Toggle sidebar

Kyllä mua ahdistaa (kotona olo yms.)

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "katsku"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
K

"katsku"

Vieras
KOhta 7 v ollut himassa lasten kanssa.Sosiaaliset kontaktit lähestulkoon 0.Ei tukiverkkoa olemassakaan.No mies on joo,joka reissaa työkseen.
Kuuntelen lasten kiukuttelut,vinkumiset,tappelut.
Olen NIIN totaalisen täynnä tätä!! MUlla ei ole enää aivoja,kaikki logiikka mennyt.Oikeasti musta on tullut tyhmä tämän kotona olemisen seurauksena.
Ei oo muuta elämää kuin lapset.TIetysti he ovat kaikki kaikessa,mutta silti.
Ensi syksynä töihin takaisin,että odotan sitä.
NYt vain en jaksa,joka helvatun aamu puistoon,kotiin,pukemiset riisumiset kertaa 10 joka päivä.
Ei ole mitään mitä odotaa,tässä istun ja haluaisin tehdä jotain muttei ole voimia.
En edes tiedä mitä elämältä haluan,ei huvita palata omaan duuniin,en halua olla kotonakaan..
 
Onko se pakko raahautua joka helvatun aamu puistoon ja kotiin, ja pukea 100 kertaa päivässä? Pitäkää tänään sisäpäivä, pitäkää pyjamat päällä ja tehkää olkkarin sohvalle maja :) Katsokaa joku lasten elokuva ja leipokaa pipareita!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Molleri:
Onko se pakko raahautua joka helvatun aamu puistoon ja kotiin, ja pukea 100 kertaa päivässä? Pitäkää tänään sisäpäivä, pitäkää pyjamat päällä ja tehkää olkkarin sohvalle maja :) Katsokaa joku lasten elokuva ja leipokaa pipareita!
Click to expand...

No ei se puistoon meno nyt ole ainoa asia joka ahdistaa.Kyllä tässä 7v aikana on sisäpäiviäkin ollut.V**tuttaa vaan nyt kaikki ja mieheläkään saa mitään empatiaa.
 
Ehdottaisin että kävisit jossain lääkärillä hakemassa apua. Kuulostaa siltä, että olet masentunut ja tässä vaiheessa vielä kun itse tiedostat ongelman niin kannattaa hakea apua. Kotona olleen äidin lapsena voin kertoa että ei se lapsena olo ole mitään ihanaa kun äiti on kotona ihan masentuneena ja ei jaksa mitään ja mikään ei kiinnosta. Eikä se töihinkään meno enää kiinnosta kun on niin masentunut. Voin kertoa, että se olo vain pahenee jos mitään et tee.

Toivottavasti saat elämäsi kuntoon ja muutakin sisältöä päiville, niin ne kotipäivätkin alkaa tuntuun taas kivoilta!!
 
Minkä ikäiset lapset sulla on? Itse olen ollut 9 vuotta kotiäitinä, ja tää jatkuu ties minne asti. Minä viihdyn tässä ja nyt lasten kanssa, en kaipaa töihin. Toki joskus on ollut ahdistavia hetkiä, mutta ne menee ohi.Yleensä riittää pieni, huom. pieni, irtiotto arjesta ja jaksaa taas. Kai miehesi on lasten kanssa kun tulee reissulta kotiin, pääset edes kävelylle yksiksesi? Minäkin epäilen sulla olevan masennusta, puhu neuvolassa?
 
Kannattaako sitä töihin lähtöä enää lykätä jos tuntuu tuolta?!

Mä sanoisin että äkkiä lapset päiväkotiin ja sinä töihin, saat sinäkin aikuiskontakteja töissä ja muutenkin uutta sisältöä!
 
Ettekö käy missään perhekerhoissa tai -kahviloissa? Sieltä voisi ainakin juttuseuraa löytyä. Jos sellaista ei ole, menkää käymään museoissa, kahviloissa jne lasten kanssa. Ne piristävät arkea kummasti.
 
[QUOTE="kotiäiti";22634698]Minkä ikäiset lapset sulla on? Itse olen ollut 9 vuotta kotiäitinä, ja tää jatkuu ties minne asti. Minä viihdyn tässä ja nyt lasten kanssa, en kaipaa töihin. Toki joskus on ollut ahdistavia hetkiä, mutta ne menee ohi.Yleensä riittää pieni, huom. pieni, irtiotto arjesta ja jaksaa taas. Kai miehesi on lasten kanssa kun tulee reissulta kotiin, pääset edes kävelylle yksiksesi? Minäkin epäilen sulla olevan masennusta, puhu neuvolassa?[/QUOTE]

Juu,ei ehkä masennusta mutta ahdistusta.Olen itse alalla töissä joten tämän tiedostan.Siitä syystä on myös hankala neuvolan th.n kanssa asiasta puhua.Olen kyllä joskus asiasta sanonut,mutta ei hän ole ihminen joka kuuntelee.
Lisäksi olen kohtuuttoman ahdistunut lasteni terveydestä,keskmmäinen sairasteee kovasti,asiat saavat suuret mittakaavat ja pelot mielessäni.
Lapseni ovat 7,4 ja 1v.
Mies keskittyy uraansa mutta on kyllä lasten kanssa viikonloppuisin.Silloin voisin käydä jossain mutten tiedä mihin menisin.Ei ole sitä tukiverkkoa oikeastaan lainkaan.Ostoksilla käyminenkään ei enää huvita.
 
Mulla kuule tuli tuo tunne jo paaaaaaaljon aiemmin. Osa jaksaa kotona olemista, osa ei. Me nyt vaan ollaan erillaisia eikä saman muottiin kaikkien tarvitse mahtua. Mä ymmärrän äärettömän hyvin sinun tuskasi.

Moni sanoo, muuta arkea, mene jonnekin lasten kanssa, tee sitä, tee tätä. Ei sekään vaan kaikille sovi. Itse kaipasin älyllistä työtä, siis sellaista missä saa haastaa aivot oikein urakalla. Kotona minusta tuli dementikko, toistin vaan samoja rutiineja liukuhihnamaisesti. Toki lasten "kasvatus" vaatii aivoja, en sitä tarkoita. Mutta kun se kutkuttaa vaan aivojen yhtä osaa...kaikki muu jää hunnigolle.

No sanottiin myös hanki harrastus. Entäs jos en halua? Kun mulle tuo työ menee harrastuksesta. Satun olemaan sen verran onnellisessa asemassa että tykkään työstäni. Uraohjus en silti ole. Ei mun tartte työlläni päteä. Se on vaan mun aivoille sopivaa virkistettä.

Mä uskon että olo työn myötä voi sullakin helpottaa. Vaikka arjesta tuleekin haastavampaa, on se silti sen arvoista.
 
[QUOTE="vieras";22634721]Ettekö käy missään perhekerhoissa tai -kahviloissa? Sieltä voisi ainakin juttuseuraa löytyä. Jos sellaista ei ole, menkää käymään museoissa, kahviloissa jne lasten kanssa. Ne piristävät arkea kummasti.[/QUOTE]

Isoin lapsi on koulussa,kakkonen käy kerhossa 2x vko.Ei käydä perhekahviloissa,en koe olevani siellä "kotonani",joskus vuosia sitten kävin pari kertaa.
Museot on kaikki Helsingin keskustassa ,en jaksa sinne vääntyä junalla.
 
[QUOTE="monni";22634735]Mulla kuule tuli tuo tunne jo paaaaaaaljon aiemmin. Osa jaksaa kotona olemista, osa ei. Me nyt vaan ollaan erillaisia eikä saman muottiin kaikkien tarvitse mahtua. Mä ymmärrän äärettömän hyvin sinun tuskasi.

Moni sanoo, muuta arkea, mene jonnekin lasten kanssa, tee sitä, tee tätä. Ei sekään vaan kaikille sovi. Itse kaipasin älyllistä työtä, siis sellaista missä saa haastaa aivot oikein urakalla. Kotona minusta tuli dementikko, toistin vaan samoja rutiineja liukuhihnamaisesti. Toki lasten "kasvatus" vaatii aivoja, en sitä tarkoita. Mutta kun se kutkuttaa vaan aivojen yhtä osaa...kaikki muu jää hunnigolle.

No sanottiin myös hanki harrastus. Entäs jos en halua? Kun mulle tuo työ menee harrastuksesta. Satun olemaan sen verran onnellisessa asemassa että tykkään työstäni. Uraohjus en silti ole. Ei mun tartte työlläni päteä. Se on vaan mun aivoille sopivaa virkistettä.

Mä uskon että olo työn myötä voi sullakin helpottaa. Vaikka arjesta tuleekin haastavampaa, on se silti sen arvoista.[/QUOTE]

KIva kun joku ymmärtää.kakkosen syntymän jälkeen tein keikkatyötä viikonloppuisin ja se oli ihan jees.nyt vain tuntuu korkealta kynnykseltä tehdä edes keikkaa.ja lisäksi pelkään miten mies pärjää tuon pienimmän kassa,kuulostaa varmaan hullulta mutta kun olen "ylitarkka" noista muksuistamme ja tiedän että mies ei vahdi niitä haukkana.ESim.tuo pienin kiipeää turvaportin yli portaisiin ja mie saattaa keskittyä johonkin muuhun sillä välin eikä huomaa.
nyt tuntuu ettei se omaan työhönkään paluu innosta,haluasin vaihtaa alaa mutten tiedä mihin kun mikään ei innosta.haluan kyllä takaisin töihin mutten näe itseäni enää vanhassa ammatissani.oon ihan hukassa.
 
[QUOTE="katsku";22634742]Isoin lapsi on koulussa,kakkonen käy kerhossa 2x vko.Ei käydä perhekahviloissa,en koe olevani siellä "kotonani",joskus vuosia sitten kävin pari kertaa.
Museot on kaikki Helsingin keskustassa ,en jaksa sinne vääntyä junalla.[/QUOTE]


No voi, sitten on kyllä omasta viitseliäisyydestäsi kiinni tuo ahdistumisesi, sanoisin näin. Joskus pitää nähdä vähän vaivaa, mutta jos lopputulos virkistää ja auttaa jaksamaan arkea, on se sen vaivan arvoista. Ja mitä' noihin perhekahviloihin tulee, niissä pitää jaksaa käydä monta kertaa, että pääsee juttuihin mukaan. Itsekin kävin useamman kuukauden, ennen kuin pääsin ns piireihin. Ja onhan se nyt lapsille ainakin tärkeää päästä ikäistensä seuraan, joten ihan silläkin voi perustella käyntejä itselleen.
 
[QUOTE="vieras";22634773]No voi, sitten on kyllä omasta viitseliäisyydestäsi kiinni tuo ahdistumisesi, sanoisin näin. Joskus pitää nähdä vähän vaivaa, mutta jos lopputulos virkistää ja auttaa jaksamaan arkea, on se sen vaivan arvoista. Ja mitä' noihin perhekahviloihin tulee, niissä pitää jaksaa käydä monta kertaa, että pääsee juttuihin mukaan. Itsekin kävin useamman kuukauden, ennen kuin pääsin ns piireihin. Ja onhan se nyt lapsille ainakin tärkeää päästä ikäistensä seuraan, joten ihan silläkin voi perustella käyntejä itselleen.[/QUOTE]

Olet oikeassa.Esikoisen kanssa vielä jaksoin käydä jutuissa mutta 7v on tehnyt sen ettei yksinkertaisesti jaksa,Mieluummin puen nuo sitten miljoona kertaa ja vien puistoon,siitähän ne tykkäävät.Nytkin istun tässä koneella ja pitäisi jo mennä.
 
Koin itse suurta ahdistusta vuosi, kaksi takaperin OMASTA terveydestäni. Huoli osottaoutui onneksi turhaksi. Ymmärrän siis, kun kirjoitit, että keskimmäisen lapsen sairastelu huolestuttaa, pelottaa. Minullakin syövän pelko meinasi vallata koko ajattelun! Vaikea neuvoa muuta, kun avun hakemista jostain. Itse voisin kuvitella vajoavani taas saman ahdistukseen, ja vielä pahempaan, jos lapseni sairastuisi vakavasti. Onko lapsen vointi hyvä nyt?
 
[QUOTE="kotiäiti";22634790]Koin itse suurta ahdistusta vuosi, kaksi takaperin OMASTA terveydestäni. Huoli osottaoutui onneksi turhaksi. Ymmärrän siis, kun kirjoitit, että keskimmäisen lapsen sairastelu huolestuttaa, pelottaa. Minullakin syövän pelko meinasi vallata koko ajattelun! Vaikea neuvoa muuta, kun avun hakemista jostain. Itse voisin kuvitella vajoavani taas saman ahdistukseen, ja vielä pahempaan, jos lapseni sairastuisi vakavasti. Onko lapsen vointi hyvä nyt?[/QUOTE]

kiitos kysymästä.lapsella ei mitään vakavaa pitäisi olla,on vain infektiokierteessä ollut ja olen pelännyt leukemiaa ja lymfoomaa jostain syystä.on allerginen ja nyt tutkitaan astmaa.tänään saan keuhkokuvan vastaukset.olen ollut alkusyksystä saakka täysin pois tolaltani asian vuoksi.vielä kun mies ei ymmärrä pelkojani,on hankala kun pitää yksin mielessä pyöritellä.lääkäri ja th tietää pelkoni mutta eivät osaa auttaa.asia on koko ajan mielessä.
 
[QUOTE="vieras";22634773]No voi, sitten on kyllä omasta viitseliäisyydestäsi kiinni tuo ahdistumisesi, sanoisin näin. Joskus pitää nähdä vähän vaivaa, mutta jos lopputulos virkistää ja auttaa jaksamaan arkea, on se sen vaivan arvoista. Ja mitä' noihin perhekahviloihin tulee, niissä pitää jaksaa käydä monta kertaa, että pääsee juttuihin mukaan. Itsekin kävin useamman kuukauden, ennen kuin pääsin ns piireihin. Ja onhan se nyt lapsille ainakin tärkeää päästä ikäistensä seuraan, joten ihan silläkin voi perustella käyntejä itselleen.[/QUOTE]

Ei nuo kahvilat nyt vaan kaikille sovi, niin se vaan on. Itse kävin suht ahkerasti, mutta vain ja ainostaan lasten takia. Niissä piireissä ei oikeasti ollut mitään mikä mua olis kiinnostanut, siksipä vaan "näyttelin" ja tulin juttuun noin muodon vuoksi. Lapsillani oli siellä kivaa ja se oli hienoa. Mutta ei tuo ahdistusta mihinkään viennyt...
 
[QUOTE="katsku";22634812]kiitos kysymästä.lapsella ei mitään vakavaa pitäisi olla,on vain infektiokierteessä ollut ja olen pelännyt leukemiaa ja lymfoomaa jostain syystä.on allerginen ja nyt tutkitaan astmaa.tänään saan keuhkokuvan vastaukset.olen ollut alkusyksystä saakka täysin pois tolaltani asian vuoksi.vielä kun mies ei ymmärrä pelkojani,on hankala kun pitää yksin mielessä pyöritellä.lääkäri ja th tietää pelkoni mutta eivät osaa auttaa.asia on koko ajan mielessä.[/QUOTE]Toivottavasti keuhkoista ei löydy mitään, ja saat huokaista helpotuksesta. Harmi, ettei mies ymmärrä huoltasi. Vai esittääkö hän vain sinun vuoksesi ettei ole huolissaan, haluaa ettet sinä huolestuisi lisää jos hänkin alkaa panikoida? Toivottavasti helpottaa, ja pääset pikku hiljaa peloistasi. Tiedän vain että "luulosairaus" voi olla uuvuttavaa, oli se sitten itsellä tai toisella. Luota siihen että lapsella on kaikki hyvin, jos hänet on tuttkittu kunnolla.
 
Siis ahdistaako sua kotona aina? Noita vaihteitahan voi tulla, mutta ohi ne yleensä menee. Itse myös ollut useamman vuoden kotona ja nautin tästä. Joskus tulee olo, että voishan tässä muutakin tehdä, mutta nämä olotilat menevät äkkiä ohi.

Eikös siellä työelämässäkin tule tunnetasolla ylä- ja alamäkiä? Välillä on nasta tehdä töitä, mutta välillä pomo ärsyttää niin maan sanonko mitä ja tekis mieli mennä vain kotia peiton alle...

Tunnetason ylä- ja alamäet kuuluvat elämään. Ei siihen aina terapiaa tarvita!! Kun näistä alamäistä selviää, niin on taas hitusen vahvempi ja elämä on mukavaa sen jälkeen. Eriasia tietty jos 7 vuotta olet ollut alamaissa. Silloin minäkin neuvoisin hakemaan apua.
 
Ei löytynyt keuhkoista mitään joten astmatutkimuksiin lähete.
Voi ei mua aina ole ahdistanut kotona olo,sanotaan että kuopuksen syntymän jälkeen ja odotusaikana alkoi tämä,eli pari vuotta kestänyt.Miehen mielestä VALITAN turhasta.
Lapset on kovia tappelemaan (kolme tyttöä) enkä jaksa enää rauhassa selvitellä heidän välejään vaan pimahdan turha usein itsekin ja syyllistyn esim.huutamaan heille kun niin ärsyttää jatkuva volina ja vinkuminen.Huoh.
TUntuu vain että tämäkö mun elämän tarkoitus on,siis toisaalta nautin kotona olemisesta mutta se etten koskaan pääse irtaantumaan mihinkään ja edes ajatuksen tasolla pääse lapsista hetkeksi eroon.
Todetaan vielä että kun ei tukiverkkoa ole,ei meidcän lapset ole olleet KOSKAAN hoidossa ja täten me ei olla miehen kans käyty 7 vuoteen kahden missään.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa