Liian nuorena sitoutunut

[vajukki]

Hei. Ongelmani tuleekin esille heti otsikossa. Olen tavannut mieheni, kun oli 15-vuotias, hän on muutaman vuoden vanhempi. Menimme naimisiinkin pari vuotta sitten (älkää kysykö miksi) ja yhteistä eloa on nyt takana 6 vuotta. Olemme molemmat toisillemme ensimmäiset. Olen tässä viimeisen vuoden ajan ajoitellen miettinyt, että miksi helvetissä olen naimisissa parikymppisenä ensirakkauteni kanssa.

Mies on ihana ja luotettava, rakastavakin, mutta on hänessä paljon huonojakin piirteitä. Meillä on todella paljon erimielisyyksiä ihan perusasioista tulevaisuuden suunnitelmiin saakka, siivoamisesta lähtien. Mies kiehahtelee minulle useaan otteeseen päivän mittaan, milloin mistäkin, yleensä täysin turhista asioista. Hän ei tykkää, että käyn ulkona kaveretteni kanssa ja tekee asioista tarkoituksella kauhean vaikeita minulle. Esimerkiksi: olen ollut viihteellä kavereiden kanssa - mieheni herättää minut seuraavana aamuna klo. 7 tekemään "jotain järkevää, koska olen edellisenä iltana ollut täysin aivottomasti viihteellä". Minun täytyy aina jotenkin korvata hauskanpitoni hänelle. Hän sen sijaan pitää peli-kaljoittelu-iltojaan lähes viikoittain ja muutenkin tuntuu, että hänen ystävänsä ovat tärkeämpiä kuin minä. Mutta en minä hänelle kosta hauskanpitoa. Tämä oli vain yksi esimerkki, mutta välillä joudun todellakin sanomaan hänelle, että et sinä ole minun huoltajani, olemme tasa-arvoisia aikuisia.

Asuimme erillään muutaman kuukauden viime talvena ja se oli hirveää aikaa. Meillä oli pelisääntönä, että muiden kanssa ei vehdata, joten käytännössä se erillään asuminen oli sitä, että olimme kuitenkin päivittäin tekemisissä ja kaikki yötkin lähes yhdessä. Tuollainen raastava taukomeininki ei siis toiminut yhtään, vaikka näkihän siinä, että toista kaipaa, jos ei yhdessä asuta. Mutta onko tuo ihmekään, yhdessä ollaan kasvettu nuoriksi aikuisiksi eikä juuri muunlaista elämäntapaa olla nähty. Olemme tottuneita toisiimme.

On meillä hyviäkin hetkiä ja en oikeastaan halua mitään villiä sinkkuelämää (vaikka toisinaan tietysti sellainenkin kiehtoo, enhän ole koskaan sitä kokenut). Lisäksi ajatus tavaroiden jakamisesta ja erotuskasta ahdistaa suunnattomasti, olemme sen jo kertaalleen kokeilleet. En tiedä mitä tekisin, tuntuu kuin olisin umpikujassa. Lisäksi mieheni ei kestä ajatustakaan erosta. Hän hajosi tuhannen palasiksi viime talvena, kun muutin pois.

En tiedä, voinko saada tästä suhteesta enää hirveästi, eroammeko kuitenkin myöhemmin, mitä jos meille tulee lapsia joskus, mites minun omat unelmani, joihin mieheni ei halua taipua jnejne.. Liikaa vaikeita ajatuksia ja epäröintiä. Miksi helvetissä olen tässä tilanteessa päälle parikymppisenä? Jo voi ihminen olla typerä. Alle 30-vuotiaiden ei pitäisi saada mennä naimisiin.

Kiitos ja anteeksi.

 

[tbrtb]

vaikea tilanne. itse on ehkä vaikea asettua sinun kohdallesi, koska itse olen 24 jaa en ole nuorena löytänyt sitä oikeaa (ja en ehkä vieläkään). ehkä se sinun oma sinäinen TUNTEESI vaan kertoo sinulle ajan kanssa, mitä on parasta tehdä, vaistomainen tunne vie oikeaan suuntaan, kuuntele itseäsi.

 

[Vanha täti (36)]

Kaikki me teemme virheitä.
Olen samaa mieltä kanssasi, liian nuorena ei pitäisi sitoutua, kun ei vielä edes tiedä, mitä elämältään haluaa eikä sitä, mitä kaikkea elämällä on tarjottavana.
Jälkiviisas on helppo olla, eipä siinä mitään. Tärkeintä on kuitenkin se, että tiedostat nyt ahdistuneisuutesi ja sinulla on kuitenkin vielä paljon edessäsi. Musta tuntuu, että te molemmat kadutte ja koette, etä olette jääneet paljosta paitsi tuon suhteenne takia.
Yhdessä ei ole pakko olla. Yhdessä ei kannata olla, jos se ei tunnu oikealta. Ero on aina vaikeaa, mutta siitä pääsee yli. Tekään ette ole "oikeasti" eronneet, joten ette ole myöskään voineet aloittaa paranemista siitä. 21-vuotias ei eroon kuole -päinvastoin. Tuossa iässä tunteet muuttuvat nopeastikin.
Oletko aivan varma, että haluat "uhrata" seuraavat 50 vuotta vain siksi, että pelkäät sitä lyhyttä (koko elämään verrattuna) tuskan aikaa? Onko se oikein miestäsi kohtaan? Eikö hänkin ole ansainut parempaa?

 

[Aikuinen nainen*]

Lopeta se viihteellä kulkeminen ja kavereitten kanssa juhliminen. Olet naimisissa ja olet vaimo. Juhli miehesi kanssa yhdessä. Kavereita voi tavata muutenkin kuin kapakassa. Ota nyt vastuu teoistasi ja aikuistu!

 

[ap.]

Lopeta se viihteellä kulkeminen ja kavereitten kanssa juhliminen. Olet naimisissa ja olet vaimo. Juhli miehesi kanssa yhdessä. Kavereita voi tavata muutenkin kuin kapakassa. Ota nyt vastuu teoistasi ja aikuistu!

Noh, täytynee vielä hieman tarkentaa. Käyn aika harvoin "viihteellä", enkä koskaan ole ympäripäissäni. Aika rauhallisia nuo meidän baari-illat kavereiden kanssa on. Mielestäni kummankin pitää päästä välillä tuulettumaan ilman sitä kumppania. Ja mainitakseni vielä, mieheni viilettää kavereidensa kanssa enemmän kuin minä ja sallin sen hänelle. Ei naimisiin meneminen minusta tarkoita sitä, että pitäisi vaan laittaa kotia ja olla hyvä vaimo... On tämäkin, miksi alennun jopa foorumilla selittelemään satunnaisia baari-iltojani.

 

[ap.]

Kaikki me teemme virheitä.
Olen samaa mieltä kanssasi, liian nuorena ei pitäisi sitoutua, kun ei vielä edes tiedä, mitä elämältään haluaa eikä sitä, mitä kaikkea elämällä on tarjottavana.
Jälkiviisas on helppo olla, eipä siinä mitään. Tärkeintä on kuitenkin se, että tiedostat nyt ahdistuneisuutesi ja sinulla on kuitenkin vielä paljon edessäsi. Musta tuntuu, että te molemmat kadutte ja koette, etä olette jääneet paljosta paitsi tuon suhteenne takia.
Yhdessä ei ole pakko olla. Yhdessä ei kannata olla, jos se ei tunnu oikealta. Ero on aina vaikeaa, mutta siitä pääsee yli. Tekään ette ole "oikeasti" eronneet, joten ette ole myöskään voineet aloittaa paranemista siitä. 21-vuotias ei eroon kuole -päinvastoin. Tuossa iässä tunteet muuttuvat nopeastikin.
Oletko aivan varma, että haluat "uhrata" seuraavat 50 vuotta vain siksi, että pelkäät sitä lyhyttä (koko elämään verrattuna) tuskan aikaa? Onko se oikein miestäsi kohtaan? Eikö hänkin ole ansainut parempaa?

Kiitos vastauksestasi. Välillä olen todella onnellinen mieheni kanssa ja koen, että hän on minulle se oikea. Lisäksi pelkään, että jos päästän hänestä irti, en koskaan löydä uutta todellista rakkautta, tai ainakaan mitään hänen vertaistaan. Hän on kuitenkin hyvä mies.. virheistään huolimatta. Mutta se on totta, että ajatus loppu elämästä hänen kanssaan ahdistaa jossain määrin. Eräänä päivänä mieheni puhui mahdollisesta asunnon ostamisesta ja olin kirjaimellisesti pala kurkussa.

Mutta meillä on paljon hyviäkin hetkiä. Ja tämä naimisissa oleminen mutkistaa asioita niin paljon. Voivoi.

 

[Samassa tilanteessa ollut]

Tunnistan hyvin nuo tuntemuksesi, koska itse olin samanlaisessa tilanteessa nuorempana. Sen voin kokemuksesta sanoa, että jos sinua ahdistaa jo nyt, tilanne ei ainakaan parane kun lopullisesti aikuistut.

Olin 22-vuotias ja kihloissa, kun mieheni alkoi puhua naimisiin menosta ja siinä vaiheessa olimme seurustelleet jo viisi vuotta. Missään vaiheessa en ollut edes todella rakastunut mieheeni enkä tuntenut häntä "siksi oikeaksi", joten tänä päivänä en ymmärrä, miksi edes sitouduin koko suhteeseen. Monesti huomasin ajattelevani tulevaisuutta, että "sitten kun olen taas vapaa". Silti pitkästä suhteesta on erittäin vaikea irrottautua varsinkin, kun molempien vanhemmat iloisina odottavat hääkellojen kumahtelua ja jälkikasvua. Vähitellen vaan sopeuduin suhteeseen, vaikka oikeasti onnellinen en ollutkaan. Mieheni oli myös hyvä mies, mutta alkoholin kanssa touhusi mielestäni vähän liikaa.

Kohdallamme vähitellen ajatus naimisiin menosta jäi, mies kuulemma huomasi innottomuuteni. Jatkoimme siis avoliitossa ja kihloissa. Vuodet kuluivat ja kun olin 29-vuotias, eräänä iltana otin itsellenikin yllätykseksi puheeksi suhteemme. Kysyin mieheltäni, vieläkö hän rakastaa minua ja vastaus oli "en". Siinä paikassa sovimme erosta ja seuraavana päivänä ilmoitimme sukulaisille. Oli kuin valtava taakka olisi pudonnut harteiltani, kun aloin etsiä omaa asuntoa. Toki alussa tuli valtavia menetyksen ja epäonnistumisen tunteitakin ja jopa ajatuksia jatkaa sittenkin yhdessä, mutta ne menivät nopeasti ohi.

Pari ensimmäistä vapaata vuottani menivät aika vauhdikkaasti ja otin takaisin sen mitä olin mielestäni menettänyt. Olin niin onnellinen vapaudestani ja kävin treffeillä useiden miesten kanssa ilman mitään vakavia aikomuksia.

Yhteensä kului seitsemän vuotta sinkkuna, minkä jälkeen tapasin "sen oikean". Tunne oli täysin jotakin muuta kuin aikaisemman kihlattuni kanssa ja tiesin, että tämän miehen kanssa haluan viettää loppuelämäni. 21-vuotiaasta tietysti tuntuu aivan järkyttävältä ajatus, että löytäisin elämänsä miehen vasta 15 vuoden päästä, mutta minä en ainakaan ole menettänyt mitään. Nyt vasta osaan arvostaa suhdettamme ja nuoruuden haikailut ovat takana päin ja olemme erittäin onnellisia.

Älä siis missään nimessä ajattele, ettet ehkä koskaan löydä todellista rakkautta. Jos sinua nyt jo ahdistaa ajatus yhteisen asunnon ostamisestakin, niin tilanne ei varmasti tule parantumaan. Kuten joku aikaisemmin kirjoitti, kestät varmasti paremmin lyhytaikaisen tuskan eron vuoksi kuin vuosien ahdistuksen.

Kunpa kaikki "pikkutytöt", jotka heti ensimmäisen poikaystävänsä kanssa ovat vakiintumassa, kuuntelisivat edes pikkuisen vanhempien neuvoja. Siinä iässä sitä vaan kuvittelee tietävänsä asiat paremmin ja totuus tulee eteen vasta myöhemmin. Poikkeuksiakin tietysti on, että nuoruuden liitto kestäisi vanhuuteen asti, mutta aika vähän. Itse tiedän vain kaksi sellaista pariskuntaa, kaikki muut ovat aikuisiksi tultuaan eronneet.

Onnea sinulle joka tapauksessa, päätät mitä tahansa.

 

[Voi teitä]

Tapasin mieheni ollessani 19-v. Hän oli eka seurustelukumppani. Naimisiin menimme, kun olin 22-v. En kaipaa muita, mieheni on helkutin seksikäs yhä. Ollaan oltu naimisissa 24 vuotta.

Rakkaus ei ole ruusuilla tanssimista, ehei. Se on hyvä sietokyky elämässä. Vaikeudet on voitettu ja kivaa on yhä. Ei ole hekumaa, mutta seksissä on yhä imua.

Jos molemmat ovat toisilleen ekoja, tilanne on ihanteellisin. Ei mustista entisistä, ei kaunaa.

Itse vihaan jokaista mieheni ennen minua ollutta tyttöystävää. Onneksi minä olen parhaiten koulutettu, kaunein ja seksikkäin. En juurikaan ole muuttunut näiden vuosien aikana vartalollisesti.

Tänä iltana juhlimme mieheni laihdutusjuhlaa. Vyötärö 82 cm antaa aihetta juhlaan. No minulla 60 cm.

 

[Samassa tilanteessa ollut]

Tapasin mieheni ollessani 19-v. Hän oli eka seurustelukumppani. Naimisiin menimme, kun olin 22-v. En kaipaa muita, mieheni on helkutin seksikäs yhä. Ollaan oltu naimisissa 24 vuotta.

Rakkaus ei ole ruusuilla tanssimista, ehei. Se on hyvä sietokyky elämässä. Vaikeudet on voitettu ja kivaa on yhä. Ei ole hekumaa, mutta seksissä on yhä imua.

Jos molemmat ovat toisilleen ekoja, tilanne on ihanteellisin. Ei mustista entisistä, ei kaunaa.

Itse vihaan jokaista mieheni ennen minua ollutta tyttöystävää. Onneksi minä olen parhaiten koulutettu, kaunein ja seksikkäin. En juurikaan ole muuttunut näiden vuosien aikana vartalollisesti.

Tänä iltana juhlimme mieheni laihdutusjuhlaa. Vyötärö 82 cm antaa aihetta juhlaan. No minulla 60 cm.

Olen kyllä täysin eri mieltä, että parasta olisi tilanne, missä molemmat ovat toisilleen ensimmäisiä. Usein käy niin, että kun ei niitä kokemuksia ole nuorena hankkinut, niitä hankitaan sitten myöhemmin.

Minä en ole tippaakaan mustasukkainen mieheni entisille eikä hänkään minun. Miksi olisimme, menneet ovat menneitä ja me olemme nyt, emmekä kumpikaan olleet tavatessamme varattuja, vaan selvittäneet entiset suhteemme loppuun. Olemme keskustelleet asioista ja yhtä mieltä siitä, että entiset suhteet ovat olleet vain opetukseksi ja kokemukseksi.

Onnea vaan suhteellenne, vaikka ei siinä koulutus, seksikkyys ja ulkonäkö eikä edes 60 cm vyötärö paljoa auta

 

[Lillukka-]

Olet iässä jossa vielä etsitään ja kyseenalaistetaan asioita ja omia valintoja -toisaalta -sitähän se on koko ihmiselo. Mulle tuli näin äkkiseltään mieleen, että menkää johonkin pariterapiaan. Ehkä saatte sieltä vinkkejä kuinka jakaa asioita ja kunnioittaa toisianne yksilöinä. Tuo, että olette aina olleet, voidaan kääntää myös vahvuudeksi, eikä niin, että olette jääneet paitsi jostain.

Korostan vielä nuoruuttanne, teillä on hyvin aikaa miettiä suhdettanne ja liittoanne, sekä katsoa kuinka voitte sitä kehittää. Ja ehdottomasti ilman lapsia! jos parin vuoden kuluttua ahdistaa ja tuntuu ettei toinen ole se oikea, on sinulla ja miehelläsi vielä elämä edessä.

 

[On yksi onnellinenkin]

Tavattiin nuorena, 19v ja 21 v. Kumpikin yhtä viaton, siis kokematon. Kihloissa oltiin ja päätettiin odottaa avioliittoa. Päätettiin odottaa avioliittoon. Meidät vihittiin ja sitten se hääyö oli ihana.

Nyt on oltu aviossa 28 vuotta ja onnea on yhä. Se, ettei meillä ole ollut muita, on kantava asia rakkaudessa. Nainen ei ole koekaniini, muistakaa se!

 

[piip...]

Naimisiin meno nuorena, jos on molempien mielestä se oikea ja toista rakastaa, on ainakin mun mielestä kauhean romanttista.

Tällä sivulla on tietoa parisuhteesta ja sen vaiheista. Voi olla itsestäänselvyys, mutta monet tuntuvat sen unohtavan.

http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen_vaiheet/

 

[Nie w...]

Minusta välttämättä ei tarvitse erotakaan. Pääasia olisi, että ap uskaltaisi alkaa toteuttaa omia unelmiaan riippumatta siitä, onko hän avioliitossa vai ei. Vaikka mies vastustaisikin, niin sanot vain että minä teen nyt näin. Mielestäni se, että jättää oman elämänsä elämättä ja omat haaveensa toteuttamatta parisuhteen vuoksi, tulee kaatamaan suhteen joka tapauksessa. Jos taas oma elämä jatkuu myös suhteen sisällä, saattaa avioliitollakin olla edes jonkinlainen mahdollisuus pysyä kasassa.

 

[ap.]

Kiito taas ymmärtävistä vastauksista. Otin eilen asian puheeksi miehen kanssa (lähinnä siis aloitin keskustelun siitä, olemmeko todella onnellisia yhdessä) ja hän teki hyvin selväksi, että ei missään nimessä halua erota. Hän kuulemma rakastaa minua yli kaiken eikä pysty kuvittelemaan elämää ilman minua, mutta ei halua kahlitakaan minua tähän suhteeseen, jos en tahdo elää hänen kanssaan. Tämä keskustelu on käyty ennenkin ja aina jatkettu eteen päin...

Hän oli aamulla lähtenyt töihin ennen kuin heräsin ja tuntui pahalta, kun hän ei ollut siinä vieressä. Mies oli kirjoittanut kauniin kirjeen pöydälle, jossa luki mm. "En oikein saanut nukuttua, kun pelotti ajatus siitä, että joutuisin elämään ilman sinua. ... Tahtoisin olla se, joka saa sinut ymmärtämään, miten tärkeä ja erityinen olet. Sinun täytyy tietää, että arvostan sinua, kunpa oppisin näyttämään sen paremmin." Niin. Kyllähän tuollainen aina lämmittää. Rakastan itsekin häntä, todella paljon.

Miksi ihminen ei osaa olla tyytyväinen?

 

[juuri niin]

Niinpä niin ap. Eiköhän olisi vihdoin aikuistumisen paikka. Grow up.

 

[Samassa tilanteessa ollut]

Kuten joku jo aiemmin kirjoittikin, älkää missään nimessä hankkiko lapsia ainakaan pitkään aikaan. Muutaman vuoden sisällä näet, mihin suuntaan suhteenne etenee.

Mielestäni miehesi pitäisi omalta osaltaan muuttaa tapojaan, koska haluaa kanssasi olla. Omalla kohdallani mies vakuutteli rakastamistaan ja suunnitteli tulevaisuutta, mutta silti koin, etten ollut niin tärkeä kuin siinä tilanteessa olisi pitänyt olla. Hänellä siis alkoholi näytteli isoa osaa elämässä ja joskus sanoikin, että kaljasta hän ei koskaan tule luopumaan. Kun vain joku kaveri pyysi kaljalle, hänen ei tullut mieleensäkään kieltäytyä. Monet aamuyöt odottelin, kuinka kovassa humalassa mies mahtaa tällä kertaa kotiutua.

Teimme myös sovinnon monen monta kertaa ja päätimme jatkaa yhdessä. Vähän aikaa olimme onnellisia, sitten ahdistus palasi vähän entistä isompana kunnes lopulta jäi pelkkä välinpitämättömyys. Sitä tarkoitan, kun sanon, että jos miehesi haluaa kanssasi viettää lopun elämäänsä, hänen pitäisi muuttaa käytöstään niin, ettei jatkuvasti pahoittaisi mieltäsi.

Pikku lisäyksenä vielä, tein nuorena oikean ratkaisun erotessani. Nykyään mies on alkoholisti ja sitä on myös nykyinen vaimonsa.

Toivottavasti teille käy hyvin ja suhteenne siitä tasapainottuu. Onnea yritykselle!

 

[no voi huh]

Ap:lla aikuistumisen paikka? Herätkää, hän on vasta parikymppinen ja elämä edessä. Ei tuossa iässä vielä tarvitse edes aikuistua, vaan tehdä ja kokeilla asioita, jotta se aikuistuminen voisi jossain vaiheessa olla mahdollista. Parisuhde on ihana asia, mutta suhteessakin tulisi olla oikeus tehdä omia juttuja, nähdä ystäviä ja käydä viihteellä (varsinkin nuorena ja lapsettomana). Ihan itsestäänselvää.

Itse en ymmärrä tuota luterilaista kärsimysetiikkaa, jonka mukaan suhdetta olisi vaalittava, vaikka se olisi kuinka huono, avioliitto on pyhä ja sen rikkomisesta seuraa ties mitä pahaa ja sitten vielä tuo "yksi kumppani ja mielellään vielä se eka suhde"-ajattelu. Kun ei se elämä mene niin, ainkaan enää nyt 2000-luvulla. Maailma muuttuu, eikä siinä ole mitään väärää.

 

[Samassa tilanteessa ollut]

Ap:lla aikuistumisen paikka? Herätkää, hän on vasta parikymppinen ja elämä edessä. Ei tuossa iässä vielä tarvitse edes aikuistua, vaan tehdä ja kokeilla asioita, jotta se aikuistuminen voisi jossain vaiheessa olla mahdollista. Parisuhde on ihana asia, mutta suhteessakin tulisi olla oikeus tehdä omia juttuja, nähdä ystäviä ja käydä viihteellä (varsinkin nuorena ja lapsettomana). Ihan itsestäänselvää.

Itse en ymmärrä tuota luterilaista kärsimysetiikkaa, jonka mukaan suhdetta olisi vaalittava, vaikka se olisi kuinka huono, avioliitto on pyhä ja sen rikkomisesta seuraa ties mitä pahaa ja sitten vielä tuo "yksi kumppani ja mielellään vielä se eka suhde"-ajattelu. Kun ei se elämä mene niin, ainkaan enää nyt 2000-luvulla. Maailma muuttuu, eikä siinä ole mitään väärää.

Puhut asiaa. Mielestäni jää paljon kokematta, jos ensimmäisen suhteensa kanssa menee naimisiin ja jatkaa siinä vaikka hampaat irvessä lopun ikäänsä. Harvemmin se myöskään onnistuu noin, monet haluavat keski-ikäisenä kokeilla sitä "vapautta" mitä heillä nuorena ei ole ollut.

 

[Tuskinpa tahtoo]

Olen ollut ensimmäiseni kanssa naimisissa 25 vuotta. Nyt keski-ikäisenä ei kyllä kiinnosta muut lainkaan. Muissa näen vain vikoja, oma on paras yhä.

Ei minun ainakaan tee mieli yhtään muita. Miksi tekisi ?

Mies kunnioittaa minua todella, kun taustani on puhdas, en ole edes seurustellut muiden kanssa.

Mielestäni se ensirakkaus on se kaunein rakkaus ja eihän nainen ole mikään koekaniini, joka kokeilee montaa miestä. Itse vaadin koskemattomuudestani avioliiton aikoinaan ja yhä pyyhkii hyvin.

 

[näin ne ihmiset ovat erilaisia]

Minulla on ollut ainakin 50 eri miestä elämäni aikana. Silti meiheni kunnioittaa minua. Ensirakkaus oli mitä oli, parempiakin on ollut. Minä en menisi naimisiin ennen kuin myös seksiä on harrastettu.

 

[Vierailijaaaaaaa]

Kannanpa oman korteni kekoon. Pakkohan se on.

Ensin hieman taustaa. Olen tavannut nykyisen poikaystäväni ollessani 16, poika silloin 18. Ollaan seurustelu vuosia, on-offiahan tämä on ollut ja melkoista tunteiden vuoristorataa (etenkin itseni puolelta). Erossa vietetyn kesän jälkeen palattiin taas yhteen, mutta miespä läksi samaan aikaan armeijaan. Kesä oli yhtä sekoilua, irtosuhteita ja "villiä sinkkuelämää" (jolloin viimeistään tuli nähtyä se erittäin vähäinen glamour, mitä tuosta elämästä löytyy - kuten myös erittäin ei-sopivat mieskokelaat huh huh). Kun palattiin yhteen ja armeija sattui samalle sekunnille, se tuntui kuin lottovoitolta kesän jälkeen. Nähtiin juuri sopivasti (eli käytännössä viikonloppuisin), oltiin umpirakastuneita ja niin edelleen...

Samalla kuitenkin löysin itseni. Opin olemaan yksin, kun mies ei ollut koko ajan läsnä, mutta taustalla ei ollut mielettömiä erotuskia. Tänä syksynä olen vihdoin oppinut nauttimaan elämästäni, joka on ollut yhtä hullun myllyä myös ennen kevään eroakin. Olen ollut masentunut ja muutenkin se elämän punainen lanka on ollut hukassa, mutta nyt vihdoin tunnen eläväni unelmaani. Ja se siis tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä, että nautin kaikesta mitä teen - oli se sitten vaikka pölyjen pyyhkimistä.

Olen tajunnut olevani oman elämäni ykkönen. Nuorihan vielä olen (22), mutta olen ajatellut jo sitäkin, etten hankkisi koskaan lapsia (mikä nyt sinänsä ei liity tähän). Haluan elää aina ensisijaisesti itselleni, eikä tämä tarkoita, etteikö lähimmäiseni olisi minulle tärkeitä - päinvastoin. He ovat yksi merkittävimmistä avaimistani onnellisuuteen, mutta Minä Itse olen se kaikista merkittävin. Myös poikaystäväni on minulle erittäin tärkeä, onhan hän ollut läsnä elämässäni niin kauan enemmän tai vähemmän, mutta...

Nyt kun mies on paljon poissa, olen, kuten sanottu, paljon yksin, kavereiden kanssa, harrastuksissa, töissä ja mitä ikinä, mutta joka tapauksessa ilman miestä. Kauheaa huomata, ettei minulla ole enää ikävä häntä. Kun hän tulee viikonlopuksi kotiin, tuntuu kuin hyvä kaveri tulisi kylään. "Ai hei, sinä tulit. Kiva nähdä. No katsotaanko vaikka elokuva?" -tyyliin. Miehen kainalossa on mukavaa ja hän on aina hyvä juttukaveri - se ei ole ongelma. Viikonloput ovat mukavia, MUTTA kun mies taas lähtee takaisin, huomaan ajattelevani ikävän sijaan sitä vapautta, minkä miehen lähtö tuo tullessaan. Ihana tehdä taas omia asioita ja kyllähän se arkikin sujuu paremmin kun kukaan ei ole jaloissa pyörimässä.

Pelottaa, kun mies tulee armeijasta kokonaan takaisin. En halua sitoutua täydellisesti, koska minulla on hyvä olla yksin. Toisaalta mietin, kuinka paljon turvaa poikaystävä tuo, ja kuinka paljon hänellä on sittenkin osuutta nykyiseen onnelliseen elämäntilanteeseeni. Enhän voi tietää, vaikuttaako poikaystävän olemassaolo takaraivoni sopukoissakin nykyiseen onnellisuuden tunteeseeni, vaikka tekisin jotain aivan muuta kuin olisin hänen kanssaan - pyyhkisin niitä pölyjä esimerkiksi? Onhan se tietenkin hienoa olla välitetty.

En kaipaa sinkkuutta, ainakaan siinä muodossa, mitä se oli viime kerralla. En kaipaa kuitenkaan nykyistä miestänikään, mutta tuntuu siltä, että kyllähän se menee "siinä sivussa". Ja mitä niihin muihin mieskokeilaisiin tulee, niin opin huomaamaan puolen vuoden yksinolon jälkeen, että nykyiseni on varsin fiksu, filmaattinen ja ihana kaveri verrattuna useisiin muihin. Ennen kun ajattelin, että näin päällisin puolin hyviä miesehdokkaita kävelee joka kadunkulmassa vastaan...

Erosta on puhuttu, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä tekisin seuraavaksi. Mies rakastaa minua enemmän kuin mitään - minulle mies tuntuu välillä taakalta, kun taas toisena hetkenä loistokumppanilta. En ole erityisen ahdistunut tilanteesta, vaan tunnen itseni tavallaan niin vahvaksi, ettei tällainen kaada maailmaani, mutta askarruttaa tietenkin, ja mielelläni jättäisin tämän eiköjooko-jahkailun. Onko tämä kipinätön suhde sitä kumppanuutta vai kenties hetki, jolloin suhteesta on parempi lähteä?

Ainut pointtini ei ollut jakaa omaa kokemustani, vaan kommentoida myös näitä kahteen koulukuntaan jakautuneita mielipiteitä: toiset sanovat, että eka on paras ja vaikeuksien kautta voittoon - toiset ovat egoistisella kannalla ja väittävät, ettei ahdistus siitä miksikään muutu. Samalla kun olen oppinut arvostamaan itseäni ja huomannut, että pystyn oikeasti mihin vain, kun vain haluan ja teen töitä, olen ymmärtänyt sen, että tämä on minun elämäni, josta minä päätän ihan itse. En halua tuottaa kurjia tunteita itselleni turhaan. Miksipä haluaisin? Elämässä on niin paljon asioita, joista voi nauttia, joten miksi murehtisin turhia ja ottaisin taakakseni asioita, joista en nauti? Esimerkiksi ikävä ja pakollinen työtehtävä on tietenkin asia erikseen, mutta miksi haluaisin olla miehen kanssa, joka on se ihana puhtoinen ensirakkaus, jos hänen kanssaan täytyy vuositolkulla elää hampaat irvessä muutamien hyvien hetkien vuoksi?

Edellinen nyt toimikoon omana kantanani aloittajallekin. Parisuhde on kuitenkin aina one of a kind-juttu ja se kannattaa arvioida itse (sekä yhdessä) - sitä kun alkaa itsekin helposti laskemaan keskustelupalstoilla tulleita ei- ja joo-ääniä tällaisissa asioissa, kun kaikista paras keino on oppia lukemaan omia tunteita. Tämän kun itsekin osaisi käytännössä niin hurraa!

 

[ap.]

Tilanne täällä ei ole muuttunut suuntaan taikka toiseen, vapaus vain kiehtoo suunnattomasti. Olen kuitenkin kaikin puolin pattitilanteessa. Rakastan miestäni, mutta sen lisäksi olen tällä hetkellä työtön opiskelija, joten olen hänestä taloudellisesti riippuvainen. Ja hän on vain "liian hyvä" jätettäväksi. Voi millainen vatipää osaankin olla.

Joskus toivon, että olisimme tavanneet joskus ollessamme hieman vanhempia. Olisimme ehtineet elää sen vapaan ja villin sinkkukauden ja valmiita sitoutumaan ja arvostaisimme toisiamme ja suhdettamme ehkä paremmin. Toisin sanoen: olen niin tyhmä, että harmittelen sitä, ettei sydäntäni ole särjetty, en ole kokenut kaikkea sitä paskaa, vaan olen löytänyt unelmieni miehen heti nuorena. Vatipää mikä vatipää.

 

[elämä on...]

Tilanne täällä ei ole muuttunut suuntaan taikka toiseen, vapaus vain kiehtoo suunnattomasti. Olen kuitenkin kaikin puolin pattitilanteessa. Rakastan miestäni, mutta sen lisäksi olen tällä hetkellä työtön opiskelija, joten olen hänestä taloudellisesti riippuvainen. Ja hän on vain "liian hyvä" jätettäväksi. Voi millainen vatipää osaankin olla.

Joskus toivon, että olisimme tavanneet joskus ollessamme hieman vanhempia. Olisimme ehtineet elää sen vapaan ja villin sinkkukauden ja valmiita sitoutumaan ja arvostaisimme toisiamme ja suhdettamme ehkä paremmin. Toisin sanoen: olen niin tyhmä, että harmittelen sitä, ettei sydäntäni ole särjetty, en ole kokenut kaikkea sitä paskaa, vaan olen löytänyt unelmieni miehen heti nuorena. Vatipää mikä vatipää.

Älä turhaan unelmoi jostain sydämen särkemisistä ja muusta paskasta, voin kokemuksella sanoa, että mielelläni olisin jättänyt monet pettymykset, monet loukkaukset ja monet kusetukset kokematta. Itse olen voinut vain haaveilla tuollaisesta suhteesta. En ollut nuorempana poikien suosikki, kukaan ei halunnut seurustella kanssani opiskeluaikoina, olin masentunut, ja kun viimein joku kumppani löytyi ja sinä ihastuit ja ehkä hieman rakastuitkin, tulit kusetetuksi ja jätetyksi.
Löysin ns. elämäni miehen vasta tässä "varttuneempana", eli ikää oli jo 27 kun tapasin nykyisen pitkäaikaisen kumppanini. Eka "oikea" seurustelusuhteenikin oli vasta kun olin noin 20 vuotias.

Ymmärrän kyllä sen, että kaipaat sitä "vapauden tunnetta", ja sinkkuutta, jota et koskaan ole saanut koettua. Toisaalta, mitä kaipaat siitä sinkkuudesta? Itse sinkkuaikoina inhosin esim. sitä kun "piti" etsiä itselleen hirveällä vimmalla seuraa, ja jatkuvasti oli mielessä että miksei mulla ole ketään. Sinulla taas tilanne on hyvä, sinulla on jo mies, joten ei tarvitse etsiä ketään yksinjäämisen pelossa.
Kyllähän sinä voit nähdä ja kokea kavereidesi kanssa ja avioliitossa ollessasikin, vaikka ette eroaisikaan. Itse en ole koskaan esim. harrastanut mitään yhdenyön juttuja, jotka tuntuu kuuluvan sinkkuuteen. Nauti elämästäsi naimisissa olevana naisena. Ei sen avioliiton tulisi olla mikään kahle, vaan kahden toisiaan rakastavan ja kunnioittavan ihmisen välinen side.

Loppujen lopuksihan päätös on sinun itsesi, mutta avioero on iso askel, ja kun sen ottaa, niin paluuta ei ole.

Olisiko sinun mahdollista esim. jutella asiasta jonkun terapeutin kanssa? Hänelle voisit kertoa mieltäsi painavista asioista, ja voisit saada uusia näkökulmia ihan ammattilaiselta.

 

[ruohikkoa tutkinut]

Minä olin tuossa iässä jo eronnut kahden lapsen yksinhuoltajaäiti. Siinä vaiheessa oli pakko kasvaa aikuiseksi. Nyt olen naimisissa mitä ihannimman miehen kanssa, tylsän, mutta luotettavan. Miksikö ? Siksi, että on mukavampaa jakaa arki jonkun kanssa, se toimii, kun siihen sitoutuu. Ruoho näyttää aina vihreämmältä aidan toisella puolen, mutta ei se sitä ole kun lähemmin tarkastelee.

 

[ap.]

Minulla on vai NIIN tylsää tässä parisuhteessa.