Länsiväylässä kirjoitus lapsettomuudesta,

[Suhmuran_Santra]

lukiko kukaan? Ihan ansiokas teksti oli, ja antoi ajateltavaa vaikka itse en lapsettomuudesta (onneksi) kärsikään vaan muksumme ovat saaneet alkunsa melko helposti. Vähän jäin kuitenkin miettimään, että oikeastiko lapsettomien läheisten pitää loputtomiin ymmärtää kuinka vaikeaa lapsettomuus on? Toki se on varmasti vaikeaa sen kokeville, en tarkoita ollenkaan vähätellä asiaa. Minulla kuitenkin on eräs ystävä (jos nyt enää voin käyttää sitä nimitystä) joka tuntuu kostavan minulle sen että minulla on lapsia ja hänellä ei. Hän on miehensä kanssa yrittänyt lasta pitkään eikä ole tärpännyt ja varmasti se on rankkaa. Ystävänä toki olisin hakunnut tukea asiassa, mutta tämä "ystävä" sysää kokonaan ulkopuolelle, oikuttelee, ei halua nähdä ollenkaan, ei vastaa puhelimeen eikä soita takaisin jne. Länsiväylän jutussa kehotettiin ymmärtämään vaikeita aikoja, mutta niitä olisi helpompi ymmmärtää jos ystävä puhuisi asiasta edes sen verran että kertoo mistä on kyse. Miksi minun pitäisi jaksaa loputtomiin? Muillakin ystävilläni on ongelmia (lapsettomuutta, ja muitakin) mutta olemme pystyneet juttelemaan asiasta ja kun on vaikea hetki (hoidot menossa tai mieli maassa muuten) niin minulle on kerrottu ainakin se, että nyt on vähän aikaa sellainen jakso, jolloin ei jakseta olla tekemisissä. Parempina jaksoina sitten on nähty ja soiteltu. Jos on haluttu jutella ja keventää sydäntä niin olen kuunnellut, ja jos joku ei halua asiasta puhua niin kunnioitan sitäkin. Mutta jos joku vain "kiukuttelee", niin pitääkö minun silti olla ymmärtäväinen, kun toisella nyt on niin vaikeaa? Mielestäni ei, joku raja sylkykuppina olemisellakin on. Ystävyys on sitten muuta.

Tulipa vuodatus, kiitos jos jaksoitte lukea ja jos jaksatte vielä kommentoidakin!

 

[Greippi]

Toki pitää ymmärtää, että asia on parille iso. Mutta rajansa kaikella, se ei kuitenkaan ole sinun ongelmasi, vaan heidän. Sinun elämäsi ei pyöri toisten ihmisten lapsettomuuden ympärillä. Sinä voit kuitenkin ihan hyvillä mielin nauttia omista lapsistasi ja elää elämääsi normaalisti, toki heidän elämäntilanteensa tiettyyn rajaan saakka huomioiden. ¨

Voi kuulostaa kovalta, mutta näin se minusta menee.

 

[No]

Sylkykuppina ei tietenkään tarvitse olla. Jos et halua enää olla tekemisissä niin älä ole. Mutta ehkä voit etäännyttää välejä kaveria syyllistämättä, kun ymmärrät miksi hänellä on nyt vaikeaa.

Ei hän varmaan tahallaan ole hankala, hänellä ei vaan ole konsteja käsitellä ikävää asiaa. Ajattelepa jos kyseessä olisi vaikka joku muu sairaus, vaikka syöpä, kyllä jotkun silloinkin muuttuvat tosi etäisiksi ja kiukkuisiksi. Minun ystävälläni on syöpä, hän ei halua nähdä ketään eikä puhua kenenkään kanssa, mutta en osaa häntä syyttää, kun vaikeat hoidot menossa....

 

[ap]

Kiitos kommenteista, hankala tilanne kaiken kaikkiaan kun toisaalta en tietenkään halua vanhaa ystävää "hylätä" elämästäni (vaikka hän tekeekin sen kyllä itse), ja toisaalta taas v**tuttaa toisen käytös niin että tekisi mieli haistattaa päin naamaa. Mutta sitä en tietenkään tee. Täytyy kai tosiaan vain hiljaisesti vetäytyä.