Hae Anna.fi-sivustolta

Liikunnan aloittaminen nollasta

Viestiketju osiossa 'Kuntoklubilaiset' , käynnistäjänä Sohvalta liikkeelle, 29.10.2011.

  1. Tekosyy Vierailija

    Tekosyy on aina hyvä syy. Mutta istupa lattialle lenkkitamineiden viereen ja mieti, mitä kaikkea i sellainen jää ilman jolla ei ole mahdol tai varaa hankkia lenkkivarusteita, saati että voi es kävellä tai kuunnella ympäristöä tai nähdä tai ylipäätään liikkua. Kun sulla on se mahdollisuus, nauti siitä.
     
  2. engel48 Uusi jäsen

    liittynyt:
    16.11.2006
    Viestejä:
    2 027
    Saadut tykkäykset:
    0
    Ihminen on mukavuudenhaluinen eläin. Jos on tottunut valitsemaan aina helpoimman tien, on vanhempana aika vaikeaa tapojaan muuttaa.

    Oman elämän hallintaa pitäisi opettaa jo koulussa.Ihmisen elämä on valintojen tekemistä. Pitäisi oppia ymmärtämään ,mikä on minulle hyväksi ja mikä pahaksi..
    Fyysiset harjoitteet ovat hyväksi, mutta yhtä tärkeää on ihmisen kehittyminen myöskin henkisesti. Nämä kaksi asiaa ikäänkuin kulkevat käsi kädessä.

    Asian ei tarvitse välttämättä olla : "Mikä on hauiksessa liikaa, se on päästä pois "
     
  3. Sama täällä Vierailija

    Minä olen aivan samassa tilanteessa. Vuosia ja kiloja voi olla muutaman enemmän, mutta lähtökohta ja elämäntilanne aivan samanlainen. Tässä mietin parasta aikaa, että lähtisikö tunnin lenkille vai jatkaisiko sohvalla makaamista ja suklaakonvehtien syömistä. Tiedän, että pitäisi lähteä liikkeelle, mutta kyllä tämä on vaikeaa - motivaatio puuttuu. No, lähden ainakin hypistelemään lenkkivarusteita, mutta saanko ne päälleni ja itseni ulos, on jo toinen juttu... Mutta tsemppiä sulle, et ole samassa tilanteessa yksin!
     
  4. Hyvä kehon kuva Vierailija

    Minä en ymmärrä yhtään valehtelivia ihmisiä, minun on valehdeltu olevan lihavan ja minulla olevan diabeteksen, muttei kumpikaan väite pidä paikkaansa. Toisesta ihmisestä voi sanoa ihan mitä tahansa, mikä ei pidä paikkaansa. Minä en viitsi kirjoittaa tähän, mitä minä ajattelen valehtelevista ihmisistä, sillä se olisi ihan painokelvotonta tekstiä.
    Minä pystyn vaikka tarvittaessa todistamaan valokuvilla koko elämäni ajalta, että olen aina ollut ihan normaalipainoinen. Kun minua vain vilkaiseekin, niin heti näkee, että olen ihan normaalipainoinen nainen. Kukaan lääkäri ei ole koskaan käskenyt minua laihduttamaan, eikä painostani ole puhuttu. Kaksi vuotta sitten eräs terveyskeskuslääkäri kysyi minulta, kuinka pitkä ja minkä painoinen nainen minä olen ja minä vastasin hänelle rehellisesti painoni, johon hän totesi, ettei ylipainoa ole. Minä olen ollut aina kaikkien taulukoiden mukaan ihan normaalipainoinen nainen. Muut ihmiset ovat sanoneet minulla olevan hyvin sopusuhtaisen naisvartalon ja vyötärö on aina löytynyt.
    Olen yli 40-vuotias nainen ja olen monia ikäisiäni naisia paljon hoikempi. Tosin en ole mikään langanlaiha lattarinta, mutten sellainen halua ollakkaan. Alan kaventamaan minun vyötäröäni vieläkin kapeammaksi, mutten tarvitse siihen mitään apua, ei mitään pillereitä, vaan lisää liikuntaa vyötärön ja vatsan seudulle. Kyllä varmaan kaikki suomalaiset aikuiset ihmiset tietävät, miten kuuluisi syödä hyvin: Monipuolisesti, terveellisesti ja kevyesti eli marjoja, vihanneksia, kasviksia, juureksia ja juoda mahdollisimman palon vettä. Sitten tulisi urheilla tai harrastaa liikuntaa 3-4 kertaa viikossa noin tunnin ajan. Kyllä minäkin olen harrastanut liikuntaa jonkunverran, mutten tarpeeksi paljon ja aion lisätä liikunnan määrää pikkuhiljaa.
     
  5. Tytteli Vierailija

    Hei Kaikki sohvalta liikkeelle pyristelijät!

    Teitä on varmaan hyvin monta samassa tilanteessa olevaa, näin tammikuussa - kuten minäkin. Millä tuloksilla olette päässeet alkuun vai oletteko vieläkin sohvassa kiinni? Hankalaa on liikkeelle lähtö, todella hankalaa, ainakin minulla. Oisko missä aloittelijoiden keskusteluryhmää olemassa, kaikki apu / vinkit otetaan vastaan!






     
  6. jumpump Vierailija

    Täällä yksi, joka pääsi nollamotivaatiosta useita asteita lähemmäksi urheiluhulluutta. Olin lapsena ja nuorempana tosi kova liikkumaan. Opiskeluaika oli sen verran intensiivistä ja elämässä tuli kaikenlaisia vastoinkäymisiä, niin liikkuminen väheni kunnes loppui kokonaan. Useampi vuosi meni niin, että kunto laski täysin nollaan ja lihoin lähes 30 kiloa.

    Kuitenkin jossain syvällä sisälläni kaipasin aktiivista liikkumista ja lopulta päätin tehdä asialle jotain. Lähdin liikkeelle pienin askelin. Aloitin sauvakävelyllä ja kotijumpalla. Kotijumpassa tein alkuu vain 10 toistoa/liike. Kehitin itselleni sopivan ja mieluisan "oman jumpan" erilaisten naistenlehtien ja urheilulehtien juttujen pohjalta.

    Jossain vaiheessa kroppa alkoi kaipaamaan lisää liikuntaa. Aloitin hölkkäämisen. Kuntoni oli niin huono, että minuutin juoksu tuntui kuolemalta. Päätin kuitenkin, että tästähän noustaan... Tein intervalliharjoituksia: juoksin minuutin, kävelin kolme, juoksin toisen minuutin, kävelin kolme jne. Muutaman kuukauden sisällä jaksoin juosta 20 minuuttia kevyesti :)

    Lähdin kuntosalikurssille, jossa huomasin kaltaisiani löllyköitä olevan muitakin. Se antoi kipinän jatkaa kurssin jälkeen satunnaista kuntosalikuuria, jossa tein oman kuntoni mukaan todella pienillä painoilla - ensi sijaisena tavoitteena tulla tutuksi laitteiden kanssa.

    Kuntosalin ja juoksun jälkeen päätin uskaltautua vihdoin ryhmäkursseille. Aloitin helpoista venyttelykursseista, jatkoin joogalla ja pilateksella. Lopulta lisäsin joukkoon myös kuntoa kohottavan rääkkijumpan. Nyt olen siis tässä pisteessä parin vuoden henkisellä puurtamisella :)

    Pidän siis kaikkea tätä vain ja ainoastaan henkisenä saavutuksena. Fysiikka seuraa perässä. Olen tosi ylpeä itsestäni, että sain potkittua itseni eteenpäin kaikista peloistani (mulla oli todella, todella, todella korkea kynnys saada itseni ryhmäliikuntaan) ja luovutushaluistani huolimatta. Alku oli tosi takkuinen, sillä halutti luovuttaa aina kun vähänkin tuntui siltä, että haluttaisi vaan käpertyä sinne sohvalle. Sitten suutuin itselleni, että "mä en voi olla niin luuseri, etten ees yhtenä iltana viikossa saa roudattua peffaani tunnin jumppaan!" Siitä sain sit voimaa ja oon onnistunut jatkamaan säännöllistä urheilua.

    Isoin yllätys itselleni oli tuo, että rakastuin kovaan fyysiseen rääkkiin eniten. Kouluvuodet saivat mut inhoaan "rytmijumppaa" ja oli tosi iso kynnys mennä aikuisena sellaiseen mukaan. Mut yllätyksekseni mä todella pidän siitä :)

    Mä olen siis elävä esimerkki siitä, miten totaalisen lannistunut läskipallo heikkoakin heikomalla pohjakunnolla voi muuttaa elämänsä, jos oikeasti niin haluaa. Tärkeintä on mun kokemuksen mukaan edetä pienillä askelilla ja kokeilla eri lajeja, sillä lopulta voi yllättyä siitä, mikä onkin se itselle mieluisin. Ei kannata laittaa tavoitteita heti korkeimmalle mahdolliselle tasolle, sillä siitä seuraa usein pettymys ja lannistuminen.

    Vinkkini siis on, että aloita kuntoremontti itsellesi helpoimmalla lajilla ja vähitellen laajenna repertoaaria. Kokeile eri juttuja. Kun viikossa on 7 päivää, niin päätä liikkuvasi niistä vaikka kahtena - äläkä heti viitenä. Älä heti anna sohvalle periksi liikuntapäivänä. Käy alkuun vaikka puolen tunnin kävelyllä ja sen jälkeen hyvällä omatunnolla voit makoilla tuntikausia tai vaikka loppuillan siinä sohvalla :)
     
  7. Aloitettu on Vierailija

    Täällä myös toinen hiukan yli nelikymppinen ja samanlainen tilanne - kunto nollassa. Tänään kävin kuiteskin eka kerran puolentoista tunnin kävelylenkillä ja tavoitteen on tehdä samanlainen lenkki ylihuomenna. Tästä se alkaa :). Jos on muitakin samanlaisessa tilanteessa olevia niin olisi mukava kuulla tuntemuksia.


     
  8. arkihölköttelijä Vierailija

    Ketjuun on vastannut moni nenäkäs moralisoija ja melkein alkoi vituttaan kun niitä luki. Miksei ihminen saa olla mukavuudenhaluinen? Elämässä on kaikenlaista paskaa riittämiin, että vielä vapaa-aikakin pitäisi tehdä jotain mikä luonnostaan ei kiinnosta ja mikä tuntuu epämiellyttävälle, siitä tulee huono olo (mikä liikunnan äkkiseltään aloittaneille usein tulee), jne. Sohvalla elämä on ehkä pari vuotta lyhyempi - so what - liikkumisen stressi ei ole sen parempi stressi kuin työstressikään, että en sitte tiedä mikä kannattaa mikä ei.

    Onnittelut ja tsemppiä edelliselle aloittaneelle, ja toivottavasti ketjun aloittajakin on löytänyt mukavia tapoja liikkua.

    Olin nuorena aktiiviurheilija, sinne 18 v. saakka, sitten tuli elämään muita prioriteetteja. Liikunta jäi vähitellen kokonaan pois. 20 vuoteen en tosiaan liikkunut kuin kävelin kotiovelta bussille tai kauppaan. Työ enempi konttorityötä, henkistä laatua mutta silti mielenkiintoista.

    Yritin varmaan 3-4 kertaa aloittaa lenkkeilyn. Ihan shittiä. Eihän sitä jaksa edes kävellä puolta kilometriä reippaasti saati että hölkkää, ja lihakset siinä kipeytyi. Jokainen yritys loppui viimestään kolmannella kerralla. Nuorena kun liikunta oli ollut osa elämää, niin oli vierasta tämä huono olo liikunnasta -ilmiö.

    Elämä heitteli, pari vuotta sitten eroa ja muuta. Syksyllä 2010 aloin kävellä töiden jälkeen ulkona. En liikunnan takia, vaan ajatuksia selventääkseni. Tai jotain. Säästä riippumatta (ostin kunnolliset ulkoiluvarusteetkin) töiden jälkeen söin, hetken katsoin telkkaria ja lähdin ulos. Kävelin ensin verkkaiseen (löntystelin). Kävelylenkit piteni kolmesta vartista kahteen tuntiin ihan itsekseen, tavoitteita ei ollut. Ehkä reilu kk alottamisen jälkeen kävelytahti alkoi itsestään kasvaa ja alkoi tulla oikein hiki. Siitä alko pitää. Sen lisäksi että se oli henkistä terapiaa, myös elimistö piti siitä ja aloin jo odottaa töistä kotiin pääsyä. Otin sitte kerran riskin ja kokeilin hölkätä. Lyhyitä pätkiä jaksoin, mutta jaksoin, enkä juossut yhtään askelta enempää kuin tuntui hyvältä. Vähitellen jaksoin pidempiä pätkiä ja lopulta lähdin nimenomaan juoksulenkille. Pidin tärkeänä etten yritä mitään, enkä aseta mitään tavoitteita. Tärkeintä oli hyvä olo. Juoksun tultua kuvaan jaksoin taas ehkä vajaan tunnin kerrallaan.

    Siitä asti lenkkeily on ollut enemmän ja vähemmän osa elämääni. Kiitos nivelten, se on mahdollista, vaikka olen jo 43v. Käyn lenkillä n. 2-5 kertaa viikossa ja edelleenkin fiiliksen mukaan. Hyvänä päivänä saatan jaksaa pitkäänkin, huonona vähemmän. Enkä edes lähde jos ei ole fiilistä. Mutta kun pariin päivään ei ole juossut alkaa elimistö vaatia. Kolmen peräkkäisen juoksupäivän jälkeen tekee mieli pitää taukoa. Se on mun kroppani rytmi. Urheilupuistossa on näitä yleisiä kuntoilulaitteita ja lenkin päätteeksi teen niillä joitakin "sarjoja" ja venyttelen. sateella ja talvella venyttelen kotona. Viime talvena ostin sukset ja kävin pari kertaa hiihtämässä, mutta sattupa vaan huono lumitilanne. Ehkä ensi talvena.

    Yksi työkaveri on ihan himo kaikenlaiseen. Se on yrittänyt tuputtaa mulle punttisalia ja zumbaa ja muuta. Olen kohteliaasti sanonut ettei kiinnosta. Kerran se erehtyi vetämään kortin ettei muka pelkkä lenkkeily ja tommonen hölköttely (juoksen siis melko hitaasti?) tuota mitään tuloksia ja että lihakset tarttee sitä sun tätä jumppaa. Käskin sen vetää käteen ja siihen loppui tuputtaminen.

    40-vuotistarkastuksessa oli kaikenlaista moitetta terveydenhoitajalta. Lyön vaikka kymppitonnin vetoa, että nyt jos tutkittaisi olisi tilanne täysin muuttunut. Sen tuntee ja sen näkee. En ole varsinaisesti laihtunut mutta kiinteytynyt olen. Painan kilon enemmän, mutta vaatekoko on yhden pienempi. Henkisesti voin hyvin.

    Omasta kokemuksesta toivon ihmisten kokevan liikunnan mielekkäänä, ja juuri siinä lajissa ja siinä määrin kuin itse pitää miellyttävänä. Jos liikunta ahdistaa, siitä ei väkisin pidä ottaa elämään lisärasitetta jollei sitten terveys tms. sitä edellytä. Loppupeleissä vähäinenkin liikkuminen vaikuttaa sekä henkiseen että fyysiseen terveyteen myönteisesti. Liikkumista ei tarvitse selitellä kenellekään, koska olen huomannut että sitten alkaa arvostelu ja kilpailu. Sosiaalinen ihminen tarvitsee sosiaalista liikuntaa, ryhmälajeja yms., ja niitäkin on kivasti tarjolla. Niissä myös kaverin motivointi on lähellä. Ja niihin voi siirtyä sitten kun on jotain peruskuntoa itsekseen saanut kassan, niin ei tule liikaa paineita.
     
  9. jepskukkuu Vierailija

    Olet siis edellinen kirjoittaja sitä mieltä, että kaikki itsestään huolehtiminen, mikä ei tunnu hyvältä, saadaan vapaasti unohtaa ja tehdään vaan sitä mikä tuntuu kivalta ja pörröisen lämpimältä?

    Hieno asenne, sillä pötkitään pitkälle. Samoin sillä, että käskee hyvää tarkoittavan kaverin vetää tumppuun. Keep up the good work!

    PS. ei ihme että sulle tuli ero *viheltely*
     
  10. sivusta Vierailija

    Just joo kuule. Eiköhän se lenkkeily lopu ihan kuin itsestään, jos sitä hampaat irvessä pitää harrastaa?

    Minun mielestäni tähän ketjuun on tullut ihan kummallisia vastauksia. Aloittaja pohtii miten löytää motivaatio ja te kerrotte, ettei teilläkään ole muuta motivaatiota kuin suorittamispakko. Itse ajattelen, että itseinhoon pohjaavat elämänfilosofiat (ylös, ulos ja lenkille läski) tuppaavat tuottamaan pahaa oloa. Paha olo ei motivoi jatkamaan, ellei sitä itseinhoa sitten ole ihan roppakaupalla...

    Oma neuvoni on se, että etsi sellainen laji, josta aidosti pidät. Kokeile ennakkoluulottomasti.

     
  11. jepskukkuu Vierailija

    Sä et nyt ymmärrä. Rapakuntoiselle lähes jokainen urheilusuoritus tekee pahaa, oli se joogaa tai laskettelua. Jos kunto on huono, ei liikunnan aloittaminen tunnu hyvältä siihen tottumattomalle kropalle. Luovuttaminen heti kun tuntuu vähän hassulta ei toimi.

    Itseinholla ei asian kanssa ole mitään tekemistä, halulla huolehtia itsestään taas on. Sekä kyvyllä miettiä omien valintojen vaikutusta tulevaisuuteen sekä omaan hyvinvointiin. Motivaatio tulee sieltä.

    Teidän logiikallahan lapsikin saisi syödä vain karkkia, jos ei muusta tykkäisi eikä 1. maistamisen jälkeen halua enää herneitä syödä. Pikkasen laajempaa maailmankuvaa, kiitos. Eikä kehotuksia vetää tumppuun, se on melko idioottimaista.
     
  12. sivusta Vierailija

    Kuka tässä on kehottanut vetämään tumppuun?

    Toki alku on aina vaikea. Ehkei sitä liikuntaa kannattaa rapakuntoisena aloittaa sieltä maratoonarien harjoitteluleiriltä, vaan ennemmin vaikka kuntokeskuksen bodybalance-tunnilta. Jos ajatus jälkimmäisestä nyt yhtään kolahtaa, voi se toki olla muunkinlainen pehmeä alk.

    Motivaatiota on kahdenlaista, sisäistä ja ulkoista. Ulkoinen motivaatio on juuri sitä pakkoliikkumista. Eli liikutaan siksi, että kun nyt vaan pitää ja se on terveydelle hyväksi jatajatajata. Sisäisesti motivoitunut ihminen taas on löytänyt lajinsa ja nauttii liikunnasta. Ei tule edes ajatelleeksi, että "tässä minä nyt veronmaksajana pidän itseäni kunnossa ja grammoja loitolla".

    Miksi se lapsi tykkäisi vaan karkista? Kuka on puhunut siitä, että 1. kerran jälkeen tulisi luovuttaa? Ideana vaan on se, että hampaat irvessä ei kannata harrastaa mitään pitempään, sillä silloin hyvin nopeasti tappaa oman sisäisen motivaationsa liikkua. Vähän sama kuin lapsi, jolle pakkosyötetään parsakaalia ei välttis haluakaan aikuisena herkutella juuri parsakaalilla....

     
  13. Entäs sitten, kun on kokeillut jo vaikka mitä ja silti mikään ei ole kivaa? Olen harrastanut nyt "pakolla" liikuntaa kohta 10 vuotta, ja siinä kerennyt kokeilla ties mitä - ja todellakin useamman kerran, aloittanut varovasti uuden lajin jne. En ole löytänyt yhtä ainoaa juttua, jota harrastaisin jostain muusta syystä kuin "se on terveellistä". Käyn 3 kertaa viikossa salilla, koska muuten istumatyöläisenä paikat menee ihan jumiin. Käyn kävelyllä, koska "pitää" harrastaa myös pitkäkestoista aerobista liikuntaa. Olen kokeillut hölkkää, vihasin sitä vuodenkin jälkeen (jalat tulivat ihan hiton kipeiksi, vaikka kokeilin useampia lenkkareita ja tyylejä), olen kokeillut ryhmäliikuntaa (vihasin sitä tasan yhtä paljon kuin koulussakin, kun kömpelönä en pysy perässä enkä ymmärrä ohjeita, enkä yhtään tykkää liikkua ryhmässä muutenkaan) ja niin edelleen. Kaikki kokeilemani toistaan inhottavampia vielä 10 kokeilukerran jälkeenkin.

    Mitä yritän sanoa on se, että on ihan paskapuhetta (anteeksi vaan) väittää että JOKAISELLE löytyy kyllä oma laji, ja että siksi on "huonoa" liikkua vain ulkoisen motivaation takia. Mutta kun jokaiselle EI löydy mieluisaa lajia, ja liikunta kuitenkin ON terveydelle pakollista toimintaa, niin joskus on vaan pakko tyytyä siihen että etsii pienimmän vitutuksen lajin/lajit ja harrastaa niitä ihan vain siksi kun jotain nyt on pakko harrastaa jos ei meinaa jäädä 5-kymppisenä työkyvyttömyyseläkkeelle ja kuolla 6-kymppisenä.
     
  14. jepskukkuu Vierailija

    Amen.

    Ja täytyy sanoa, että hienoa kun jaksat jatkaa vaikka tuntuu pahalta. Palkkio tulee sitten viimeistään siinä vaiheessa, kun vanhuksena sulla on toimintakyky tallella :)
     
  15. sivusta Vierailija

    Uskoisin, että suurin voi löytää oman lajinsa ja nauttia aidosti liikkumisesta. Tuota sinun tekstiäsi kun lukee, niin tulee vaikutelma, anteeksi vaan, aika kielteisestä ihmisestä. Oletko päättänyt, ettet aiokaan nauttia liikunnasta vai ovatko odotuksesi sen nautinnon osalta liian korkeat?
     
  16. hymy pyllyyn Vierailija

    Tulee kieltämättä sellainen vaikutelma, että olet valmiiksi jo päättänyt, ettet koskaan tule nauttimaan liikunnasta. Toisaalta et kirjoituksessasi maininnut kovin montaa lajia kokeilleesi, mutta voihan olla, että jätit jotain mainitsematta. Totta kuitenkin on, että myös oma asenne ratkaisee. Jos sä menet kokeilemaan eri lajeja ajatellen, että sä inhoat tätä kuitenkin, niin näin varmasti käy. Eikä siinä auta, vaikka kävisit sen 10 tai 100 kertaa, jos joka kerta valmistaudut etukäteen tuntiin negatiivisella asenteella.

    Kokeilepa niillä kävelylenkeilläsi sitä, että hoet itsellesi positiivisa perusteluita koko lenkin ajan: "Mä rakastan kävelyä. Mulla on jalat, joilla voin kävellä. Ihanaa, että mä osaan kävellä. Hienoa, että mulla on vapaus käydä kävelyllä. Mahtavaa happea!" Itsesuggestiolla voi saada ihmeitä aikaan asenteeseenkin... ;)
     
  17. Liikunnan suhteen olen kielteinen, kyllä. Eikä asia ole päätöksen takana, vaan kokemusten. Isolta osaltaan varmaan 9 vuotta jatkuneen mitätöinnin, mollauksen ja kidutuksen takia, jota pakolliseksi koululiikunnaksikin kutsutaan. Sen jälkeen olen, väitän että ihan aidon puhtain mielin, kokeillut nyt aikuisena esim. lähiliikuntasalin lähes kaikki erilaiset jumpat ja ryhmäliikunnat, ja poistunut niiltä kaikilta vielä sen 10 kerran jälkeenkin tuntien samaa häpeää ja osaamattomuuden tunnetta kuin koululiikunnan jälkeen. En vain ole hyvä missään niistä, ja ohjaus on niin hyville painottunutta ettei siinä voi tällainen 4:n vasemman raajan omistaja oppiakaan. Samoin olen kokeillut kaikkia niitä yksilölajeja jotka voisivat edes etäisesti kiinnostaa, ja ei.

    Eli en ole koskaan "päättänyt" vihaavani liikuntaa, olen ihan aidosti yrittänyt kerta toisensa ja sadannen jälkeen, ja tämä nykytila (siedän ja olen löytänyt pari lajia jotka ei ihan joka kerta vituta) on jo suunnaton parannus siitä että peruskoulun jälkeen 15 vuotta en suunnilleen suostunut edes kävelemään ilman hirveää epätoivon tunnetta. Mutta en todellakaan usko, että aina liikunnassa huonosti pärjännyt, kömpelöäkin kömpelömpi ihminen voisi löytää jotain mistä AIDOSTI pitää. Jos sellainen olisi, olisi sen jo tähän ikään löytänyt (enkä usko että on olemassa mitään taikaratkaisua tyyliin "rakastan sulkapalloa pinkillä mailalla vihreässä valaistuksessa parittomina torstaina" tms). Ja senkin voitte uskoa, että olen yrittänyt juurikin tuota positiivisten puolen hokemista jne, mutta sen takia juuri ainoa motivaattori on se ulkoinen motivaatio "kävely on terveellistä, salitreeni polttaa kaloreita" jne. Ei se hokeminenkaan nyt sentään ihmeitä tee, ja muuta ihmisen tunteita täysin päinvastaiseksi. Samoin kuin hokemalla "rakastan hernekeittoa, rakastan hernekeittoa" ei ala sen mausta tykkäämään jos on sitä aina inhonnut.
     
  18. Ja tarkennan vielä, että näille(kin) tunneille olen tosiaan mennyt hokien "hyvä että uskallat mennä, hienoa, ei se haittaa jos et pysy perässä, teet minkä osaat/jaksat" jne. Ja poistunut aina pettyneenä, kun en osaa, en pysty, en jaksanut edes sitäkään vähää mitä yritin. Ei sitä pysty itselleen niin pahasti valehtelemaan ettei millään pettyisi, kun ei pysy perässä edes siinä "nyt kevyt lämmittely" -osuudessa tai kompastelee jo kahden liikkeen sarjoissa. Yhä vielä 10 kerran jälkeenkin (ja sitten taas kaikki muuttuu, jee...). Tai ei pysty vanhojen vammojen takia tekemään kuin puolet jutuista. Siinä vaiheessa kun olin kokeillut jumppia puolisen vuotta, ja yhä poistuin joka kerta kyyneleet silmissä, päätin että nyt riittää, olen kokeillut tarpeeksi ja enää minun ei ole pakko.
     
  19. kömpelö Vierailija

    Kyllä on mahdollista, että myös kömpelöäkin kömpelömpi löytää omat tapansa liikkua, myös sieltä ryhmäliikunnasta. En tarkoita, että kaikkien pitäisi kokeilla sitä, mutta ainakin minulle löytyi sopivat lajit vaikka olen synnynnäisen syyn takia paljon normaalia kömpelömpi. Koululiikunta oli jotain aivan kamalaa, opettaja ei tiennyt soveltamisesta yhtään mitään, ja lukion jälkeen en kymmeneen vuoteen tehnyt vapaaehtoisesti mitään liikunnallista.

    Ajattelin niinkuin sinäkin, ettei liikunta ole minun juttuni, mutta sitten löysin spinningin ja kahvakuulatunnit. Niissä kummassakaan ei mennä tiettyyn rytmiin tai samaan tahtiin muiden kanssa, eikä kukaan näe paljonko esimerkiksi minä laitan pyörääni vastusta spinningissä. Aina on myös lupa polkea istuen vaikka ohjaaja tekisi seisten tms. eikä se tarkoita että tekisi mitään väärää. Se on jokaisen oma asia. Aloittelijan on hyväkin polkea istuen suurin osa ajasta.

    Samoin kahvakuulassa musiikki on vain taustalla, ja joka tunnin alussa ohjaaja korostaa että jokainen tekee omaan tahtiin, vain aika joka tehdään yhtä liikettä on sama (esim. minuutti). Siinä ajassa voi sitten tehdä kaksi tai kaksikymmentä kertaa.
     
  20. tirmir Vierailija

    Toivottavasti olet päässyt sohvalta liikkeelle :). Olen itsekin juuri sieltä sohvalta noussut... eilen 1,5 tuntia lumitöitä ja tänään 1,5 tuntia kävelyä. Seuraava mahdollisuus liikkumiseen vasta torstaina, mutta toivottavasti silloin löydän motivaatiota. Tsemppiä sulle - samassa veneessä ollaan.


     
  21. Mamma Vierailija

    Onko uusia liikunnan aloittajia nollasta? Kokemuksia olisi mukava vaihtaa, olen itse samassa tilanteessa. Huomenna olisi eka ulkoilupäivä, jos uskaltaa nenää pihalle pistää. Eli huomenna se alkaa, nollatasosta.
     
  22. Voisinpa... Vierailija

    Nykyään ihan keskeinen ongelma liikunnassa tuntuu olevan tuo hirveä suorituskeskeisyys. Kaikki pitäisi aina muka tehdä niin täysillä, että oksu lentää, muuten et ole tarpeeksi hyvä harrastamaan liikuntaa - tai edes olemaan ihminen. Aiemmin ketjussa esim joku sanoi että nollakuntoisen pitäisi liikkua niin kovalla teholla että tulee huono olo. No onpa kumma ettei monella motivaatio kestä! Kukaan ei tunnu tajuavan, että nollakuntoisen kunto kohenee jo hyvin pienelläkin liikunnalla. Kaikki liike mikä tapahtuu jalkeilla ollen, on nollakuntoiselle sohvaperunalle edistystä entiseen verrattuna, eikä sitä pitäisi väheksyä.
     
  23. -Tuula- Vierailija

    Kyllähän liikunnan pitää olla mukavaa ja tuoda hyvä olo. Kyllä näin 56 vee huomaa, ettei pelkkä kävely, uinti ja muu aerobinen liikunta enää riitä vaan pitää olla myös lihaskuntoharjoittelua. Siitäkin voi aloittaa, että venyttelee joka aamu jo sängyssä (kissan lailla) ja polkee vähän selällään pyörää, pyörittelee nilkat ym.

    Hyvä olisi saada kaveri alkuun ainakin lenkille. Kun on treffit jossain kadun kulmassa, on pakko lähteä. Aluksi se voi olla vain sitä happihyppelyä kun toisen kanssa voi olla vaikea löytää itselle optimaalista vauhtia. Katsoin sport trackerista harjoituksiani, itselläni on kovimmillaan ollut sauvakävelyvauhti 6,1 km tunnissa kävelin silloin näköjään reilut 7 kilometriä, tosin metsässä. Minusta maastossa kävely on parasta - en sauvakävele kadulla. 8 km tunnissa on tosi kova kävely...

    Samoin aikataulutetut jumpat patistaa lähtemään. Minulla on kahtena päivänä viikossa suoraan töistä liikunta (toisena ohjattu kuntosali kuntopiiri -tyyliin ja toisena päivänä kahvakuula). Minusta on helppo lähteä suoraan töistä ja sitten kun menee kotiin, ei tarvitse enää lähteä mihinkään. Se lähteminen on monesti se kynnys. Viikonloppuisin sitten ulkoilu ja lenkit.
     
  24. TuulaAnnikki Vierailija

    RIITTÄISI JO SYYLISTÄMINEN, ANNA POSITIIVISIA VINKKEJÄ KUNTOILUUN KUN PYYDETTIIN
     
  25. Innokas tunari Vierailija

    Minä taas en ilman vankkaa todistusaineistoa usko löytyvän sellaista ihmistä, jota ei yksikään maailman lukemattomista liikuntamuodoista kiinnostaisi. Sitä kuuluisaa "liikunnan tuomaa euforiaa" ei tosiaan kaikille tule, etenkään huonokuntoisena, mutta toiminta itsessään voi olla muilla tavoilla mieleistä. Tuskin kovinkaan moni meistä on oikeasti edes kokeillut kovin kattavasti eri lajeja, tarjontaa kun on niin valtavasti että monia vaihtoehtoja ei tule edes ajatelleeksi.

    Tietysti on mahdollista, ettei itselle mieleistä lajia ole monista kokeiluista huolimatta vielä löytynyt tai sitä ei pysty harrastamaan esim. rahatilanteen, asuinpaikan tai terveydentilan vuoksi. Tässä tilanteessa on ihan fiksua valita niitä pienimmän vitutuksen lajeja, että tulee ainakin vähän liikuttua säännöllisesti. Mielestäni kannattaa silti sen rinnalla edelleen etsiä silloin tällöin mahdollisuuksia päästä kokeilemaan jotain mikä voisi kiinnostaa.

    Toinen juttu on sitten tuo mainittu huonommuuden tunne. Silloin ei minusta ole kyse niinkään liikunnan vihaamisesta kuin siitä, ettei huonojen kokemuksien ja heikon itseluottamuksen (liikkujana) vuoksi pysty nauttimaan. Laji sinänsä voisi olla hyvinkin kiinnostava. Tietysti on paljon helpommin sanottu kuin tehty opetella uskomaan itseensä tai hyväksymään, ettei vapaa-ajan harrastuksessa edes tarvitse olla hyvä. Omalla kohdallani ongelma ilmenee niin päin, että alkuun en välttämättä ahdistu huonommuudestani, mutta myöhemmin alkaa stressaamaan, että tunnen olevani edelleen huonommasta päästä vaikka periaatteessa olisin jo porukan kokeneempaa kaartia. Tässä kohtaa vaihtoehtoina taitaa olla työstää suhtautumistani tai etsiä toinen laji, jossa voin piiloutua aloittelijuuden tuomaan suojaan.

    Moni kömpelökin ihminen aidosti nauttii liikunnasta. Onhan paljon liikuntamuotoja, joissa kömpelyydestä ei ole suurta haittaa. Ja toisaalta jos ne enemmän koordinaaatiota tai rytmitajua vaativat lajit tuntuvat melenkiintoisemmilta, ratkaisu voi olla sopivan ympäristön ja sopivantasoisen porukan löytäminen. Jumppia ja tansseja voi harrastaa vaikka videon tahtiin kotona suljettujen verhojen takana. Pallopeli ei ehkä olekaan enää kamalaa, jos pääsee pelaamaan muiden kömpelöiden aloittelijoiden kanssa eikä joudu pinnistelemään lajia jo aiemmin harrastaneiden tahdissa. Jne.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti