P
pahanmielenäiti
Vieras
Taas yksi osoitus siitä kuinka me vanhemmat voimme olla sokeita ja tyhmiä.
Meillä on tytär, viitosluokkalainen. On ollut ihan ok koko kouluajat. On kuulemma kavereita, ja silloin tällöin lähteekin "kaverille". Tyttö ei ole koskaan ollut kauhean sosiaalinen. On aina ollut sellainen hiljainen omissa oloissaan viihtyvää, ei mikään räiskähtelevä taikka valoittava persoona.
"Moi" sujui reippaasti vielä tarhassa. Eskariin mennessä tervehtimisestä tuli kiusallista. Eskariin mennessä tyttö tervehti tätejä onnellisesti. Lapsia ei.
Aina hänellä on ollut kammoa muihin lapsiin. Pidin häntä ja muita lapsiani kotona eskari-ikään saakka. Se on ollut kaikille aika kova paikka, kun heidät repäistään irti kotoa yhdellä napakalla iskulla.
Eskarissa tyttöä ei vielä kiusattu. Tyttö ei paljoa leikkinyt kavereitten kanssa, joskus lähti jonkun kanssa keinuun, liukumäkeen, tai alkoi sisällä jotain isompaa leikkiä. Hän kuitenkin mieluiten yksin rakenteli niitä Sleich maailmojaan tai löhöili lukemassa kirjaa tyynyhyoneessa.
Sitten alkoi ykkönen. Tyttö on minun esikoiseni. Jokainen hänen vaiheensa on minulle täysin uutta. Niin myös oli koulun aloitus.
Nyt jälkikäteen kolmen ala-asteikäisen äitinä sanon että molemmat nuoremmat olivat täysin koulukypsiä, esikoiseni ei vielä sosiaalisilta taidoiltaan yltänyt niihin. Ne ovat tytölle tosi vaikeita olleet aina.
Kahdessa viikossa on pitkään ollut tunti niitten opettelua. Ennen koulupäivää yleensä. Silloin tehdään tehtäviä ja käydään erilaisia keskusteluja joissa tulee olla kohtelias ja ottaa muut huomioon. Open avulla ollaan yritetty rakentaa kaverisuhteita vaihtelevalla menestyksellä.
Mutta se, että lasta on kiusattu ykköseltä tipahti tänä aamuna kuin pommi. Nautin puoli seitsemän maissa aamiaista heijaten vauvaa kehdossa. Ajattelin, että kohta menen herättämään koululaiset. Sitten yhtäkkiä vanhin seisoi edessäni vakavana kuin mikä. Toivotin iloisesti huomenta, tyttö ei sanonut mitään, istui pöytää vastapäätä. Katsoi minua hetken ja käänsi päänsä pois. Jatkoin lehden lueskelua ja syömistä.
Sitten hän sanoi minulle, että äiti. Minulla on asiaa. Sulje lehti. Suljin sen sitten
ja kuuntelin. Tyttö kysyi, tiedänkö "siitä". Kysyin, että ai mistä.
T: Siitä, että minä en tykkää koulusta.
M: Mikset tykkää, siellähän on kavereita ja kaikkea...
T: X vaan esittää olevansa mun kaveri. Y pelkää että sitä aletaan kiusata.
M: Miksi Yytää sitten alettaisi kiusata?
T: Etsä äiti oikeesti tiiä?
M: En...
T: No ehkä siks, että se on mun kaveri.
M: No eikö se ole kiva että että se on sun kaveri.
Lapsi vastaa kylmästi, ettei tarvitse kavereita.
M: Kuule. Onko sinulla koulussa yhtään kaveria.
Lapsim muuttuu poissaolevaksi.
T: Ei.
M: Mitä sinä sitten teet välitunnit? ( Tässä vaiheessa olen jo hyvin musertunut)
T: Etsin mun kyniä lattialta. Ja kerään kirjoja ja tarkastan, onko kaikki tallella.
M: Koko välkän?
T: No ei.
M: Miksi ne ovat siellä lattialla?
T: no jos joku vaikka tahallaan heittää tai tiputtaa ne sinne. Joskus ne ottaa vihkoja tai kirjoja mistä tuli läksyjä.
T: Ja joskus ne haukkuu, tyhmäksi, mykäksi, tumpuksi, nössöksi...
M: Eikö opettaja tiedä tuosta?
T: Ei. Kyl mä äiti kestän. 1,5vuotta.
Minä päätän keskustelun tältä erää siihen. Opettaja oli lievästi ehkä yllättynyt, kun soitin hänelle tuosta.
Ja missähän hän oli, kun oli muka kaverillaan.
Eniten ihmetyttää, etten huomannut. Koen olevani syyllinen tuohon kaikkeen ja varmasti osaan olenkin.
Yrittäkää te muut huomata ennenkuin on liian myöhäistä.
Meillä on tytär, viitosluokkalainen. On ollut ihan ok koko kouluajat. On kuulemma kavereita, ja silloin tällöin lähteekin "kaverille". Tyttö ei ole koskaan ollut kauhean sosiaalinen. On aina ollut sellainen hiljainen omissa oloissaan viihtyvää, ei mikään räiskähtelevä taikka valoittava persoona.
"Moi" sujui reippaasti vielä tarhassa. Eskariin mennessä tervehtimisestä tuli kiusallista. Eskariin mennessä tyttö tervehti tätejä onnellisesti. Lapsia ei.
Aina hänellä on ollut kammoa muihin lapsiin. Pidin häntä ja muita lapsiani kotona eskari-ikään saakka. Se on ollut kaikille aika kova paikka, kun heidät repäistään irti kotoa yhdellä napakalla iskulla.
Eskarissa tyttöä ei vielä kiusattu. Tyttö ei paljoa leikkinyt kavereitten kanssa, joskus lähti jonkun kanssa keinuun, liukumäkeen, tai alkoi sisällä jotain isompaa leikkiä. Hän kuitenkin mieluiten yksin rakenteli niitä Sleich maailmojaan tai löhöili lukemassa kirjaa tyynyhyoneessa.
Sitten alkoi ykkönen. Tyttö on minun esikoiseni. Jokainen hänen vaiheensa on minulle täysin uutta. Niin myös oli koulun aloitus.
Nyt jälkikäteen kolmen ala-asteikäisen äitinä sanon että molemmat nuoremmat olivat täysin koulukypsiä, esikoiseni ei vielä sosiaalisilta taidoiltaan yltänyt niihin. Ne ovat tytölle tosi vaikeita olleet aina.
Kahdessa viikossa on pitkään ollut tunti niitten opettelua. Ennen koulupäivää yleensä. Silloin tehdään tehtäviä ja käydään erilaisia keskusteluja joissa tulee olla kohtelias ja ottaa muut huomioon. Open avulla ollaan yritetty rakentaa kaverisuhteita vaihtelevalla menestyksellä.
Mutta se, että lasta on kiusattu ykköseltä tipahti tänä aamuna kuin pommi. Nautin puoli seitsemän maissa aamiaista heijaten vauvaa kehdossa. Ajattelin, että kohta menen herättämään koululaiset. Sitten yhtäkkiä vanhin seisoi edessäni vakavana kuin mikä. Toivotin iloisesti huomenta, tyttö ei sanonut mitään, istui pöytää vastapäätä. Katsoi minua hetken ja käänsi päänsä pois. Jatkoin lehden lueskelua ja syömistä.
Sitten hän sanoi minulle, että äiti. Minulla on asiaa. Sulje lehti. Suljin sen sitten
ja kuuntelin. Tyttö kysyi, tiedänkö "siitä". Kysyin, että ai mistä.
T: Siitä, että minä en tykkää koulusta.
M: Mikset tykkää, siellähän on kavereita ja kaikkea...
T: X vaan esittää olevansa mun kaveri. Y pelkää että sitä aletaan kiusata.
M: Miksi Yytää sitten alettaisi kiusata?
T: Etsä äiti oikeesti tiiä?
M: En...
T: No ehkä siks, että se on mun kaveri.
M: No eikö se ole kiva että että se on sun kaveri.
Lapsi vastaa kylmästi, ettei tarvitse kavereita.
M: Kuule. Onko sinulla koulussa yhtään kaveria.
Lapsim muuttuu poissaolevaksi.
T: Ei.
M: Mitä sinä sitten teet välitunnit? ( Tässä vaiheessa olen jo hyvin musertunut)
T: Etsin mun kyniä lattialta. Ja kerään kirjoja ja tarkastan, onko kaikki tallella.
M: Koko välkän?
T: No ei.
M: Miksi ne ovat siellä lattialla?
T: no jos joku vaikka tahallaan heittää tai tiputtaa ne sinne. Joskus ne ottaa vihkoja tai kirjoja mistä tuli läksyjä.
T: Ja joskus ne haukkuu, tyhmäksi, mykäksi, tumpuksi, nössöksi...
M: Eikö opettaja tiedä tuosta?
T: Ei. Kyl mä äiti kestän. 1,5vuotta.
Minä päätän keskustelun tältä erää siihen. Opettaja oli lievästi ehkä yllättynyt, kun soitin hänelle tuosta.
Ja missähän hän oli, kun oli muka kaverillaan.
Eniten ihmetyttää, etten huomannut. Koen olevani syyllinen tuohon kaikkeen ja varmasti osaan olenkin.
Yrittäkää te muut huomata ennenkuin on liian myöhäistä.
Mulle tuli ihan kyyneleet silmiin kun luin tän. Mua kiusattiin koulussa luokat 2-9, enkä mä koskaan kertonut siitä kenellekään aikuiselle. Mua kiusattiin myös hiljaisuuden takia, ja siksi kun olin niin hyvä koulussa. Sun tyttösi on todella vahva kun uskalsi kertoa sinulle. Tsemppiä teille tulevaisuuteen, toivottavasti saatte asioiden selvittämisen mahdollisimman pian alkuun. Annathan ison halin tytöllesi munkin puolesta? Voimia teille!
