Lapsuuden traumat ja nykypäivä?

[muistot]

Te joilla on ollut traumaattinen lapsuus,esim.perheväkivaltaa jne.---
miten sen vaikutus näkyy tänäpäivänä,jos näkyy?

Itse olen kokenut raakaa perheväkivaltaa niin pienestä iästä lähtien kuin muistan,itse en kohteena ollut kuin parina kertana mutta isäni äitiäni hakkasi lähes päivittäin niin julmasti että voin todella pahoin vieläkin kun ne kuvat palaavat niistä kerroista uudelleen mieleeniahdistun välillä pahasti.....
oirehdin nykyäänkin samoin kuin silloin peloissani kun joku mulle esim.huutaa tai jotkut muut huutaa;mahaan sattuu,oksettaa ja alan täristälisäksi olen tosi arka,pelokas ja epävarma yms.
minulla oli muös pitkään kotoa muutettuani painajaisia jotka ovat nyt viime aikoina loppuneet.
olen nyt siis 25v,muutin kotoa kun olin 18.
Miten teillä muilla?

 

["vieras"]

Minä asuin alkoholistiäidin kanssa, "sossun pelossa", huostaanotettiinkin sitten yläasteikäisenä vaikka olin aina kiltti tyttö (ei päihteitä eikä poikia). Äiti ja isoveli molemmat henkisesti epätasapainossa, henkistä väkivaltaa jatkuvasti, olin masentunut mutta sitä ei koskaan diagnosoitu. Pikkusiskosta sain voimani ja päätin että lapsissahan onkin voima. Perustin perheen heti kun miehen löysin ja vaikka "ennuste" oli huono tällaisella kasvutaustalla niin hyvin on mennyt. Olen tietoisesti vältellyt äitini kasvatustapoja.

Kotoa päästyäni sain itsevarmuutta, opiskelin lasten ollessa pieniä, opintojen ja lasteni kautta sain lisää itsevarmuutta. Aiemmin jännitin aina vatsallani, nykyään huomaan että jännitän niskoillani. Tämä on minulle selvä merkki siitä, että olen päässyt "uuteen vaiheeseen". Lapsena kaikki sosiaaliset tilanteet tuottivat vatsakipua, oireilu vei minut usein lääkäriinkin. Nyt olen aika lailla tasapainossa, vaikka depressioalttius varmasti kulkee aina mukanani.

Tärkeintä oli löytää omat vahvuudet ja riuhtoa itsensä irti menneisyyden varjosta. Katkoin monta ihmissuhdetta siinä matkalla, mutta se oli sen arvoista. Jotkut ihmiset vain ovat kuin syöpä, vaikka on hirveää sanoa niin omista sukulaisistaan.

 

[Suvi87]

Mun isä jätti meidän perheen kun olin 3 v. ja kun vanhempien avioero astui voimaan ja äiti jäi yksinhuoltajaksi, äiti alkoholisoitui ja oli usein ryyppyreissuillaan parikin viikkoa putkeen (onneksi mun isovanhemmat asuivat meidän naapurissa niin päästiin sinne hoitoon). Äidillä oli myös väkivaltasia poikaystäviä joiden takia mulla kesti todella monta vuotta ennenkuin pystyin luottamaan yhteenkään mieheen tai edes lähestymään. Jopa omaa vaariani (siis äitini isää) välttelin enkä halunnut varsinkaan kahdestaan jäädä hänen kanssaan. Näin kaikki miehet joinain mörköinä. Olin katsonut ensin äidin ja isän riittoja, sitten näitä äidin poikaystävien riehumisia niin olin vakuuttunut että kaikki miehet on pohjimmiltaan samanlaisia, räyhääviä väkivaltasia sikoja. Tästä luulosta luovuin vasta lukiossa kun aloin kunnolla ystävystyä myös miespuolisten opiskelukavereiden kanssa. Mutta tästä isän lähtemisestä ja äidin katoamisista mulle on jäänyt tähän päivään asti kauhea hylätyksi tulemisen pelko. Olen onnellisesti naimisissa mutta päivittäin mielessä käy ajatus että oma mieheni lähtisi ja jättäisi minut ja lapsemme.. Lisäksi nuo lapsena kohdatut riidat on aiheuttanut mussa semmosen reaktion että vihaan riitelemistä niin paljon että aina kun esim. mun mies korottaa ääntään, mulle tulee paha olo, alan itkemään melkeen joka kerta ja yritän vaan myötäillä miestä eli jään vaikka mielummin sitten "kynnysmatoksi" kuin sanon vastaan. Onneksi oma mies ei ole väkivaltainen, toisin kuin oli ex-avomieheni, josta eroamisen jälkeen säpsähdin jo siitä kun nykyinen mieheni nosti kättään (siis vaikka raapiakseen päätä tai muuta viatonta).

On noista kokemuksista sen verran ollut hyötyä että tiedän mitä parisuhde voi pahimmillaan olla ja tunnistan merkit kun siihen suuntaan ollaan menossa ja nykyisin on voimia lähteä aikasemmin, ennenkuin alkaa se päivittäinen turpaansa ottaminen..

 

["oooooo"]

mäkin toivon että saisin varmuutta itseeni,olen todella epävarma ja arka joten sosiaalinen elämä jää vähäiseksi mikä on ikävää
mutta olen onnellinen että elän nykyään hyvää elämää eli minulla on ihana ja kunnollinen mies joka ei ryyppää eikä ole ikinä minua lyönyt tai muutenkaan pahasti koskenut,ei edes huuda mulle
ja tytölläni on elämä jossa ei tarvi pelätä ja olla varuillaan,kuten mulla oli...
toivon että pääsen yli näistä muistoista vaikka ne mua aina seuraaolen katkera isälleni edelleen lapsuuteni/nuoruuteni pilaamisesta sekä äidin kuolemasta joka oli seurausta isästäni

 

["a p"]

[QUOTE="oooooo";23955503]mäkin toivon että saisin varmuutta itseeni,olen todella epävarma ja arka joten sosiaalinen elämä jää vähäiseksi mikä on ikävää
mutta olen onnellinen että elän nykyään hyvää elämää eli minulla on ihana ja kunnollinen mies joka ei ryyppää eikä ole ikinä minua lyönyt tai muutenkaan pahasti koskenut,ei edes huuda mulle
ja tytölläni on elämä jossa ei tarvi pelätä ja olla varuillaan,kuten mulla oli...
toivon että pääsen yli näistä muistoista vaikka ne mua aina seuraaolen katkera isälleni edelleen lapsuuteni/nuoruuteni pilaamisesta sekä äidin kuolemasta joka oli seurausta isästäni[/QUOTE]

tää' oli siis ap....

 

["vieras"]

Meillä ei ole kotona ollut koskaan fyysistä väkivaltaa tai alkoholin väärinkäyttöä, mutta koulukiusaus, syrjintä ja äidin mielipide, että kaikki oli omaa vikaani, on jättänyt pahat arvet.
En uskalla tutustua ihmisiin, seurassa puhun vain, jos minulta jotain kysytään. En uskalla ilmaista mielipidettäni, enkä ikinä tee aloitetta minkään asian suhteen.
Ainoa läheinen ihminen elämässäni on mieheni. Joka kerta, kun tulee pientäkin kinaa, olen jo varma, että mies häipyy ja jättää minut lasten kanssa oman onneni nojaan.
En pidä yhteyttä ihmisiin, jos he eivät ensin ota yhteyttä minuun, koska olen varma, että ketään ei kiinnosta kuulumiseni tai olemassaoloni yleensäkään..

 

["a p"]

Mun isä jätti meidän perheen kun olin 3 v. ja kun vanhempien avioero astui voimaan ja äiti jäi yksinhuoltajaksi, äiti alkoholisoitui ja oli usein ryyppyreissuillaan parikin viikkoa putkeen (onneksi mun isovanhemmat asuivat meidän naapurissa niin päästiin sinne hoitoon). Äidillä oli myös väkivaltasia poikaystäviä joiden takia mulla kesti todella monta vuotta ennenkuin pystyin luottamaan yhteenkään mieheen tai edes lähestymään. Jopa omaa vaariani (siis äitini isää) välttelin enkä halunnut varsinkaan kahdestaan jäädä hänen kanssaan. Näin kaikki miehet joinain mörköinä. Olin katsonut ensin äidin ja isän riittoja, sitten näitä äidin poikaystävien riehumisia niin olin vakuuttunut että kaikki miehet on pohjimmiltaan samanlaisia, räyhääviä väkivaltasia sikoja. Tästä luulosta luovuin vasta lukiossa kun aloin kunnolla ystävystyä myös miespuolisten opiskelukavereiden kanssa. Mutta tästä isän lähtemisestä ja äidin katoamisista mulle on jäänyt tähän päivään asti kauhea hylätyksi tulemisen pelko. Olen onnellisesti naimisissa mutta päivittäin mielessä käy ajatus että oma mieheni lähtisi ja jättäisi minut ja lapsemme.. Lisäksi nuo lapsena kohdatut riidat on aiheuttanut mussa semmosen reaktion että vihaan riitelemistä niin paljon että aina kun esim. mun mies korottaa ääntään, mulle tulee paha olo, alan itkemään melkeen joka kerta ja yritän vaan myötäillä miestä eli jään vaikka mielummin sitten "kynnysmatoksi" kuin sanon vastaan. Onneksi oma mies ei ole väkivaltainen, toisin kuin oli ex-avomieheni, josta eroamisen jälkeen säpsähdin jo siitä kun nykyinen mieheni nosti kättään (siis vaikka raapiakseen päätä tai muuta viatonta).

On noista kokemuksista sen verran ollut hyötyä että tiedän mitä parisuhde voi pahimmillaan olla ja tunnistan merkit kun siihen suuntaan ollaan menossa ja nykyisin on voimia lähteä aikasemmin, ennenkuin alkaa se päivittäinen turpaansa ottaminen..

mä pelkäsin silloin nuorenmpana(18v)että joudun samanlaiseen väkivaltaiseen suhteeseen ja olin todella epäluuloinen aloittaessani seurustelun nykyisen mieheni kanssa
onneksi kuitenkin sain nopeasti huomata että löysin hyvän miehen
ja ihana että olet säkin löytänyt hyvän miehen

 

["..."]

Mun äiti oli väkivaltainen alkoholisti. Edellisissä kirjoituksissa olikin tuttuja asioita, mutta yhtä ei vielä ole mainittu. Nimittäin epäonnistumisen pelko. Itse ainakin olen hirveän arka kokeilemaan mitään uutta, ellen ole yksin tai ainakin hyvin varma onnistumisesta. Luultavasti tämä johtuu siitä että pienenä on saanut selkäänsä jokaisesta epäonnistumisesta, aina ei tarvinnut edes epäonnistua..

 

["a p"]

[QUOTE="...";23955625]Mun äiti oli väkivaltainen alkoholisti. Edellisissä kirjoituksissa olikin tuttuja asioita, mutta yhtä ei vielä ole mainittu. Nimittäin epäonnistumisen pelko. Itse ainakin olen hirveän arka kokeilemaan mitään uutta, ellen ole yksin tai ainakin hyvin varma onnistumisesta. Luultavasti tämä johtuu siitä että pienenä on saanut selkäänsä jokaisesta epäonnistumisesta, aina ei tarvinnut edes epäonnistua..[/QUOTE]

voi kun ne tajuis nuo vanhemmat mitä ne tekee lapsilleen ja niiden tulevaisuudelletarkotan siis nyt meidän vanhempia,vaikka sitä ei enää voi muuttaa....
mutta tämän päivän vanhemmat myös,jos tällaista on kuten meillä....kauhistuttaa ajatuskin että tuo minun lapseni joutuisi jatkuvassa pelossa elämäänoli se vaan niin kauhee tunne aina olla maha kuralla ja pelätä jo ennakkoon mitä ilta tuo tullessaan jos äiti tai minä vähänki väärä sana sanotaan ja väärään aikaan isälle
eihän nää katoa minnekään tästä mutta jotenkin helpottavaa saada kirjottaa edes jonnekkin,ja kuulla muidenkin kokemuksia ja miten olette selviytyneet

 

["senna"]

Mun lapsuus oli tosi sekava ja monen ikävän sattumuksen summa.
Olen kokenut kaikenlaista äidin hylkäämisestä ja perheväkivallasta hyväksikäyttöön. Ihmisiä tuli ja meni, muutettiin paljon. Turvallisuus ja pysyvyys puuttui.
Mun tarina olis liian pitkä kirjotettavaks mut lopputuloksena tosta kaikesta menin ihan pilalle. Olen jo yli 30v mut vieläkään en osaa elää ja olla onnellinen vaikka kaikki ois nyt ihan hyvin.

 

["Vieras"]

Olin koulukiusattu 9 vuotta. Tiettyä pelokkuutta jäänyt, minun on vaikea ilmaista mielipiteitäni jos ne poikkeavat muiden mielipiteistä. Arastelen myös tietynlaisia ihmisiä, sellaisia jotka ovat hyvin agressiivisesti ilmaisemassa kantansa toistenkin asioihin ja pitävät sitä ainoana oikeana.