Lapsen antaminen sijaisperheeseen

[MsMåndag]

En ole pystynyt puhumaan ajatuksistani kenellekään muulle kuin perhetyöntekijöille. Häpeän tunne on niin valtava siitä, että ajattelenkin lapseni antamista pois, että sanoja ei meinaa löytyä. Minun on kuitenkin pakko saada tämä asia sisältäni ulos. Siksi kirjoitan.

Olen yksinhuoltaja, rauhallinen ja ns. liian kiltti, ja minusta tuntuu ettei minulla ole enää mitään kontrollia lapseeni (alakouluikäinen). Hän ajattelee olevansa pomo, määrää ja uhkailee minua... käyttää törkeää kieltä ja käyttäytyy huonosti. Ymmärrän, etten ole osannut asettaa hänelle riittäviä rajoja ja siksi olen jäänyt toiseksi tässä valtataistelussa.

Mietin, olisiko lapseni parempi kasvaa jossakin muussa perheessä. Sellaisessa, joka osaisi kasvattaa hänestä ihmisen, joka pärjää tässä maailmassa. Minä pelkään, että minun kanssani hänestä tulee onneton aikuinen, joka joutuu vaikeuksiin tuon tuostakin.

Voiko kukaan ymmärtää, että antaisin lapseni pois? Että tekisin sen koska rakastan häntä niin paljon, en siksi että hänen kanssaan on rankkaa? Koska haluan, että hänestä tulee tasapainoinen, ihana ihminen?

Sydämeni on ihan palasina tästä asiasta. Kuulisin mielelläni ajatuksianne.

 

[tytönjapoikienmamma]

Lapsenkasvatus ei ole aina helppoa.Nyt toivoisin, että vakavasti hakisit apua vanhemmuuteen esim. perheneuvolasta.Aloita vaikka juttelemalla tästä sille perhetyöntekijälle (siis, että haluat kasvatustukea ja apua, ohjausta, neuvoja...tmv). Et oikeasti halua antaa lastasi pois.

 

["yks"]

Hei, olet ilmeisesti puhunutkin asiasta jo perhetyöntekijän kanssa eli ilmeisesti olette lastensuojelun kanssa tekemisissä. Tosi fiksusti ajattelet lapsesi parasta. Sijaisperheeseen lapsen antaminenhan ei ole lapsen pois antamista. Olet aina tämän äiti ja osa lapsen elämää ja myös hänen kasvattajansa vaikka lapsi olisikin väliaikaisesti tai pitkäaikaisesti sijaisperheessä.

 

[MSminä]

Miten olisi tukiperhe, ainakin aluksi?

 

["perhe"]

Voitko itse päättää perheen? tai ylipäänsä pääseekö lapsi perheeseen?
Mulla oli aikoinaan sama tilanne ja lopputulos oli, että lapsi kasvoi hyvässä perheessä.
Nyt jo aikuinen ja tasapainoinen opiskelija.

 

[viieras]

[QUOTE="yks";29867592]Hei, olet ilmeisesti puhunutkin asiasta jo perhetyöntekijän kanssa eli ilmeisesti olette lastensuojelun kanssa tekemisissä. [/QUOTE]

Ei perhetyöntekijät ole välttämättä missään tekemisissä lastensuojelun kanssa. Ihan neuvolat ja vammaisjärjestötkin auttavat perhetyöntekijöiden muodossa nykyperheiden arkea.

 

["Wieras"]

Älä ole kiltti. Laita lapselle rajat, joista pidät kiinni. Kyllä se alkaa sua uskomaan kun olet jämäkkä.

 

["neljän äiti"]

Ehkä lyhyt aika muualla voi auttaa lasta, mutta mielestäni pitkä sijoitus on väärin, jos sinulla ei ole päihde- tai vakavaa mielenterveysongelmaa. Lapsi voisi syyttää sinua nyt ja myös aikuisena siitä, että annoit hänet pois. Lue esim. Mikael Gabrielin elämästä. Katselepa lapsen vauvakuvia ja pikkulapsikuvia ja hae vielä enemmän apua perheneuvolasta yms. Puhu lapsen kanssa. Saa äiti olla väsynyt. Tukiperhe voisi tosiaan olla hyvä apu. Lapsesi haluaa varmasti asua sinun kanssasi, vaikka saattaisi jotain uhmakasta sanoakin. Hän saattaa pelätä, että sinä jätät hänet.

 

[Hyvä vaihtoehto]

Joskus se lapsen antaminen pois voi olla hyväkin asia. Tuttuni oli 16v. ja hieman ongelmainen kun hänet otettiin tällaiseen tukiperheeseen asumaan. Tyttö asui siellä lähes vuoden ja muuttui persoonaltaan sekä käytökseltään. Ilmeisesti se ei omassa kotonaan saanut riittävää kasvatusta ja tukea, ja tokihan tukiperhe teki mm. mukavia reissuja yhdessä ikäänkuin oikea perhe. Tyttö näki millaista voi olla perhe-elämä, ja sai paremmat eväät elämäänsä sieltä. Häntä tuettiin sitten opiskelija-asuntolaan jossa hän kävi lukion loppuun. Nykyään on hyvin koulutettu ja menestyvä perheen äiti. Tuskin olisi jos olisi jäänyt vanhempiensa tuen varaan.

Joskus kun omat rahkeet ei riitä niin ihan hyvä vaihtoehto. Ei ole todellakaan itsekästä, vaan lapsen parasta ajatellen.

 

[MsMåndag]

Kiitos ymmärtävistä vastauksistanne. Me olemme lastensuojelun asiakkaita, ja sairastan toistuvaa masennusta ja minulla on myös jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö, joiden vuoksi elämässämme on ollut kausia, jolloin olen ollut normaaliakin huonompi pitämään rajoista kiinni. Hyvinäkin kausina olen liian pehmo ja usein ajattelen, että pelkkä asiasta keskustelu menisi lapselle periksi - että hän ymmärtää kyllä tehneensä väärin ja jatkossa ei enää toimisi niin. Mutta ei se näytä toimivan. Minulta puuttuu voimat pitkäjänteiseen ja yhdenmukaiseen rajojen laittamiseen, seurauksista puhumattakaan. Tunnen epäonnistuneeni surkeasti.

Jonotimme tukiperhettä muutamia vuosia tuloksetta. Perheneuvolassa meidän asiaa ei pidetty aluksi kovinkaan vakavana ja tapaamiset lopetettiin. Seraavana vuonna kun otin sinne taas yhteyttä, meidät siirettiin hyvin pian lastensuojelun piiriin. Koulupsykologi katosi, opettaja on jo leimannut lapseni häiriköksi, joka joutuu syyniin aina jos koulussa on tapahtunut jotain, vaikka lapseni ei olisi (sillä kertaa) tehnyt yhtään mitään... Haluaisin vaatia, että joku ottaisi tilanteemme kunnolla haltuun ja saisi meille tarvittavaa apua, mutta se tuntuu olevan liikaa odotettu, meitä vain pallotellaan paikasta toiseen. Olen siis koettanut saada meille apua jo 7 vuoden ajan ja nyt tuntuu, että pallo alkaa olla totaallisesti hukassa.

Lastensuojelu/perhetyö on kallistumassa sijaisperheen suuntaan, mutta välillä minusta tuntuu etteivät he ole tehneet tarpeeksi. Tuntuu että heidän työnsä on lähinnä tulla meille ja tehdä arvioita, onko lapsi vaarassa vai ei. Konkreettisia neuvoja arkeemme en ole saanut. En tiedä... Arvostan heitä silti todella paljon, he ovat kuitenkin se ainut taho joka ON toiminut kanssamme jo useamman kuukauden, siirtämättä meitä muualle.

Olen koettanut etsiä itsestäni voimia ja kuria jo vuosia, mutta ehkä minun on aika myöntää, että minusta ei vain löydy niitä riittävästi?

 

[tytönjapoikienmamma]

Niin, nyt kun kirjoitat enemmän teidän elämästä ja ongelmista, niin tuki- tai sitten ihan sijaisperhe on ihan hyvä vaihtoehto.Jaksamista teille.

 

[Happygirl-91]

Saako kysyä miten lapsi käyttäytyy huonosti tarkemmin ja missä kaikkialla on ongelmia?

 

[viera.s]

Mikä oma vointisi on, oletko tällä hetkellä masentunut? Onko lapsen toinen vanhempi ollenkaan mukana kuvioissa, vai onko kasvatusvastuu yksin harteillasi?

Valitettavasti en usko, että sijaisperhe on mikään oikotie onneen. Siellä kylläkin todennäköisesti saataisiin rajat asetettua paremmin, mutta oireileekohan tuonikäinen lapsi pelkästään rajojen puutetta, varsinkaan kun ongelmat on jatkuneet pitkään. Onko lasta tutkittu, ettei hänellä kuitenkaan mitään neurologista poikkeavuutta ole?

Ehkä lapsen käytös onkin ennen kaikkea huomionhakua, eikä mitään valtataistelua. Masentunut ihminen kun on väistämättä itseensä käpertynyt, joten parhaasta tahdosta ja rakkaudesta huolimatta voi olla vaikeaa antaa lapselle sitä huomiota ja rakastettuna olemisen kokemusta, jota lapsi tarvitsee. Lapsi voi olla myös vihainen ja katkera sinulle, jos kokee jääneensä paitsi monesta, niin emotionaalisesta kuin materiaalisesta asiasta. Sillä tuskin taloudellinen tilanteesikaan mielenterveysongelmaisena yksinhuoltajana on kovin hyvä ja ehkäpä ahdistuneisuutesi on estänyt lomamatkat yms. elämykset, jotka kouluiässä kavereiden juttuja kuunnellessa voi tuntua lapsesta tärkeiltä.

Mutta se sijaisperhe ei kuitenkaan voi kovinkaan hyvin paikata näitä muita asioita, vaan lapsi kokisi vaan uuden menetyksen. Tukiperhe ennemminkin, jos vaan sellaisen saisit. Kaikista parasta lapsellesi olisi, jos saisit itsesi kuntoon, mutta varmasti oletkin kaikkesi sen eteen tehnyt eikä kaikille asioille voi niin paljon tehdäkään.

Onhan sekin toki mahdollista, että lapsellasi on vain niin erilainen temperamentti kuin itselläsi, että sinun on vaikeaa häntä kasvattaa. Itsellenikin olisi vaikeaa kasvattaa lasta, joka ei opi empatiaa keskustelun kautta, vaan tarvitsee kaikkeen tiukat rajat ja rangaistukset niiden rikkomisesta. Varmaan pystyisin mukautumaan ajan kanssa jos normaali keskusteleva tyylini tuottaisi vaan lisää ongelmia, mutta helppoa se ei olisi, vaikka minulla ei edes ole mielenterveysongelmia enkä ole lapsen kanssa yksin.

Oletko mitään syvällisempää keskustelua onnistunut käymään lapsen kanssa siitä, miksi hän käyttäytyy kuten käyttäytyy? Tällainen keskustelu olisi paras käydä kun molemmat on rauhallisessa mielentilassa. Kun kerrot, että ajattelet keskustelun riittävän, mutta se ei toimi, niin onko se keskustelu molemminpuolista, vaikuttaako lapsi kuitenkin alkujaan ymmärtävän asian? Vai onko keskustelu sitä, että sinä saarnaat ja lapsi kiemurtelee tilanteesta ulos sanomalla sen mitä sinä odotat hänen sanovan? Minähän itse todellakin uskon keskustelun voimaan kasvatuksessa, mutta keskustelun pitää olla aidosti vuorovaikutuksellista eikä se aina onnistu, silloin pitää ottaa muut keinot käyttöön. Saarnaaminen taas ei auta mitään, se ei ole keskustelua ja kurinpitokeinonakin onneton.