V
vierailija
Vieras
LAPSETTOMUUS !
Miksi minua tämä mietityttää? kysymys voi kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ole.
teenpä tähän alkuun kysymyksen sinulle lukija?
kuinka monta kertaa päivässä/viikossa/kuukaudessa olet päättänyt, että nyt se on tässä ja jotain pitää tapahtua? Tämä ei voi vaan jatkua näin!
Minullapa tämä oli jokapäiväistä taistelua pitääkseni ulkokuortani yllä. Enkä uskaltanut kertoa edes lähimmille ystävilleni kuinka tunsin olevani tunnevammainen.
En tuntenut iloa, en surua, vaan olin kokoajan tasaisen ”vajaa” kaikesta siitä mistä muut saivat pitää onneaan yllä.
Kun olin ulkoilemassa ystävieni ja heidän lastensa kanssa, tunsin oikeastaan vihaa! kyllä luit oikein VIHAA. Sitä kohtaan, että en ole yksi heistä, en ole vanhempi joka ohjaa jotakuta lasta kohti parempaa tulevaisuutta. Vaan yksi sellainen yksilö joka oli mukana tekemässä siitä hetkestä sellaisen muiston jonka HE halusivat.
Ei, en vihaa missään tapauksessa lapsia, päinvastoin rakastan heitä. Mutta minusta ei koskaan.. Koskaan tulisi isää.
Nyt tahdon vielä elää kun elämää on jäljellä. Olen aikuinen mies ja tunnen olevani siinä elämäntilanteessa missä minun nyt pitääkin olla.
Veljeni lapset ovat olleet minulle aina kaikki kaikessa, ja niin kuuluukin olla.
(Ja kun tässä nyt muistojen valtatielle loikataan (aikahyppy n. 15-20v päähän), niin muistan kuinka itkin, kun veljeni ensimmäinen lapsi kuoli. Tunsin itsekin kuolevani samaan hengenvetoon, kun minulle ilmoitettiin veljeni lapsen kuolemasta. Ei niinkään helppoa aikaa…)
kun tulin tiedostuneeksi siitä, etten ole se veljeskatraasta joka jatkaa sukua, niin testamenttasin kaiken omaisuuteni veljeni lapsille hyvillä mielin.
Asuttuani tarpeeksi kauan yksinäni, niin aloin seurustelemaan. Ja oi, sitä suurta onnea, kun kaikki oli hyvin… kaikki vaan oli niin hyvin (aluksi).
Paitsi se lapsen saaminen. Mikään ei voi olla ihmis elämässä vaikeampaa kuin se lapsen saaminen?
Ajatelkaapa, kuinka moni muu organismi on helpommin multiploituva kuin ihmis solu?
Oolraittiksii.. Se siitä. Me emme siis saaneet lasta aikaiseksi, vuosien kokeiluista ja lukuisista yrityksistä huolimatta (ja kyllä inseminointi oli mukana).
Ja lopulta päädyimme eroon…
Tämä siksi, että ainakin hän saisi vielä mahdollisuuden vanhemmuuteen!
Rakastan entistä puolisoani ylipaljon siitä, että hän päästi irti ja osasi ymmärtää, että voi näin ollen saada sen haluamansa perheen jokin toisen ihmisen kanssa.
En koskaan tapaan saman kaltaista ihmistä, mutta tiedän, että jossain tuolla, on olemassa minulle HÄN..
Jossain tuolla on HÄN joka odottaa minua.. Ja minä häntä!
(Ja tässä on tunnevammaisen sydän avattuna).
T: Yksinäinen ratsastaja.
Miksi minua tämä mietityttää? kysymys voi kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ole.
teenpä tähän alkuun kysymyksen sinulle lukija?
kuinka monta kertaa päivässä/viikossa/kuukaudessa olet päättänyt, että nyt se on tässä ja jotain pitää tapahtua? Tämä ei voi vaan jatkua näin!
Minullapa tämä oli jokapäiväistä taistelua pitääkseni ulkokuortani yllä. Enkä uskaltanut kertoa edes lähimmille ystävilleni kuinka tunsin olevani tunnevammainen.
En tuntenut iloa, en surua, vaan olin kokoajan tasaisen ”vajaa” kaikesta siitä mistä muut saivat pitää onneaan yllä.
Kun olin ulkoilemassa ystävieni ja heidän lastensa kanssa, tunsin oikeastaan vihaa! kyllä luit oikein VIHAA. Sitä kohtaan, että en ole yksi heistä, en ole vanhempi joka ohjaa jotakuta lasta kohti parempaa tulevaisuutta. Vaan yksi sellainen yksilö joka oli mukana tekemässä siitä hetkestä sellaisen muiston jonka HE halusivat.
Ei, en vihaa missään tapauksessa lapsia, päinvastoin rakastan heitä. Mutta minusta ei koskaan.. Koskaan tulisi isää.
Nyt tahdon vielä elää kun elämää on jäljellä. Olen aikuinen mies ja tunnen olevani siinä elämäntilanteessa missä minun nyt pitääkin olla.
Veljeni lapset ovat olleet minulle aina kaikki kaikessa, ja niin kuuluukin olla.
(Ja kun tässä nyt muistojen valtatielle loikataan (aikahyppy n. 15-20v päähän), niin muistan kuinka itkin, kun veljeni ensimmäinen lapsi kuoli. Tunsin itsekin kuolevani samaan hengenvetoon, kun minulle ilmoitettiin veljeni lapsen kuolemasta. Ei niinkään helppoa aikaa…)
kun tulin tiedostuneeksi siitä, etten ole se veljeskatraasta joka jatkaa sukua, niin testamenttasin kaiken omaisuuteni veljeni lapsille hyvillä mielin.
Asuttuani tarpeeksi kauan yksinäni, niin aloin seurustelemaan. Ja oi, sitä suurta onnea, kun kaikki oli hyvin… kaikki vaan oli niin hyvin (aluksi).
Paitsi se lapsen saaminen. Mikään ei voi olla ihmis elämässä vaikeampaa kuin se lapsen saaminen?
Ajatelkaapa, kuinka moni muu organismi on helpommin multiploituva kuin ihmis solu?
Oolraittiksii.. Se siitä. Me emme siis saaneet lasta aikaiseksi, vuosien kokeiluista ja lukuisista yrityksistä huolimatta (ja kyllä inseminointi oli mukana).
Ja lopulta päädyimme eroon…
Tämä siksi, että ainakin hän saisi vielä mahdollisuuden vanhemmuuteen!
Rakastan entistä puolisoani ylipaljon siitä, että hän päästi irti ja osasi ymmärtää, että voi näin ollen saada sen haluamansa perheen jokin toisen ihmisen kanssa.
En koskaan tapaan saman kaltaista ihmistä, mutta tiedän, että jossain tuolla, on olemassa minulle HÄN..
Jossain tuolla on HÄN joka odottaa minua.. Ja minä häntä!
(Ja tässä on tunnevammaisen sydän avattuna).
T: Yksinäinen ratsastaja.