V
vieras
Vieras
Mä en enää kohta jaksa kuunnella läheisteni naisten (kyllä, heitä on useampia!) valitusta elämästä. Kaikki on niin kamalaa ja raskasta, eikä mitään jaksaisi tai huvittaisi. Ongelmakohtia elämässä on vaikka muille jakaa, mutta silti heiltä puuttuu ryhti tehdä asiaan muutos. Sitten sitä vain naristaan ja puretaan pahaa oloa läheisiin ystäviin ja sukulaisiin. Erityisen hermoja raastavaa on kuunnella katkeroituneen, väsyneen, itsetunto-ongelmaisen, (omasta mielestään) kaikkensa muille uhranneen, marttyyrin, ei-omilla-jaloilla-seisovan, aran ja kuitenkin monissa asioissa itsepäisen naisen valitusta siitä, kuinka elämä potkii päähän ja kaikki menee päin persettä. Kuitenkin ulkopuolisena selvästi näen, että koettelemuksista huolimatta kaikki ei todellakaan ole mennyt päin persettä ja heidän elämässään voisi asiat olla todella paljon huonomminkin. Ehkä se juuri se ongelma onkin, minua kiukuttaa seurata ainaista valitusta naisilta, joilla ei nyt kuitenkaan loppuviimein asiat edes ole niin huonosti ja samalla toiseen suuntaan katsoessa nähdä, millaisia kriisejä muut käyvät läpi elämässään selviten niistä voittajina. Heillä jos joillain olisikin "oikeus" katkeroitua ja lysähtää taakkansa alla. Näillä marmattajilla on tuntuu lasi olevan aina puoliksi tyhjä, vaikka se olisi piripintaan kaadettu. Mielenkiintoista on se, että ympärilläni ei ole yhtä ainoata miestä, joka suhtautuisi elämään yhtä perusnegatiivisen alistetusti.
Huoh, kiitos että sain purkaa tämän kanssanne
Ja pahoittelen, että käytin palstaa jäteastiana. Ja kiitos, että luitte.
Huoh, kiitos että sain purkaa tämän kanssanne