Loppu

Onnellinen ja kukoistava parisuhde on äkkiä muuttunut loppuunajetun oloiseksi. Yhteiseen tulevaisuuteen liittyviä asioita, joista on useaan otteeseen puhuttu, olen pitänyt itsestäänselvinä ja nyt mies ilmoittikin, että hänelle kaikki on vielä epäselvää. Vielä vähän aikaa sitten keskustelimme yhteisen asunnon hankkimisesta ja sen perusteella käsitin, että mies haluaa elää kanssani, mutta nyt hän on suoraan ilmoittanut, ettei pidä enää hyvänä sitä, mihin suhteemme on mennyt (olen kuulemma liian äidillinen kun laitan ruokaa, siivoan ja pyykkään - mutta jos minä en kotihommia tee niin ne jää tekemättä!).

Miehen sanomien perusteella minä en nauti kovin hääppöistä arvostusta, saati luottamusta yhteistä tulevaisuutta ajatellen. Asia tuli minulle yllätyksenä, kuin isku vasten kasvoja.

Meillä mies on aina ollut se herkästi ahdistuva, masentuva ja stressaava osapuoli, jolle on pitänyt antaa tilaa ja jota on pitänyt ymmärtää. Kun minua masentaa niin mies ei edes vaivaudu kysymään mikä minulla on... Ja nyt käykin ilmi, että kaikki vaivannäköni on mennyt turhaan, tai pitäisikö sanoa, että vaivannäöllä on ollut täysin päinvastainen vaikutus kun mitä olen toivonut. Siis minun olisi pitänyt olla välinpitämätön ja kylmä kun miehellä on huono päivä ja pyykit olisi pitänyt jättää lattialle lojumaan...! Kappas kun en tuota olisi tullut ajatelleeksi, mutta ilmeisesti miehet eivät sitten arvosta naisen tekemisiä?

Millaisia kokemuksia muilla on äkkiseltään päättyneistä suhteista? Kuinka uusi elämä yksin lähtee käyntiin ja ennenkaikkea kuinka kohdata kaikki ne ihmiset, jotka pitivät suhdettanne onnellisena? Minä tunnen itseni hölmöksi ja täysin arvottomaksi, mikä taitaa olla vain omaa typeryyttä ja olisi helpompi erota jos mies olisi esim. pettänyt, ei tarvitsisi katua omia tekemisiä niin kovasti...vai?

 

Olen kokenut ihan vastaavaa, mies kääntää kelkkansa.
Ensin suunnittelee kaikkea yhteistä, ja juuri kun olen vihdoinallkamassa itsekin laskea niiden suunnitelmien varaan, niin yhtäkkiä hän ei enää tiedäkään että missä aikoo viettää seuraavat muutaman vuoden, onko hänellä sittenkään aikaa ja yhtäkkiä käyttää sanaa ""minä"" eikä ""me"".
Jotenkin on sellainen vaikutelma, että se on lähtenyt siitä, että hän on viimeaikoina erinäisten tapahtumien vuoksi oppinut lyhyen ajan sisällä tuntemaan minut paremmin, ehkä liian hyvin, ja nyt en enää ole yhtä kiinnostava hänen silmissään, tai on säikähtänyt joitakin huonoja puoliani ihmisenä
Tällainen vaihe oli jo aiemmin, ja se käytiin läpi.
Minä jätin hänet miettimään itsekseen, ja niin hän oli silloin huolissaan, että minä jätän hänet.
No, nyt taivuin, ja palasin, ja totuin ja luotin, ja nyt on taas se vaihe että en osaa enää olla omassa kodissani mitenkään päin, kun aina tuntuu että hän ärsyyntyy jostakin mitä teen.
Ja: ei puhu mitään, mikä loukkaa vielä enemmän.
Kertoo aina vasta viikon päästä , mikä hänellä on kokoajan kaivanut, ja sitten nolottaa, kun on elänyt vain menemään, vaikka jos olisin tiennyt , että hänellä niin vituttaa, olisin lähtenyt jo kävelemään.

No, kannattaa jättää se. MIes kyllä tulee jollottamaan serenadia ikkunan alle, jos kaipaa , eikä häntä estä mikään jos se hän oikea mies.
Mutta jos se on tunnevammainen ääliö, niin se keksii kaikkea tekosyitä, puhuu kautta rantain ja vältellen, ja jatkaa suhdetta passiivisena ja vastahakoisena, niin kauan että nainen potkii hänet lopulta pellolle.
Siinä vaiheessa on itse jo niin rikki,että ei mikään tunnu miltään.

Mutta, siitä vapautuu vain, jos kerkeää ensimmäisenä jättää sen, niin ettei tuu ukon lähtökin vielä nöyryytyksenä, vielä kaiken kiertelyn ja kaartelun ja pahojen aavistusten jälkeen.

Se on peliä, jos yrittää lähteä, niin se sanoo, että elähän nyt, ja hän rakastaa, sitten jää mietityttämään, että jätänköhän minä nyt hyvän suhteen ihan turhaan,
Mutta jos on paha olla, niin ei se parane , ennenkuin tekee siirtonsa.
Ja, siihen voi luotta kyllä, että jos sillä on vain joku vaäliaikainen vaihe, niin se voi palata kyllä sen lyhyen eron jälkeen.
Se ei vain näe metsää puilta , kun nainen on kokoajan niin lähellä.

 

Ai niin, ja kannattaa olla avoin ystäville,ei tuossa oikeasti ole mitään häpeämistä. Voi pian alkaa miettiä, että oliko se ukkokaan nyt niin mister täydellinen, jos oikein ruvetaan syynäämään toisen vikoja kerran.
Tiedän kyllä, minunkin ukot ovat aina olleet niitä, joita pitää ymmärtää.
Olen tullut siihen tulokseen, että jos muija on ukolle itsestään selvyys, eli tulevaisuus on tavallaan lyöty lukkoon, niin se alkaa heti epäröidä ja kytätä , mikä naisessa on vikana.
Se saa liikaa aikaa ja rauhaa miettiä itseään, kun sillä on liian helppo nainen, joka aina ymmärtää sitä.
No, itse olen kans typeryyksissäni ymmärtänyt miestä, ja muka aina antanut sille tilaa ja aikaa, ja tämä siitä on hinta.
No, se vähän lohduttaa , kun tietää, että se vika ei ole minussa ihmisenä, vaan se on vain kun ottaa liian vaikean miehen, niin eihän siinä mikään riitä.
Ja helpot taas ei jostain syystä sytytä.Pitää vain miettiä, että josko se olisi ollut hetkittäin sen arvoista. Tietää eläneensä kun sattuu niin että oikeasti fyysisesti oksettaa.
Ja ei se silläkään helppoa voi olla elämä, kun ei osaa aikuinen mies päättää kuka olisi hänelle tarpeeksi hyvä akka. Mitähän sielunelämän aukkoa lie on minulla yrittänyt paikata, mikä osa puuttuu päästä.

 

Kuin suoraan mun elämästäni! Voi että, että tiedän miltä teistä tuntuu.

 

Samat sanat..Kuulostaa niin tutulta.

 

nainen voi käyttäytyä aivan samalla tavalla!