Lapsen harrastamisesta / kommentteja ja neuvoja kaivataan

["-m-"]

Lapsi 8v (menee nyt toiselle luokalle) on harrastanut pari vuotta jalkapalloa.

Aloitti ihan pystymetsästä, mutta ilmeni aika nopeasti, että pojalla on luontainen "pallotatsi".

Poika ei missään nimeessä ole mikään superlahjakkuus, mutta valmentajankin sanojen mukaan hänestä voi kehittyä mitä vaan.

Harjoituksiin ja peleihin lähtee erittäin mielellään, seuraa peliä tv:stä, kerää kortteja, tuntee pelaajat jne. Pitää myös itse itseään hyvänä pelaajana.

Mutta miten suhtautua tähän: harjoituksissa poika harjoittelee pääasiassa hyvin, mutta omalla ajalla ei juuri lainkaan. Kyse ei siis tosiaankaan ole siitä, että minä haluaisin hänen harjoittelevan, mutta fakta on se, että joukkueen harjoitukset (joukkueella hyvin vaihteleva taso) eivät riitä hänelle, mikäli hän haluaa kehittyä.

Kun poika käy vaikkapa futisleirillä, saa intoa harjoitella yksinkin, ja tätä jatkuu jonkin aikaa. Sitten into taas lopahtaa. Isänsä kanssa lähtee mielellään harjoittelemaan, mutta haluaa tehdä niitä juttuja joissa on jo hyvä, eikä mielellään harjoittele niitä, joissa olisi enemmän kehittämistä.

Lisäksi poikaa on alkanut enenevässä määrin kiinnostaa pelit - pelaa wiillä toisinaan, mutta pelimäärät eivät ole olleet tähän asti ongelma. Nyt on kiinnostunut puhelimista, mankuu kosketusnäyttöpuhelinta ja oli mm. tänään puistossa pyytänyt isänsä puhelinta jotta voisi pelata.

Aiemmin poika liikkui koko ajan - pyöräili, juoksi, hyppi, ei ollut hetkeäkään paikallaan. Nyt tuntuu välillä, ettei mikään kiinnosta, paitsi jalkapallo silloin kun on kaveri, treenit tai peli. Pyöräillä ei voi yksin, puistossa ei ole mitään tekemistä, hiekkalaatikko ja keinut liian lapsellisia jne.

Olen täysin neuvoton mitä tehdä. Pitäisikö pojan antaa "pottuilla" vai potkia häntä takamukseen?

Teenkö karhunpalveluksen, jos "painostan" ulos liikkumaan (pallon kanssa tai ilman) vai teenkö karhunpalveluksen jos annan pojan olla? Onko tämä jokin vaihe?

Turhauttavaa on myös se, että pojalla on oikeasti mahdollisuuksia olla erittäin hyvä, ja toisaalta haluaisin myös hänen oppivan sen, että töitä tekemällä voi saavuttaa mitä vain - ei pelkästään jalkapallossa, vaan elämässä yleensä.

Itse olin "monilahjakas" lapsi - hyvä monessa asiassa, mutta en todella hyvä missään. Kotona minulta ei vaadittu mitään, enkä oppinut tekemään pitkäjänteistä työtä asioiden hyväksi. Koen, että joskin toisaalta lapsuuteni oli tältä osin onnellinen, vanhempieni tehneen minulle karhunpalveluksen tässä.

Ja koska joku kuitenkin lukee tämän väärin - ei, lapsi ei harrasta minun halustani enkä minä todellakaan odota hänen alkavan ammattiurheilijaksi!

Koulu lapsella sujuu erittäin hyvin ja on siitä kiinnostunut - ainakin toistaiseksi.

 

[halipupu harmaana]

Mä en näe tuossa kyllä mitään isoa ongelmaa. Ei 8v:n tulekaan treenata itsekseen kovin paljon, harkat ja pelit riittää ihan hyvin, vaikka haluaisinkin isona jalkapalloilijaksi. Pääasia että harrastaa ja koulu sujuu. Välillä voi ja tuleekin ottaa rennommin. Kannusta olemaan kavereiden kanssa vapaa-ajalla ja sopikaa, että hienomman puhelimen saa vaikka 10 tai 12 vuotiaana, mutta aikasemmin sitä on turha kinuta.

 

["hmmm"]

Poikasi on hyvä koska on liikkunut paljon. Ja aloittanut harrastuksen aikaisin.
Minusta hänellä pitäisi olla oma palo siihen.
Minulla samanikäinen lapsi ja on myös erittäin hyvä hirveän monessa, mutta en ole pakottanut harrstamaan.

 

[Foortti harmaana]

Meijen esikoista kehui pianonopettajan tuuraaja joka oli kanttori,
mutta hää ei halunnut enää jatkaa.

Mua henk. koht. ahdistaa, kun lapsi heittää taidot nurkkaan, mutta en käy pakottamaan.
Ja TOISAALTA jos perhe olisi enemmän musikaalinen, niin se kiiinnostus varmaan tulisi luonnostaan.

Pelaako teillä mies jalkapalloa muuten kun lapsen kanssa?
Meillä kuopus lopetti jalkapallon (no ei kyllä loistanut kun teknisesti oli ok), varsinkin kun isä ei pelaa
sitä pojan kanssa kovin usein eikä vapaa-ajalla enää, niin ei anna lapselle sitä malliakaan niin.
Ja lapsi pelkää sitä kilpailutilannetta, jos tulee taas pallosta mahaan.

 

[Jätkä]

Niille omille treeneille tulee kyllä aikansa sitten isompana, niitä tulee erilaisia lihastreenejä ja juoksuja ja muita joita pitää itsekseen tehdä. En tuon ikäistä vielä patistelisi varsinaisten treenien lisäksi ylimääräiseen.

 

["vieras"]

Mitä odotat pojaltasi? 8 v. on kovin pieni vielä, miksi hänen pitäisi yksinään treenata harjoitusten ja pelien lisäksi? Onko harrastus sinun/miehesi vai poikasi.

Itse vierastan joukkuelajeja... harjoitusmäärät ovat yllättävän kovat jo pienenä, sitten lennät ulos kuin leppäkeihäs kun tulet teini-ikään.... pitäsi olla erikseen ammattilais- ja harrastuslinjat.

 

["vieras"]

Jospa veisit sitä lasta vapaa-ajalla ikäistensä liikuntapaikkoihin, tuskonpa keinut enää kiinnostaa. Mun siskon pojat käyvät rampilla harjoittelemassa skeittilaudalla yms.

 

["vieras"]

Musta ei pidä painostaa jalkapallon harjoittamiseen, palo pitää tulla itsestä. Mutta kaikenlaiseen muuhun liikkumiseen vapaa-aikana painostaisin enkä antaisi pelata sisällä pelejä niin paljon kuin haluaa.

 

[Anatolia]

8 v lapsi...

Jos tykkää treenata vapaa-aikanaan, niin treenatkoon. Jos ei, niin en todellakaan pakottaisi tai "pakottaisi".

Mitään konsolipelejä tms en antaisi ylenmäärin pelata, ja pistäisin lapsen ulkoilemaan joka päivä. Veisin uimaan, pyöräilemään, skeittaamaan, mikä sitten kiinnostaakin. Ja patistaisin pihalle kamujen kanssa.

 

["-m-"]

Kiitos kommenteista!

Kuten kirjoitin, kyse EI ole siitä, että haluaisimme pojan harrastavan lajia - hän itse haluaa harrastaa sitä, tykkää lajista, lähtee peleihin ja treeneihin mielellään jne.

Koulukavereiden kanssa puhuu (tai ainakin koko viime vuoden puhui) vain jalkapallosta, seuraa la ligaa, valioliigaa ymv.

Kysymys on osittain periaatteellinen - jos ja kun ITSE haluaa harrastaa ja siihen satsaa koko perhe (rahallisesti ja ajallisesti), niin onko se sitten ok, että ei teekään esim. valmentajan antamia "kotitehtäviä"?

Ja kyse ei tosiaankaan ole siitä, etteikö vapaa-ajalla ehtisi leikkiä - valmentaja on sanonut, että 15 min esim. pallon pomputtelua per päivä riittää.

Mutta poika ei tee sitä - tai sitten tekee välillä vaikka pari viikkoa ja saattaa tehdä vaikka kolme tuntia putkeen. Motivaatio siis ailahtelee ääripäästä toiseen.

Ja tietenkin poikaa viedään ikäistensä paikkoihin - kun on aikaa, käydään pyöräilemässä vaikka 15 km pyörälenkki tai haastavammissa kiipeilypaikoissa.

Mutta pojalla on kaksi pienempää sisarusta ja useimmiten toinen vanhempi töissä, joten joskus on pojankin pakko joustaa.

Myös pienempi sisarus on aloittanut jalkapallon ja isä pelailee - ei joukkueessa, mutta potkii mielellään. Käy pojan kanssa pelaamassa sen minkä töiltään pystyy (on yrittäjä).

Olen myös itse aloittanut jalkapallon ja treenailen itsekin toisinaan pojan kanssa pihalla. Seuraamme pojan harrastusta aktiivisesti - ei niin, että painostaisimme tai neuvoisimme häntä, huutaisimme kentän laidalla tmv., mutta olemme usein harjoituksissa mukana kentän laidalla ja kehumme etenkin hyvistä suorituksista tai hyvästä tsempistä - tämä siis verrattuna siihen, että on monia vanhempia jotka eivät ole nähneet esim. yhtäkään lapsen peliä.

Olen myös sanonut pojalle, että siltä varalta että hän harrastaisi meidän vanhempien mieliksi, että ei todellakaan täydy harrastaa jalkapalloa ja että voi hyvin sanoa, jos joku toinen juttu olisi mieleisempi - mutta kyllä poika tuntuu olevan ihan aidosti futiksesta kiinnostunut.

En vaan ymmärrä tuota ääripäästä toiseen heilahtelua.

Lisäksi, kuten aiemmin kirjoitin, haluan että poika oppii sen, että tavoitteiden eteen täytyy tehdä jotain. Olin itse mm. lahjakas pianonsoitossa, mutta laiska harjoittelija. Minulla olisi (mm. opettajani mukaan) ollut kaikki edellytykset tehdä pianonsoitosta ammatti, mutta laiskalla harjoittelulla se ei onnistu. Toisaalta, silloin kun viitsin harjoitella jotain vaikeaa kohtaa esim. sinnikkäästi, koin suurta mielihyvää opittuani sen.

 

[neljäs_tulossa]

Entä jos lapsesta kuitenkin tuntuu, että painostatte? Minullakin lapsia, jotka harrastavat jalkapalloa, enkä ole koskaan seissyt kentän vierellä - heidän harrastuksensahan se on, eikä minun. Kyselen kyllä ja "huoltojoukot" kotona toimivat, en vain tiedä miksi olisin siellä kentällä mukana. En usko että täälläpäin kovin moni muukaan vanhempi on.

Tuntuisko kuitenkin pojasta siltä, että haluaa olla vain tavallinen poika, ilman mitään paineita harrastuksesta? Lapset tykkäävät pelaamisesta, wiillä ja puhelimilla, ei siinä sinänsä mitään pahaa ole (esimerkiksi wii on mielestäni aika hyvä juttu, varsinkin sadepäiville), kunhan on muutakin.

Antaisin siis pojan harjoitella oman mielensä mukaan, menisin pelailemaan pojan kanssa jos pyytäisi, mutten muuten kyselisi tai painostaisi millään tavoin. Se kuin kuitenkin vain harrastus.

 

["gemma"]

En ymmärrä tuota että tavoitteiden eteen täytyy tehdä töitä. Tai siis, tietysti ymmärrän tuon lauseen, MUTTA onko pojalla joku tavoite sitten jalkapallon suhteen? Täytyykö sellainen olla? Onko se sinun, valmentajan vai pojan itsensä asettama? Miksei poika voi harrastaa vain omaksi ilokseen, siksi että nauttii futiksesta ja se on hauskaa, miksi siinäkin pitää olla jotain tavoitteita? Elämässä on niin paljon muitakin tavoitteita että luulis että ton ikäsen vois antaa rauhassa tehdä jotain vaan siks että se on kivaa..

 

["-m-"]

Tavoitteesta: tavoitteena voi olla esim. valmentajan asettama "pomputtele 10 kertaa kesän loppuun mennessä" mikä ei ole mikään mahdoton tavoite. Miksi? Siksi, että pomputtelun hallitseminen auttaa "kesyttämään" pallon muutenkin. Pomputtelua ei opi, jos ei harjoittele. Harjoitteluksi riittää vartti päivässä, eikä sitä tarvitse tehdä verenmaku suussa.

Tai toinen esimerkki: poika teki pelissä kaksi maalia. Valmentaja: jos viitsisit harjoitella vetämistä, tuplaisit maalimäärän helposti. Kuitenkin useimmiten kaikki lapset haluavat tehdä maaleja - usein, itsensä, ei joukkueen vuoksi, joten tässä tapauksessa tavoite voi olla täysin itsekäs.

Tai esim. jos poika pitää itse itseään niin hyvänä, että paikka ykkösjoukkueessa on itsestään selvä - kuitenkin kakkos- tai kolmosjoukkueestakin voi nousta ohi joku, joka on viitsinyt "tehdä töitä" - ehkä tämä on väärä ilmaisu tässä kohtaa, mutta älkää nyt lukeko sitä väärin.

Toisaalta, ehkä poika tarvitseekin juuri sitä ymmärtääkseen pointtini. Minulle on ihan sama onko hän ykkös- vai kolmosjoukkueessa, mutta pojalle ei ole.

Mutta en tiedä tuosta voisiko poika kuitenkin kokea, että häntä painostetaan. Olen seurannut harrastusta, koska poika on tuntunut tykkäävän siitä ja toisaalta itse lapsena kaipasin sitä, että vanhempani olisivat osallistuneet enemmän tekemisiini, eivätkä vain "ylpeilleet saavutuksilla". Meillä ei kyllä ole mitenkään tavatonta että vanhemmat ovat kentän laidalla - osin käytännön syistä (ei ehdi harjoitusten aikana mihinkään), osin seuraamassa treenejä, osin seurustelemassa muiden vanhempien kanssa.

Jotenkin vaikea pukea tätä sanoiksi, mutta toivottavasti joku nyt edes ymmärtäisi.

Mutta käsittääkseni kaikkien kommenttien yhteenveto on lähinnä se, että jatketaan harrastusta, mutta ei kummemmin puhuta siitä kotona ja annan pojan tehdä mitä lystää, kunhan se ei liity pelaamiseen.

Kavereista vielä sen verran, että pojalla on useampi kaveripiiri. Läheisimpiä kavereita ovat koulukaverit, mutta kukaan heistä ei asu samoilla kulmilla, koska poika käy erikoiskoulua. Pihakavereita on, mutta yksikään heistä ei ole "hyvä kaveri". Futiskavereita on, mutta heistäkään ei asu ne joiden kanssa natsaa kukaan ihan naapurissa.

 

[Oma kokemus]

Onko tuo nyt niin kummallista että palo harrastukseen heiluu lapsella kun heiluu se aikuisellakin? Itse olen ollut varsin menestyksekäs erään taidealueen harrastuksessa (mahdollisuus jopa ammattilaisuuteen olisi ollut mutta en HALUNNUT) ja elämässä on sen homman kanssa ollut kyllä varsin erilaisia vaiheita. Vasta aikuisiällä olen ollut "tasollani" ja viitsinyt panostaa sen minkä homma oikeasti vaatisi. Ja tekemisen riemu on tallella, jos joku juttu on itselle rakas niin mihin se siitä häviäisi? Ulkopuolinen painostus taas olisi luultavasti nitistänyt koko touhun.

 

["-m-"]

Luin omat kirjoitukseni ja saadut vastaukset vielä uudelleen - kiitos kaikille vastanneille, toivoisin vielä lisää näkemyksiä etenkin sellaisilta, joilla itselläänkin lapsi harrastaa "tosissaan" jotain lajia.

Noista wii- ja puhelinpeleistä - en oikein tiedä miksi, mutta ne TODELLA ärsyttävät minua. Ehkä siksi, että pihapiiriassä on pari poikaa, jotka eivät todellakaa tee mitään, eikä heitä tunnu kiinnostavan mikään muu kuin pelit. Varmaan jotenkin alitajuisesti pelkään, että poikani koukuttuu samalla tavalla.

Olin pitkään wiin ostoa vastaan, mutta kun se ostettiin kuitenkin, olen tietenkin antanut pojan pelata, ja pelaaminen on pysynyt ihan hyvin lapasessa.

Tuo puhelin taas saa verenpaineeni nousemaan! Ja etenkin se, että kun ollaan jossain ulkona (kyseisessä puistossa on ihan ok juttuja isommillekin) niin sielläkin pitäisi pelata?! Vielä ymmärrän, jos on esim. sadepäivä ja/tai ei kavereita.

Aion edelleenkin kannustaa poikaa treenaamaan paitsi treeneissä myös omalla ajalla, mutta etenkin "oma kokemus" kommenttien perusteella teen sen varmasti eri tavalla - en siis ota sitä aktiivisesti itse esille.

Pitäisikö sitten myös lopettaa pelien ja/tai treenien seuraaminen? En ihan oikeasti tiedä.

 

["noh"]

No et ole sitten ajatellut, että jalkapallo voisi joku päivä kuulua teidän perheen arkeen? Eli teillä olisi kerran tai pari viikossa lasta innostava perhematsi, jossa palataan, potkitaan ja juostaan?

Miten pitkä on harjoitusmatka? Onko mahdollista että lapsi fillaroi, kävelee tai lenkkeilee tämän matkan tai osan siitä sen sijaan että kuskaatte ovelta ovelle? Ja sama koulumatkan suuntaan, eli lisäätte kuin lapsen huomaamatta arkiliikuntaa. Hän alkaa muutenkin jo olla siinä iässä, että itsenäinen kävely, lenkkeily ja fillarointi harjoituksiin ja kouluun voisi olla hyvin innostava asia, jos vaan matkan pituus ja ympäristö antavat myöten.

 

["-m-"]

"noh" - perhematsi kuulostaa tosi hyvälle ja kivalle ajatukselle!

Sen toteuttaminen on nyt vähän hankalaa, kun minulla on tosiaan yrittäjämies (paljon ja epäsäännöllisesti töissä), omat duunit ja kaksi muutakin lasta: 1,5v, jota on vielä vähän vaikea ottaa mukaan, sekä 4v.

Matkat treeneihin mennään aikataulusta riippuen välillä autolla, välillä niin että poika fillaroi ja itse työnnän kaksi muuta rattaissa.

Koulumatka on niin pitkä, että sen fillarointi/käveleminen ei onnistu.

Poika tykkää kyllä esim. pyöräilystä, mutta haluaa sitten ajaa kunnon lenkkejä - sellaisia, joille en uskalla yksin päästää.

Itsekin liikun mielelläni, ja harmittaa paljon se, että en voi aina lähteä esim. pyöräilemään tai hiihtämään pojan kanssa, kun mies on töissä ja pienemmät täytyy hoitaa.

Muuten erittäin hyvä ajatus, ja ehkä pystymme joskus sen vielä toteuttamaan. Muuten tavallaan jalkapallo kuuluukin arkeen, kun sitä harrastaa (eri tavoin) kaikki muut paitsi pienin.