Lapsuuden insestikokemukset ja niistä selviäminen

[Selviytyjä (kö?)]

Minulla oli rankka lapsuus, johon kuului mm. vanhempien alkoholinkäyttöä, kotiväkivaltaa, koulukiusaamista, ja vuosikausia kestävää insestiä. Oireilin pahasti nuoruudessa ja nuorena aikuisena, mutten koskaan hakenut ammattiapua. Olen noussut jaloilleni yksin, kertomatta asioistani koskaan kenellekään. Nyt minulla on kaksi omaa lasta, ja pärjään heidän kanssaan hyvin. Parisuhteet eivät ole koskaan onnistuneet. Tähän on vaikuttanut voimakkaasti se, etten voi luottaa miehiin. En ole vuosikymmeneen edes yrittänyt parisuhdetta, koska tiedän niiden auttamatta epäonnistuvan.

Onko täällä muita, joilla on rankka menneisyys, mutta he ovat selvinneet traumoistaan ilman ammattiapua, ja jos on, kuinka olette selvinneet?

 

[vierailija]

Täällä yksi selviytyjä. Ammattiapua voi aloittaa hakemaan terveyskeskuksesta, josta lähetteellä sitten psykiatrian poliklinikalle.

Olen elämäni aikana käynyt masennuksia läpi tk hoidolla.
Vuonna 2012 nuorin lapsi syntyi ja masennuin jälleen traumoista johtuen, siitä asti käynyt psykalla. Vuoden psykoterapia jakso myös ollut tänä aikana ja lisää olis tarkoitus saada.

Apua saa ja kannattaa hakea! Tsemppiä!

 

[Selviytyjä (kö?)]

Täällä yksi selviytyjä. Ammattiapua voi aloittaa hakemaan terveyskeskuksesta, josta lähetteellä sitten psykiatrian poliklinikalle.

Olen elämäni aikana käynyt masennuksia läpi tk hoidolla.
Vuonna 2012 nuorin lapsi syntyi ja masennuin jälleen traumoista johtuen, siitä asti käynyt psykalla. Vuoden psykoterapia jakso myös ollut tänä aikana ja lisää olis tarkoitus saada.

Apua saa ja kannattaa hakea! Tsemppiä!

Minulla oli lapsuudesta aina kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti masennuskausia, unettomuutta, ahdistuskohtauksia ym., mutta jopa itsemurha-ajatuksista ja täydellisestä muusta maailmasta eristäytymisestä olen aina selvinnyt jotenkin yksin. Edes parhailla ystäville en ole kertonut elämästäni. Toki he jotain ovat tienneet, kun ovat tunteneet minut lapsesta saakka, mutta eivät tunne tarinastani kuin pintaraapaisun. Viimeisin selvä masennuskausi oli esikoisen syntymän jälkeen. Sen jälkeen asiat alkoivat pikkuhiljaa loksahtaa aloilleen, enkä ole enää masennuskausista kärsinyt kymmeneen vuoteen. Myös ahdistuskohtaukset ovat kadonneet vuosien varrella kokonaan sen jälkeen, kun lapset synnytin. En koe tarvitsevani ammattiapua, mutta välillä hiipii mieleen sellainen epäusko, että voiko se todella mennä näin? Voinko minä tosiaan selvitä yksin? Tuntuu ihan uskomattomalta, kun elämäänsä katselee taaksepäin, että olen ollut aivan kauheassa jamassa, elämä aivan sekaisin, ja henkisesti siinä tilassa, ettei siitä mitenkään voi kukaan selvitä, mutta silti olen tolpillani ja voin jopa sanoa, että olen onnellinen.