V
vierailija ap
Vieras
Painoin ennen noin 112kg. Silloin olin kuitenin itsevarma. Mulla on aina ollut itseluottamus kohdillaan ja olen aina ollut sosiaalinen, tavannut paljon ihmisiä ja mennyt rohkeasti mukaan eri paikkoihin. Tiedän, että olen ystävällinen, lempeä, huumorintajuinen ja älykäs. En arvostele muita ihmisiä ja ojennan auttavan käteni mielelläni. Ihmisenähän minä en ole muuttunut yhtään miksikään?
Pullukkana tavallaan tiesin sen, että olen pullukka ja etten varmasti suurinta osaa ihmisistä säväytä ulkonäköni puolesta. Minua se ei haitannut, koska en ole koskaan ollut kovin pinnallinen. Tiesin myös sen, ettei kukaan koskaan odota pullukalta, että säväyttäisin vaikkapa vaatteillani. Lihaville kun on yleensä vain farkkuja ja trikootunikoita.
Kun paino meni alle sadan kilon, huomasin että ihmiset alkoivat arvostella ulkonäköäni. Aikaisemmin olin vain läski, mutta kun paino laski alle sadan niin ihmiset kokivat, että mua voi arvostella. ihan ventovieraat ihmiset alkoivat kommentoida ulkonäköäni vaikkapa baarissa. Kun paino laski siitä entisestään, niin huomasin miten pinnallisia ihmiset ovatkaan.
Oikeastaan siinä 80kg hujakoilla tunsin, ettei ketään enää kiinnosta luonteeni, vain ja ainostaan ulkonköni. Hyvässä ja pahassa.
Miten pinnallisia ihmiset oikeasti ovat? SIinä vaiheessa kun ulkonäkö alkaa olla kohdillaan, niin ei kukaan enää ole kiinnostunut minusta ihmisenä. En voi enää luottaa siihen, että olen hauska tai kiva. Joko ulkonäköni miellyttää tai ei. Muulla ei ole väliä.
Juhlissa odotetaan, että olen viimeisen päälle pukeutunut ja sitten sipistään ja supistaan, miksi en ole tyylikkäämmin pukeutunut, kun mulle kerta mahtuu vaatteet taas päälle.
Miehiin ei enää huvita edes tutustua. Olen tavannut vain sellaisia miehiä, joille ulkonäkö on kaikki kaikessa.
Olen avautunut.
Pullukkana tavallaan tiesin sen, että olen pullukka ja etten varmasti suurinta osaa ihmisistä säväytä ulkonäköni puolesta. Minua se ei haitannut, koska en ole koskaan ollut kovin pinnallinen. Tiesin myös sen, ettei kukaan koskaan odota pullukalta, että säväyttäisin vaikkapa vaatteillani. Lihaville kun on yleensä vain farkkuja ja trikootunikoita.
Kun paino meni alle sadan kilon, huomasin että ihmiset alkoivat arvostella ulkonäköäni. Aikaisemmin olin vain läski, mutta kun paino laski alle sadan niin ihmiset kokivat, että mua voi arvostella. ihan ventovieraat ihmiset alkoivat kommentoida ulkonäköäni vaikkapa baarissa. Kun paino laski siitä entisestään, niin huomasin miten pinnallisia ihmiset ovatkaan.
Oikeastaan siinä 80kg hujakoilla tunsin, ettei ketään enää kiinnosta luonteeni, vain ja ainostaan ulkonköni. Hyvässä ja pahassa.
Miten pinnallisia ihmiset oikeasti ovat? SIinä vaiheessa kun ulkonäkö alkaa olla kohdillaan, niin ei kukaan enää ole kiinnostunut minusta ihmisenä. En voi enää luottaa siihen, että olen hauska tai kiva. Joko ulkonäköni miellyttää tai ei. Muulla ei ole väliä.
Juhlissa odotetaan, että olen viimeisen päälle pukeutunut ja sitten sipistään ja supistaan, miksi en ole tyylikkäämmin pukeutunut, kun mulle kerta mahtuu vaatteet taas päälle.
Miehiin ei enää huvita edes tutustua. Olen tavannut vain sellaisia miehiä, joille ulkonäkö on kaikki kaikessa.
Olen avautunut.
