Lapsi raivoaa äidille mutta ei isälle

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "väsynyt äiti"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"väsynyt äiti"

Vieras
Olen yh-äiti, kaksi lasta, toinen on parivuotias ja toinen koululainen. Erosin viime kesänä lasten isästä, isä nähnyt lapsia ehkä kerran kuukaudessa mitä käynyt kylässä (muu elämä vie häntä). Eivät ole yöhoidossa kuin ehkä myös sen kerran kuukaudessa mummolla, muuten mummolassa vieraillaan tiheään tahtiin mutta eniten ollaan kotona. Pienin on kotihoidossa.
Tämä parivuotias saa varsinkin kesken yöunien, tai päiväunien jälkeen ihan hillittömiä raivokohtauksia, ei anna ottaa syliin, ei saa koskea, mikään lohdutus ei tepsi ennen kuin noin 15-30minuuttia on huutanut ja raivonnut, antaa periksi.
Mutta annapa olla jos lasten isä on käymässä, antaa heti ottaa syliin ja rauhoittuu siihen saman tien. Kuin myös mummon ja papan syliin, serkkujensa ym syliin, vaan ei minun syliin. Ei todellakaan anna edes koskea, ja jos saan syliin riuhtoo, potkii, hakkaa ja huutaa pitkän aikaa.

Mielestäni olen hyvä äiti, lapset saavat rakkautta, syliä, leikkiä, lukemista, ruoan pöytään säännöllisesti, ulkoilua, ihan kaikkea, harvoin menetän malttini ja olen rangaistuksissa järjestelmällinen ja ihan normaali noin muutenkin, miksi tämä pienin ei sitten halua lohtua minulta, paitsi jos satuttaa itsensä tms.. :( Surkea olo kun lapsi huutaa keskellä yötä jopa sen puoli tuntia ihan suoraa huutoa enkä voi mitään. En yhtään mitään. Tätä on nyt jatkunut reilu puoli vuotta, ei ole mitenkään säännöllistä, joskus ja varsinkin jos päiväunet ovat jääneet välistä. Turhauttavaa, vaan enpä niille päiväunillekaan väkisin saa tainnutettua : /

Jos lasten isä ei olisi ihan kelvoton, sinne saisivat painella asumaan... Tuntuu että olen ihan surkea otus. Kykenemätön... Ja todellakaan en missään neuvolassa asiasta ala puhumaan, liian pieni kylä ja harmiksi neuvolan täti on turhan hyvää pataa lasten isän suvun kanssa. Minähän se paska olin kun erosinkin, ainakin miehen suvun mielestä, miksen siis tämän neuvolantädinkin mielestä...
 
[QUOTE="niin";26193812]en tietysti tiedä mutta voisiko olla että lapsen perusturvallisuuden tunne on eronne jälkeen horjunut niin pahasti ettei halua luottaa sinuun??[/QUOTE]

Miksi ei luota juuri minuun, joka on ollut pysyvää eron jälkeen, mutta isäänsä luottaa jota näkee ehkä kerran kuukaudessa enää?
 
Tietenkin siksi että sinä olet se turvallinen johon voi kiukun purkaa. Ole siis siitä vain ylpeä että sinulle kiukuttelee. Olet lapsesi turvakallio, ole sitä vastedeskin. Lohduta, yritä ymmärtää ja kestää se kuin aikuinen. Kiukut menee ohi ajallaan :)
 
Mä veikkaan, että sulle on turvallista näyttää ja ehkä vähän "kostaa" sitä omaa pahaa oloa ja isän ikävää? Siis eihän se muksu, noin pieni sitä noin järjellä ajattele, mutta mulle tuli perstuntumalla toi mieleen. Muille ollaan vieraskoreita.

Rankkaa on varmasti.
 
Ja nuo yölliset kohtaukset voivat olla kauhukohtauksia. Siihen ei tosiaan auta mikään lohdutus. Mutta usko nyt vain ettei vika ole sinussa tai äitiydessäsi! Lapsi käy läpi jotain ja nuo kauhukohtaukset ovat muutenkin yleisiä. Tuttu juttu. Meidän esikoinen sai niitä yhdessä vaiheessa. Olihan se rasittavaa mutta ohi meni :)
 
[QUOTE="niin";26193812]en tietysti tiedä mutta voisiko olla että lapsen perusturvallisuuden tunne on eronne jälkeen horjunut niin pahasti ettei halua luottaa sinuun??[/QUOTE]

Veikkaan että juuri toisinpäin. Äiti on ainoa, johon lapsi kykenee luottamaan, joten hänelle uskaltaa näyttää pahaa oloaan.
 
Itse koen näitä tunnepurkauksia 5 vuotiaan kanssa ja juuri neuvolassa lohdutti, kelle hän muuten ne purkaa kun sinulle tutulle ja todella turvalliselle ihmiselle! Todella rankaa ottaa vastaan, mutta lapselle erittäin turvallista. Paljon jaksamista ja voimia!
 
Vaikea tietysti mennä sanomaan, mutta eikös se niinkin ole, että lapsi uskaltaa näyttää pahan olonsa nimenomaan sinulle luottaen siihen että sinä et hylkää tms. Jos hoksaat mitä koitan sanoa. Ymmärtääkseni tuollaisisa "kohtauksia" tulee ja menee, jos jatkuu pitkään ja systemaattisesti niin kysyisin ehkä neuvolasta tms. Vanhempien ero 2- vuotiaalle on varmasti maailmaa järisyttävä asia etenkin kun siihen liittyviä tunteita on vaikea vielä pukea sanoiksi.
 
Kiitos lohdutuksen sanoista. :) Tuli parempi mieli. Esikoisella oli kauhukohtauksia myös, mutta ne menivät paljon helpommalla ohi, ja jotenkin nyt olen itseki herkillä vielä, ero on ollut kipeä ja hankala... Tuntuu että tämä lasten isä oikein tuntee ylpeyttä siitä että hän kykenee lapsen rauhoittamaan mutta minä en. Ja luulenpa että sanomista asiasta tulee vielä...
 
[QUOTE="väsynyt äiti";26193929]Kiitos lohdutuksen sanoista. :) Tuli parempi mieli. Esikoisella oli kauhukohtauksia myös, mutta ne menivät paljon helpommalla ohi, ja jotenkin nyt olen itseki herkillä vielä, ero on ollut kipeä ja hankala... Tuntuu että tämä lasten isä oikein tuntee ylpeyttä siitä että hän kykenee lapsen rauhoittamaan mutta minä en. Ja luulenpa että sanomista asiasta tulee vielä...[/QUOTE]

:hug:

Jos se ukkos oikeasti kuvittelee, että osais jotenkin paremmin muksua rauhoitella, kun näkevät mitä, pari kertaa kuussa? Juu, anna uhota. Kyllä kuka vaan normi järjellä varustettu ymmärtää asian oikein. Oli sitten neuvolatäti, lastenvalvoja tai mikä lie.
Älä murehdi niitä nyt. Keräät voimia niitä raivareita varten ja niiden aikana keksi vaikka runoja mielessäs, mutta jaksa, jaksa. Kyllä se siitä.
 

Yhteistyössä