- ja perhepiirit hoitovapaan aikana, nyt töissä ollessa on vain työ-päivähoito-koti. Olen luovuttanut. Kun ei niin ei.
Vika on kait minussa. Ulospäinsuuntautuneisuus, aktiivisuus, mutta omana itsenä oleminen tämmöisenä kuin olen, ei kelpaa. Olenko ruma? Olen kait. Ei-tarpeeksi-trendikkäästi-pukeutunut? Varmaankin. Kukaan ei halua tämän näköistä rinnalleen rattaita työntelemään. Ja sitten se perusluonne, jota ei siedetä / hyväksytä.

Huomaan, että olen alkanut pitämään välimatkaa ihmisiin, olen muuttunut etäiseksi; kohtelias, ystävällinen, mutta en päästä enää lähelle, koska minua ei kelpuuteta kuitenkaan.

En puhu mistään kahden vuoden kokemuksesta, vaan 10-15 vuotta kestäneestä ystävän etsinnästä = siitä alkaen, kun muutin kotikonnuilta pois.

En jaksa enää lähetellä viestejä vanhoille ystäville, he kun vastaavat noin puolen vuoden viiveellä: olen ajatellut sinua, mutta on ollut kiireitä..
En aio enää kerjätä ystävyyttä. :headwall: :wave:
 
Hyvä että en ole yksin!! Siis olen yksin,,,Mulla kaksi poikaa, ei kavereita lainkaan, työtön tällä hetkellä! Ainoo sisar johon olen hyvissä väleissä on pikkuveljeni ja sen tyttöystävä (20v ja 19v), eikä heillä lapsia, toiseen veljeen ja sen perheeseen en kauheesti pidä yhteyttä ja isosiskooni hunomat välit!! Olen sinkku yhäiti, harvoin vapaata ja sitten kun on toivoisin että olisi kavereita jonka kanssa mennä johnkin, että ei tarvis istuu kotona vapaata päiviä!! Välillä on tosi raskasta kun ei tunnu olevan ketään!! Otakaa meseni jos teitä kiinostaa vaikka kaveerata!!! Asumme muuten porissa!!!
 
Tuttu tunne. Mä olen kans lasten kanssa kotona kaikki päivät. En oo kyllä vielä töitä yrittänyt etsiäkkään, kun prinsessa on vielä niin pieni. Minulla on kaksi lasta ja ystäviä nolla. Vanhat ystävät kummasti katosi, kun sain esikoiseni. He elävät vieläkin sinkkuelämää eikä tämmösen kotiäidin seura oikein kiinnosta. Yhden lapsuuden ystävän kanssa pidän silloin tällöin yhteyttä, mutta siinä se seuraelämä sitten onkin. Olen kyllä yrittänyt tutustua ihmisiin, muutettiin uudelle paikkakunnalle tammikuussa, mutta en ole vielä kehenkään tutustunut. Ollaan käyty perhekerhossa ja muutenkin olen yrittänyt rohkaista mieleni ja tutustua ihmisiin. Olen melko ujo ja hiljainen ja uusiin ihmisiin tutustuminen on välillä hieman vaikeaa. Päivät menee lasten kanssa ja pyykkiä pestessä tms.. Usein ainoa aikuinen jonka kanssa puhun on äitini joka soittaa yleensä joka päivä (ja siskoni joka asuu naapurissa ja soittaa tai käy silloin kun tarvtsee jotain). Ja sitten tietysti "keskustelen" täällä kaksplussa sivuilla, jos ennätän. Olen jopa saanut kaksi "maili ystävää". Silti tunnen itseni todella yksinäiseksi. Tulee huono omatunto ja ahdistava olo kun sanon tai ajattelen niin. Olenko huono äiti, kun tunnen oloni yksinäiseksi vaikka minulla on kaksi ihanaa lasta seurana. Silti kaipaisin välillä seuraa, ihan aikuista seuraa. Monta kertaa on tehnyt mieli pyytää äitiäni ottamaan lapset viikonlopuksi, mutta sitten olen miettinyt että mitä muka tekisin. Yksin on kurja lähteä mihinkään, joten luultavasti vain siivoaisin ja pesisin pyykkiä kotona. Vaikka olisihan sekin hengähdys tauko. Enkä ole kehdannut pyytää äitiäni ottamaan lapsia. Tuntuu pahalta pyytää hakemaan lapset jotta saisin olla rauhassa. Minun lapsethan ne on. Taisin eksyä vähän aiheesta. Olen kirjoittanut tätä jo yli tunnin, kun koko ajan toinen lapsista haluaa jotain. Ainakin äitin huomion pois koneesta, jos ei muuta. Tää kone tuntuu taas olevan ainoa "henkireikä" ja mahdollisuus "puhua" edes jollekin.
 
Hei! Tässä myös aktiivinen, positiivisen elämän asenteen omaava yh-äiti. Opiskelen, ja minulla on 4 lasta. Olen oma itseni. Minulla on yksi paras ystävä, ja muutama muu ystävä, joita en pysty tapaamaan kovinkaan usein. Yhteydenpito on muutama puhelu silloin tällöin, tekstareita ja meilejä. Minulle itselleni samassa elämäntilanteessa olevat ystävät olisivat myös tervetulleita.
 
Täällä yhden lapsen yh-äiti aivan samassa jamassa.Hyvin yksin lapseni kanssa.Olisi mukava jakaa ajatuksia samanlaisten kokemusten omaavilta ja jos sattuisi paikkakuntakin olemaan sama niin toki olisi upeaa tavata ja puuhata yhdessä mukavia :flower:Vantaalta olemme :)
 
Vähän samat fiilikset on täälläkin päin.. Vaikka ympärillä on hyvä tukiverkko,niin silti olen kuitenkin yksin,eihän heillä ole samanlainen tilanne, ja omat menot on niilläkin..
Käyn kyllä koulussa ja neiti on hoidossa eli viikolla ei niin kovasti ahdista,mutta viikonloppuisin sitäkin enemmän, ja lomilla. Jo senkin takia että neiti tarvis muutakin seuraa kun äidin, ja lähipiirissä ei oikein ole lapsia,eikä näin talvisin tuppaa ees ulkoa löytyä seuraa. Ja juuri sitä aikuisseuraa kaipaan minäkin, kaverit ei oikein ymmärrä/jaksa ymmärtää, kun ovat lapsettomia opiskelijoita..

Mullekkin saa kirjotella jos uutta seuraa haluaa, Tampereelta olemme. ada04@luukku.com tai yy:tä voipi laitella
 
Hei, minä kans! Eksyin vahingossa tänne ja heti löytyi aihe joka ottaa tosi läheltä.. Kahden ihanan äiti, ja parisuhteen mukana kaatui myös haave isosta perheestä ja sosiaalisemmasta elämästä (mies mukana meni auto, ja monet tuttavat olivat miehen ystäviä).. Hienoa että löytyy näitä yh-palstojakin nykyisin.
 

Yhteistyössä