S
surullinen
Vieras
-kirjoitin tämän tänään miehelleni. kirje on pitkä, mutta jos joku jaksaa lukea olisi kiva saada kommenttia. olenko toivoton tapaus.. kirjotan harmaana, en halua että tunnistetaan-
En tiedä mitä sanoisin, on niin paljon sanottavaa, mutta niin vaikea kertoa. Minun elämäni viimeisimmän vuoden aikana ei ole ollut mitään herkkua. Sinä olet elänyt siinä rinnalla ja kokenut samoja asioita, mutta selvästi lievemmin. En tiedä mitä ajattelet.
Lähes joka päivä itken, yksin kotona tai suihkussa niin ettet kuule. Tukahdutan kaikki tunteeni sisälleni ja se saa minut voimaan pahoin ja masentumaan. Heinäkuussa eli reilun kuukauden päästä tulee vuosi siitä kun alettiin lasta yrittämään, tuloksena keskenmeno ja kemiallinen raskaus. Kun nämä tuli olin rikki. Halasit ja se oli siinä. Eikö sinulla ole tunteita, etkö välitä, etkö ajattele miltä musta tuntuu, etkö ymmärrä että tämä on vaikeaa, tai sitä että en muuta enemmän halua kun onnellisen perheen.
En tiedä saavutanko koskaan onnellisuutta tässä suhteessa. Sen jälkeen kun armeijasta tulit on meidän suhde muuttunut. Monta kertaa olen kysynyt onko sinulla joku toinen, joskus epäilen että tykkäisitkin enemmän pojista. En tiedä miksi et enää halua minua. Se satuttaa. Olen lihava ja ruma ja en pysty tuomaan lasta tähän maailmaan, mikä minussa on vikana.
Nyt kun olen saanut lääkkeitä lapsettomuuteen, jonka pitäisi auttaa asiaa niin et vaan suostu olemaan minun kanssa. Elän joka hetki hirveässä paineessa siitä että oliko oikea aika mennyt jo, miksi ei rakasteltu kun piti. Et halua että kerron koska ovulaatio on, mutta jos en kerro niin me ei lasta tulla koskaan saamaan. Kaipaan aikoja, jolloin pystyttiin nauttimaan toisistamme ja haluttiin toisiamme. Minne se on kadonnut. Miksi en enää uskalla lähestyä sinua. Torjut minut joka kerta, en jaksa enää yrittää. Paineet vaan kasautuu. Tulen hulluksi.
Syön kalliita lääkkeitä, maksan kalliita lääkärikäyntejä, kärsin epämukavista sivuoireista päivittäin ja ainoa asia mikä sinun pitäisi tehdä on miehen työ, eli hoitaa ne siemenet sisälle. Se on näköjään liikaa pyydetty. En jaksa enää. Minä haluan lapsen ja jos et sitä pysty antamaan niin on minun haettava sitä jostain muualta.
Tiedätkö kuinka monta kertaa olen saanut sanoa sinulle näistä asioista ja puhumattakaan siitä, että olisit enemmän kotona ja pitäisit kodista huolen. Silloin kun siitä puhun niin seuraava päivä on ehkä ihan ok. Mutta sinun käytöksesi ei ole muuttunut kokonaisuudessaan mihinkään. Olen tullut siihen tulokseen, että olet mikä olet ja sinua ei voi muuttaa.
Meillä on oma koti ja auto yhdessä, joka on saanut minut pitkittämään tätä juttua silloin, kun tuntuu etten enää aio antaa sinulle uutta tilaisuutta. Mutta ihan oikeasti en enää jaksa. Olen onnellisempi yksin tai jonkun muun kanssa. Toivottavasti tulevaisuudessa saisin sen lapsen mitä toivon. Toivoin niin kovasti että meillä olisi perhe sinä, minä ja vauva. Täydellinen pikku perhe. En vaan enää usko siihen että pystyn olemaan sinun kanssa onnellinen. En ole ollut onnellinen pitkään aikaan. Minun elämässä ei ole sisältöä.
Minä rakastan sinua. En tiedä tunteistasi, et ole puhunut niistä lähes vuoteen. En halua menettää sinua, enkä sitä mitä meillä on. Haluan vaan meille perheen ja onnellisen tulevaisuuden.
Haluan oppia tuntemaan sinut ja nauttimaan yhteisistä hetkistä. Haluan kulkea käsikädessä, haluan käydä kävelyllä yhdessä, haluan pussailla ilman syytä, haluan kuulla että rakastat minua, haluan olla onnellinen.
Kysymys kuuluukin haluatko ja pystytkö antamaan tämän kaiken. En aio enää tuhlata elämääni suhteeseen mikä on jo tuomittu ja roikkua tässä aivan turhaan. Ja viimeiseksi en halua että lapseni kasvaa ilman isää. Jos et voi vannoa että muutut ja alat ajattelemaan minua ja tuomaan romantiikkaa ja onnellisuutta tähän suhteeseen niin lastakaan en sinun kanssa halua.
En tiedä mitä sanoisin, on niin paljon sanottavaa, mutta niin vaikea kertoa. Minun elämäni viimeisimmän vuoden aikana ei ole ollut mitään herkkua. Sinä olet elänyt siinä rinnalla ja kokenut samoja asioita, mutta selvästi lievemmin. En tiedä mitä ajattelet.
Lähes joka päivä itken, yksin kotona tai suihkussa niin ettet kuule. Tukahdutan kaikki tunteeni sisälleni ja se saa minut voimaan pahoin ja masentumaan. Heinäkuussa eli reilun kuukauden päästä tulee vuosi siitä kun alettiin lasta yrittämään, tuloksena keskenmeno ja kemiallinen raskaus. Kun nämä tuli olin rikki. Halasit ja se oli siinä. Eikö sinulla ole tunteita, etkö välitä, etkö ajattele miltä musta tuntuu, etkö ymmärrä että tämä on vaikeaa, tai sitä että en muuta enemmän halua kun onnellisen perheen.
En tiedä saavutanko koskaan onnellisuutta tässä suhteessa. Sen jälkeen kun armeijasta tulit on meidän suhde muuttunut. Monta kertaa olen kysynyt onko sinulla joku toinen, joskus epäilen että tykkäisitkin enemmän pojista. En tiedä miksi et enää halua minua. Se satuttaa. Olen lihava ja ruma ja en pysty tuomaan lasta tähän maailmaan, mikä minussa on vikana.
Nyt kun olen saanut lääkkeitä lapsettomuuteen, jonka pitäisi auttaa asiaa niin et vaan suostu olemaan minun kanssa. Elän joka hetki hirveässä paineessa siitä että oliko oikea aika mennyt jo, miksi ei rakasteltu kun piti. Et halua että kerron koska ovulaatio on, mutta jos en kerro niin me ei lasta tulla koskaan saamaan. Kaipaan aikoja, jolloin pystyttiin nauttimaan toisistamme ja haluttiin toisiamme. Minne se on kadonnut. Miksi en enää uskalla lähestyä sinua. Torjut minut joka kerta, en jaksa enää yrittää. Paineet vaan kasautuu. Tulen hulluksi.
Syön kalliita lääkkeitä, maksan kalliita lääkärikäyntejä, kärsin epämukavista sivuoireista päivittäin ja ainoa asia mikä sinun pitäisi tehdä on miehen työ, eli hoitaa ne siemenet sisälle. Se on näköjään liikaa pyydetty. En jaksa enää. Minä haluan lapsen ja jos et sitä pysty antamaan niin on minun haettava sitä jostain muualta.
Tiedätkö kuinka monta kertaa olen saanut sanoa sinulle näistä asioista ja puhumattakaan siitä, että olisit enemmän kotona ja pitäisit kodista huolen. Silloin kun siitä puhun niin seuraava päivä on ehkä ihan ok. Mutta sinun käytöksesi ei ole muuttunut kokonaisuudessaan mihinkään. Olen tullut siihen tulokseen, että olet mikä olet ja sinua ei voi muuttaa.
Meillä on oma koti ja auto yhdessä, joka on saanut minut pitkittämään tätä juttua silloin, kun tuntuu etten enää aio antaa sinulle uutta tilaisuutta. Mutta ihan oikeasti en enää jaksa. Olen onnellisempi yksin tai jonkun muun kanssa. Toivottavasti tulevaisuudessa saisin sen lapsen mitä toivon. Toivoin niin kovasti että meillä olisi perhe sinä, minä ja vauva. Täydellinen pikku perhe. En vaan enää usko siihen että pystyn olemaan sinun kanssa onnellinen. En ole ollut onnellinen pitkään aikaan. Minun elämässä ei ole sisältöä.
Minä rakastan sinua. En tiedä tunteistasi, et ole puhunut niistä lähes vuoteen. En halua menettää sinua, enkä sitä mitä meillä on. Haluan vaan meille perheen ja onnellisen tulevaisuuden.
Haluan oppia tuntemaan sinut ja nauttimaan yhteisistä hetkistä. Haluan kulkea käsikädessä, haluan käydä kävelyllä yhdessä, haluan pussailla ilman syytä, haluan kuulla että rakastat minua, haluan olla onnellinen.
Kysymys kuuluukin haluatko ja pystytkö antamaan tämän kaiken. En aio enää tuhlata elämääni suhteeseen mikä on jo tuomittu ja roikkua tässä aivan turhaan. Ja viimeiseksi en halua että lapseni kasvaa ilman isää. Jos et voi vannoa että muutut ja alat ajattelemaan minua ja tuomaan romantiikkaa ja onnellisuutta tähän suhteeseen niin lastakaan en sinun kanssa halua.
kaikkea hyvää elämääsi
mutta en voi siitä päästää irti, lapsen kaipuu on niin suuri.