Hae Anna.fi-sivustolta

Lapsettomuus ja ystävän raskaus

Viestiketju osiossa 'Lapsettomuus' , käynnistäjänä Saani, 14.11.2012.

  1. Saani Vierailija

    Hei.
    olemme yrittäneet mieheni kanssa lasta 2,5 vuotta. tällä hetkellä olemme ivf-jonossa. Tämä aika on ollut tuskaa ja sisälläni on ollut tunteita, joita en jaksaisi enää kantaa, silti en voi niiden olemassaololle mitään. Ne katkeruuden, vihan ja itkun tunteet ovat voimistuneet aina kun läheinen ystävä ilmoittaa olevansa raskaana 'noin vain'. Tuntuu, etten kertakaikkiaan pysty kohtaamaan enää läheisintä ystäväänikään sillä se sattuu niin paljon, siis hänen raskausonnensa. Haluankin kysyä kokemuksia teiltä muilta lapsettomuudesta kärsiviltä, miten olette suhtautuneet läheisien raskauksiin? Pystyttekö näkemään niin kuin ennen ja jatkamaan ystävyyttä normaaleissa väleissä? Tuntuu että alkuun se meni mutta nyt alkaa tulla raja vastaan. Olen ihan sekaisin kun en tiedä mitä tehdä. Näkeminen satuttaa niin paljon että haluaisin vain suojella itseäni siltä, tämä lapsetomuusprosessi on muutenkin niin h.....n kuluttavaa! toivottavasti keskusteluun löytyy muita jotka tietää tunteet, joista puhun.
    Tuntuu että elämäni on muutenkin ollut todella vaikeaa lapsuudesta saakka, olen menettänyt perheeni ja äitini kuoli muutamia vuosia sitten. samalla olen seurannut sivusta kun ystävilläni on vielä kaikki tämä onni läsnä elämässä. tuntuu, ettei minulta löydy enää ymmärrystä tähän lapsettomuusprosessiin, sillä lähipiirissä ei ole muitakaan kohtalontovereita. Mistä saan voimia? Miten suhtaudun ystäviini, ilman että satutan lisää itseäni, mutta ilman että menettäisin heidät..?
     
  2. Kohtalotoveri Vierailija

    Kovin tuttuja tunteita sinulla. Me olemme hoidoissa jo pitemmällä eikä siltikään tärppää (tehty muutamia IVF:iä). Edessä alkaa olla hetki, jolloin pitää päättää jatkaako hoitoja yksityisellä vai antaako periksi. Ja ympärillä paljon ihmisiä raskaana, osa minulle läheisempiä ja osa vieraampia. Tunteissa menen aika vuoristorataa, mutta olen ollut itselleni aika armollinen siinä, että annan itselleni anteeksi rumatkin ajatukset. Ystäviä en ole menettänyt tämän takia, mutta olen kyllä ottanut joskus hieman etäisyyttä kun on käynyt liian raskaaksi. Ystäväni ovat kyllä ymmärtäneet asian vaikkei hirveästi sitä ollakaan vatvottu.

    En nyt oikein osaa sinua lohduttaa muuten kuin että yritä löytää elämästä niitä positiivisia asioita. Hemmottele itseäsi, tee asioita joista pidät ja tarvittaessa anna itkun tulla. Teillä on vielä yksi "oljenkorsi" katsomatta, joten mistä sitä tietää vaikka IVF:ssä teillä tärppäisi.
     
  3. Mekku Vierailija

    Hei :)

    Voin jakaa tuntemuksesi ihan sata prosenttisesti, et ole yksin.. Voimia!
    Itsekin koen valtavaa tunteiden taakkaa, joita en haluaisi ja jaksaisi tuntea, joskus mietin että olisi vaan helpompi kun ei tuntisi mitään. Varsinkin juuri noiden raskausuutisten kanssa, ne vasta sattuu ja lujaa, ja kun se ei riitä, vaan siihen päälle se suuri syyllisyys niistä tunteista ja ajatuksista mitä muiden raskaudet herättää. Ja niin mustia kun ne toisinaan on :(

    Minulta on mennyt välit lähes kokonaan entiseen parhaaseen kaveriini. Kun kuulin hänen odottavan esikoistaan sekosin..ja taisin sanoa vähän pahastikin hälle.. Emme ole olleet juurikaan tekemisissä, muutamia viestejä laiteltu, nyt hän sitten ilmoitti odottavansa jo toista. En pystynyt onnittelemaan, mietin vain miksi pitäisi jos en sitä tarkoita, ehkä hällä on jo sitä onnea ennestään.. Ja nytkin häpeän tätä ajatusta ja varmasti minut tästä lynkataan kun näin kirjoitin. Tämä on vaan helv*** välillä.
    Toisenkin kaverin kanssa meni välit, no hänen kanssaan en niin paljon ollut enää tekemisissä, voisi sanoa että ihan suht sovinnolla pistettiin välit jäähylle, selviteltiin puolin ja toisin asioita ja voin joskus ottaa häneen yhteyttä kun sitä haluan ja pystyn. Hyvä näin, tämän kaverin kanssa välien poikki meno ei ollut niin paha ja siitä tuli ehkä hieman helpottunutkin olo.
    Toivon että joskus saisimme tämän ex-parhaan kaverini kanssa välimme kuntoon, minulla on toisinaan ikäväkin hänen seuraansa. Mutta hänen näkemisensä ja ajattelemisensa saa aikaan mustan möykyn sisälläni, pahan olon, inhoan sitä oloa, siksi minulla ei ole voimia ja ehkä haluakaan koittaa selvittää niitä välejä tässä tilanteessani.
    Lisäksi pikkusiskoni odottaa ensimmäistään, ja joo ei ole tullut paljon kyseltyä vointia.. Paha minä :'( Ehkä se aika parantaa haavat?

    Voi kun osaisin neuvoa sinua miten toimia, mutta itse olen juuri se huono esimerkki miten ei kannattaisi toimia. Jos voisit ystävillesi sanoa että pidät hieman välimatkaa ja tapaisit heitä kun sinusta tuntuu siltä että pystyt siihen? Vertaistuki on hyvä voimanlähde, kokoontuuko teidän paikkakunnalla tai naapuri kaupungissa simpukkayhdistys? Itse olen netin kautta tutustunut kahteen vertaiseen ja saanut heistä uusia ystäviä, he ovat olleet suuri pelastus itselleni, tuskin olisin tämänkään vertaa järjissäni!


     
  4. ---neito------ Vierailija

    Jos ystävä on läheinen (ilmeisesti on, kun on ystävä), niin hänelle pystyy myös puhumaan? Hän myös varmaan tietää tahattomasta lapsettomuudestasi ja hoidoista? Luulen kyllä, että suurin osa ihmisistä osaa suhtaua suruusi, mutta vain siinä tapauksessa, että olet valoittanut asiaa. Jos et ole kyennyt puhumaan asiasta ystävällesi, ja jos et kykene nytkään, ja vain äreilet ja kiukuttelet hänelle, niin ystävyys on kyllä siitä mennyttä. Ystävyys on vastavuoroisuutta, jos olet iloinen ystäväsi puolesta, niin hänkin voi myös tukea sinua omassa surussasi.

    Toivon, että sinulla hoidot onnistuvan pian. Mutta noita omia tuntemuksia kyllä kannattaa miettiä tarkkaan. Eihän ystäväsi raskaus ole sinulta pois mitenkään, eikä hänen raskautuminen estä sinun raskautumista. Onnea ja hyvää mieltä mahtuu tähän maailmaan enemmän kuin kiukkua ja happamuutta. Negatiivisudessa vellominen vie enemmän energia kuin positiivisuudessa vellominen.
     
  5. Täällä myös Vierailija

    Olemme mieheni kanssa yrittäneet lasta kohta 2 vuotta. Tänä aikana yhdelle parhaista kavereista on syntynyt vauva jota hän empi että pitääkö vai tekeekö abortin. Tuo sattuu todella paljon kun toinen voi miettiä haluaako edes pitää lasta. Kyllä se tekee vaan niin kipeää kun soitellessa kuulee tämän lapsen itkut ja naurut ja miettii että itsellä voisi olla jo saman ikäinen lapsi. Toivottavasti onni joskus suosisi meitäki.
    Voimia teille kaikille "lapsettomille"...
     
  6. Lomi Vierailija

    Voisinko täältä kysyä kuinka kertoa ystävälle että ole raskaana?

    Olen ihan riekaleina pelosta, että minun pitää kertoa rakkaalle ystävälleni että odotan esikoista. Ystäväni on yritänyt miehensä kanssa lasta jo päälle 2vuotta ja käynyt hoidot ja kaikki.. Tiedän kuinka tämä uutinen tulee sattumaan ja pelkään että ystävyytemme ei ole enää samanlainen kuin ennen :(
     
  7. Kokija Vierailija


    Kerro ystävällesi ihan ensimmäisten joukossa, sillä pahinta mitä tiedän on se, että asiasta kuulee mutkan kautta. Muista silti, että ystäväsi käy tästäkin huolimatta suruprosessin läpi itsekseen. Minäkin käyn sen joka kerta kun joku läheisistäni tai tuttavistani saa lapsen, vaikka olen +40 ja jättänyt taakseni lapsettomusshoidon ja adoption omasta tahdosta. Elämä on joskus irvokasta, sillä jo ennestään kaksi lasta saanut läheiseni sai tuplat vähänaikaa sitten. Hän on samanikäinen kuin minä. Niin ja tämän lisäksi menetin hyvän ystävän, sillä eihän hänellä ole aikaa enää muille, ainakaan vähään aikaan.
     
  8. Juliska Vierailija

    Hei,

    Olen lukenut näitä ketjuja ja hakenut tukea siten omaan tilanteeseemme. Koskaan en ole aikaisemmin jakanut omia fiiliksiäni.

    Me olemme yrittäneet mieheni kanssa lasta noin 2 vuotta. Tähän mahtuu suuri määrä iloisia ja surullisia hetkiä. Myös yksi keskenmeno hyvin varhaisessa vaiheessa. Lähes kaikki ystävistäni on tänä aikana raskautunut, saanut lapsia, jotkut ovat jopa toisella kierroksella. Me emme ole onnistuneet, lukuunottamatta keskenmenoa, joka oli elämäni yksi vaikeimmista asioista käydä läpi ja käsitellä.

    Toisina hetkinä olen ollut hyvin surullinen, maassa, ahdistunut, vihainen, pettynyt, kateellinen ja katkera. Katkera kaikkia niitä muita kohtaa, jotka ovat onnistuneet heti, ilman sen kummempaa yrittämistä. Toisinaan olen ollut positiivinen ja jaksanut uskoa, että kyllä se meillekin vielä se onni suodaan. Välillä ollaan yritetty täysillä, välillä ei ole jaksanut, koska on pelännyt pettymystä.

    Nyt hyvä ystäväni ilmoitti olevansa raskaana. Hän oli yksi niistä, jotka ovat aina toitottaneet, etteivät koskaan halua lapsia. Että lapset eivät ole edes ihania. Että haluaa elää elämänsä ilman. Samainen kaveri teki abortin muutama vuosi takaperin. Hän ei siitä silloin minulle kertonut, vaan se tuli ilmi silloin, kun kerroin omasta keskenmenostani. Tuntui kovin epäreilulta jo silloin, että hän on itse valinnut keskeyttämisen. Itse en sitä keskenmenossa valinnut. Se vietiin minulta pois. Nyt on kovin vaikea suhtautua hänen uutiseensa ilolla - tietäen menneisyyden ja ainaisen kailotuksen vapaaehtoisen lapsettoman elämän perään. Pahimmalta tuntuu se, että keskustelimme lapsista viimeksi noin 3 kk sitten, jolloin hän mietti, miten voisi kertoa miehelleen, ettei hän ihan oikeasti halua lapsia. Nyt kun lasken taaksepäin, hän oli jo sillon juuri raskautunut, tai se oli tapahtunut parisen viikkoa keskustelumme jälkeen.

    Ensimmäinen reaktioni oli syöksyä ulos hänen koti-ovestaan ulos parkumaan. En kyennyt kohtamaan asiaa ilolla, vaikka halasinkin ja toivotin onnea. Tämän jälkeen oli pakko poistua nuolemaan haavoja edes pihalle, pois talosta. Naurettavaa, lapsellista ja typerää käytöstä itseltäni ja hävetti kovasti. Onko ystävän onni pois minulta? Ei ole, tiedän sen varsin hyvin. Mutta monen vuoden pettymysten jälkeen on kovin vaikea suhtautua ilolla kenenkään toisen onneen. Päällimmäisinä tunteina ovat katkeruus ja kateellisuus. Miksi muut, mutta ei me? Mitä ollaan tehty niin kamalasti väärin, ettei sitä samaa onnea suoda meille? Mikä minussa on vikana?

    Kirjoitin ystävälleni pitkän sähköpostin, jossa kerroin tunteistani avoimesti. Pyysin myös tilaa käsitellä omia tunteitani. Toivon, että hän ymmärtää, että olen ihan sydämestäni onnellinen hänen puolestaan. Mutta vielä en kykene häntä kohtaamaan itkemättä ja olematta katkera. Toivon, että ystävyytemme säilyy, mutta pelkään, että se muuttuu siitä, mitä se joskus oli. Hänen oli aikoinaan vaikea käsittää sitä, miten otin keskenmenon niin vakavasti. Johtuen varmaan siitä, että oli itse tehnyt abortin. Toivon hänen ymmärtävän, että hänen onnistuminen tuntuu siksi pahalta. Hän on saanut kaksi tilaisuutta, joista toisen heitti menemään. Minä sain myös tilaisuuden, mutta se vietiin minulta pois. Se tuntuu epäreilulta. Miksi hän, miksi en minä?

    Tunnen lisäksi kovaa syyllisyyttä omista tunteistani ja tiedän, että ystäväni varmasti tarvitsisi tukeani uuden elämäntilanteen edessä. Tällä hetkellä en siihen vain kykene. Ehkä ajan kuluessa pettymys siirtyy sivuun ja voin kohdata hänet ilman kateellisuuden pistosta.

    Olemme mieheni kanssa hakeutumassa nyt hoitoon. Selkeästi "luomuna" emme onnistu. Toivon, että hoidoista olisi meille apua. Pelottaa silti oma ikäni, sillä olen jo 37-vuotias. Yön pimeinä tunteina olen miettinyt, miksemme aloittaneet yrittää aikaisemmin. Olisimmeko voineet välttää tämän lapsettomuuden, jos olisimme aloittaneet vaikka pari vuotta aikaisemmin? Onko sillä toisaalta mitään merkitystä, jos meissä jommassa kummassa löytyy vikaa? Näiden ajatusten kanssa eläminen on rankkaa.

    Toisina päivinä jaksan tosiaan olla positiivinen ja uskoa, että kyllä mekin vielä onnistumme. Nyt toivon myös sitä, että pystyn säilyttämään välini hyvään ystävääni.
     
  9. Ystävä Vierailija

    Olen hiukan ihmeissäni näistä teksteistä joita luin. En ymmärrä miksi jotkut naiset fiksoituvat lapsen hankkimiseen noin vahvasti. Miksi lapsi on pakko saada? Eikö elämää voi elää muutenkin hyvin täysvaltaisesti ja tyydyttävästi? Ja varsinkaan tuota ystävälle, tai kenellekään toiselle suuttumista en käsitä näiden raskausuutisten vuoksi!! Eikö maailma ole pullollaan orpoja tai ei-haluttuja lapsia, miksi ette adoptoi? Eihän sillä (voi olla) ole mitään merkitystä onko lapsi oma vai ei!!!
     
  10. Siiri-täti, Vierailija

    Miksi ette voi ajatella niin, että vaikka välttämättä omia lapsia ei ole eikä tule, niin se parhaan ystävän lapsi on ns. teidänkin lapsi. Siitä lapsesta voi tulla teille tosi tärkeä. Lapsella voi olla monia tärkeitä aikuisia, ei vain oma äiti ja isä. Vauvana tietysti, mutta heti kun lapsi kasvaa, myös muut ihmiset tulevat tärkeiksi lapselle.

    Ei kannata sulkea itseään pois ystävän elämästä, vaan nimenomaisesti tunkea vaan mukaan. Äiti on varmasti iloinen, kun saa vauvanhoitoapua. Kun lapsi kasvaa, voi pitää hauskaa lapsen kanssa huvipuistossa ja vanhemmat saavat tilaisuuden levätä. Tai joskus vaikka matkustella ystävän lapsen kanssa. Ei sen lapsen tarvitse olla oma.

    Jos käy niin ikävästi, että itse ei saa lapsia, niin on kuitenkin ympärillä niitä tärkeitä ihmisiä, se paras kaveri ja tämän lapsi/lapset.

    Omalla kohdallani kävi niin, että lapsen saaminen oli vaikeaa ja vaikeaa oli seurata vieressä, kun isosiskoni sai esikoisen. Mutta tajusin pian, miten ihanaa oli, kun kuitenkin sain hoitaa vauvaa, vaikka omaa ei ollut. Ja kun seuraava lapsi tuli, oli vielä ihanampaa, että nyt oli kaksi lasta, jota hoivata. Vanhin lapsista on jo 6-vuotias ja kovasti tykkää käydä luonani 'Siiri-tädin' luona. Nuorempi lapsi on vielä vauvaiässä. Ihania molemmat. Olen ajatellut, että jos käy niin, etten koskaan saa omia biologisia lapsia, niin ainakin minulla on nämä kaksi ihanaa siskonlasta elämässäni. Se on jo paljon se!
     
  11. Jonottaja Vierailija


    Ilmeisesti sinulla ei ole mitään käsitystä adoptioprosessista. Olen niin kyllästynyt väittämään "maailman on pullollaan orpoja". Juu niin on, mutta ne eivät ole adoptoitavissa. Suomessa lapsia annetaan adoptioon muutamia kymmeniä ja samalla lasta odottaa satoja lapsettomia pareja. Ulkomainen adoptio on vielä monin verroin vaikeampaa ja vie vuosia. Adoptiovanhemmille on niin tiukat kriteerit, että läheskään kaikki eivät niitä edes täytä.
     
  12. ystis Vierailija

    Vaikka itsekin kärsin lapsettomuudesta, niin minulla on vaikea myös ymmärtää lapsettomien katkeruutta lähipiirin vauvauutisiin. Tai ovathan ne katkeruuden ja kateuden tunteet inhimillisiä, kun käydään näinkin suurta surua ja menetystä läpi. Mutta samalla ne syövät sisältä vain itseä.

    Vaikea on tietysti neuvoa ketään, kun me ihmiset ollaan niin erilaisia. Itselläni on kuitenkin on auttanut se, että yksinkertaisesti olen hyväksynyt sen faktan, että meillä jokaisella on oma elämänsä elettävänään ja kaikki ei aina mene niin kuin itse on suunnitellut ja ajatellut. Minua auttoi myös ihan konkreettinen ajatus siitä, etten haluaisi kenenkään ystäväni lasta muutenkaan vaan mieluummin sen oman (tai adoptoidun - tosin en haluaisi adoptoida ystäväni lasta). Ystävän lapsi ei siis ole mitenkään pois minulta. En edes suostu pohtimaan "miksi hän, miksen minä?" tasolla. Arpapeliähän tämä elämä on kaikessa muussakin!

    Ehkä se mun neuvoni voisi tässä asiassa olla (mikä siis itselläni on toiminut), että hyväksy sinun ja ystäväsi erilaiset elämänpolut. Ajatus voi tuntua tosi lapselliselta, mutta mitäpä sen väliä. Ensimmäinen lähipiirin vauvauutinen sattui minuunkin. Päätin ruotia tuntemuksiani kunnolla läpi silloin ja lopputuloksena päätin, ettei muiden onni ole minulta pois eikä minun menetykseni koske muita. Tämän jälkeen olen pystynyt iloitsemaan ystävieni toistuvista vauvauutisista. Suren tietysti omaa menetystäni joka kuukausi, mutta en suostu vertaamaan sitä muiden elämään. Itse voin onneksi päättää omista ajatuksistani ja työstää niiden avulla tunteitanikin. Tavallaan kai tietoisesti eriytän oman elämäni ystävieni elämästä tässä asiassa. Se on mun selviytymiskeinoni.
     
  13. näin on Vierailija

    olen edellisen kanssa täysin samaa mieltä.
    Ei ystävän raskaus ole minulta pois eikä ystävän abortit loukkaa minun lapsettomuuttani.
    Ystävät elävät omaa elämäänsä, minä elän omaani. Meidän polkumme sivuavat toisiaan, mutta eivät ole samanlaiset.

    Minä en enää edes sure kuukautisten tulemista.
    Olen hyväksynyt sen, että jos minulle ei lasta tule, niin ei sitten tule. Elämäni ei kaadu enää kuukautisiin.
    Ympärilläni on paljon rakkaita ihmisiä ja elämäni jatkuu hyvänä ilman omaa lastakin.
     
  14. vierailija Vierailija

    Täällä kans useampi vuosi yritystä takana, yks keskenmeno, se tapahtui muutamassa kuukaudessa kun aloimme lasta yrittämään niin en ollut niin järkyttynyt. Nyt kun lasta ei kuulukkaan, olen murtunut sisältä, katkera toisten raskaus uutisista mutta en ikinä katkaisisi välejä kehenkään sen takia, en antaisi muiden nähdä että suren kun pitäisi olla onnellinen, nielen sen itsekseni ja onnittelen ja olen mahdollisimman iloinen tavatessani tulevan äidin. Minusta tuntuu että aina kun joku muu tulee raskaaksi, joku ohittaa minut jonossa, nyt piti olla minun vuoroni, johan olen asiasta ilmoittanut että yritys on päällä. Mutta eihän se elämä niin mene. Pahinta on kun kk tulevat, varsinkin jos ne ovat yhtään myöhässä, alkaa iloinen hyrinä ja odottamiseen riemu että no nyt tärppäs! Parin päivän päästä menkat alkavat ja palauttavat maanpinnalle. Mulla oli selvät suunnitelmat, nyt Joudun suunnittelemaan joka kuukausi uudestaan. Pystyn kuitenkin kasaamaan itseni ja jatkan elämää ja yrittämistä. Ja Toivon että pian olisi minun vuoroni.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti