Mä olen niin surullinen, kun pelkään aiheuttaneeni lapsilleni pysyvää "vammaa" tunnepuolelle.

[masennuksen selättänyt]

Tuossa otkikossa kiteytyy tämän hetken ajatukset, mitä päässäni pyörii välillä. Sairastuin toisen lapseni syntymän jälkeen melko pahaan masennukseen, jonka voittaminen vei puolisen vuotta. Lääkehoidot ja kaikki tukimuodot ovat takanapäin ja hyvää arkea tässä elelläänkin, sitä normaalia arkea, mitä olisin sen halunnutkin olevan aina. Mutta kun kaikkeen ei voi itse vaikuttaa.

Syytän masennuksesta itseäni. Olin silloin ns. hullu, sitä mieltä ainakin näin jälkeen päin olen. Huusin kotona, itkin, riehuin ja purin pahaa oloa miehelleni harvase päivä. Tuo aika oli yhtä helvettiä, varmasti ihan kaikille. En itse muista tuosta ajasta paljoakaan.

Nyt juttelin erään tutun kanssa, jonka lapsella (jo kouluikäinen) on ongelmia aivojen limbisellä puolella rankan lapsuuden takia.

Mietkinkin nyt, että onkohan lapsilleni jäänyt tunnepuolelle jotain siitä millainen minä olin äitinä tuolloin sairaana ollessani... Miten pidin heitä sylissä, olin poissaoleva, huusin ja en ollut varmasti turvallinen ja se lämmin äiti, mitä pitäisi olla.

Pitäisi varmaan puhua tästä jossain. Kaikki kun sanovat, että ei niin pienet lapset muista mitään. Mutta mitäs jos muistaakin, jotain jää sinne aivojen sopukoihin. Ja minä olen sen aiheuttanut. Kuitenkin niin lyhyt hetki elämässä.

 

["Vieras"]

No jos isä hoiti oman tehtävänsä vastuullisena vanhempana niin tuskin ovat jääneet vaille hoivaa. Vastuu on isän aivan yhtälailla.

 

[masennuksen selättänyt]

[QUOTE="Vieras";24214990]No jos isä hoiti oman tehtävänsä vastuullisena vanhempana niin tuskin ovat jääneet vaille hoivaa. Vastuu on isän aivan yhtälailla.[/QUOTE]

Kyllä hoiti ja myös mummit olivat apuna. Lapset tuli hoidettua, eivät joutuneet siitä "kärsimään". Mutta aiheuttiko ilmapiiri tätä ongelmaa...sitä pelkäänkin.

 

[EJK]

Jos lapsillasi on ollut lähellä muita turvallisia aikuisia, joihin he ovat voineet turvallisesti kiinnittyä, niin todennäköisesti he eivät ole kokeneet turvattomuutta. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka mieli ei muista, keho muistaa. Tämä totuus siis yleisesti heille, jotka vähättelevät lapsuuden kokemuksia.

 

["Lellu"]

Pienet lapset "varastoivat" ja peilaavat tunneilmapiirejä, kohtelua jne, vaikka eivät varsinaisesti muista tapahtumia. Vanhemman masennus luonnollisesti vaikeuttaa lapsen ja vanhemman (ja vanhmpien keskinäistä) välistä vuorovaikutusta. Hyvä kun olet hakenut apua itsellesi (ja sitä kautta perheellesi)!

Suurin osa aika pahastikin lapsena traumatisoituneista ihmisistä selviää elämässä hienosti eteenpäin, jos on ollut yksikin luotettava aikuinen läsnä lapselle ja aidosti kohdannut lapsen omana itsenään. Ehkä isä tai isovanhempi (tai joku muu aikuinen) on ollut sellainen lapsillesi? Minkäikäisiä lapsesi ovat olleet? Lapsen kehitysvaiheesta riippuen, ns. suojaavien tekijöiden olemassa olo auttavat lasta selviytymään vanhemman käydessä läpi omaa sairastumistaan.

Menneisyydelle et voi enää mitään, nykyhetki on se, jolla luot lapsillesi suotuisaa tulevaisuutta ja turvallisuuden tunnetta. Ei ole laisinkaan liian myöhäistä olla läsnä NYT lapsillesi!

 

[masennuksen selättänyt]

Lapset olivat tuolloin vastasyntynyt vauva ja 1½ v. esikoinen. Ja tämä ikäväli oli toivottu. Kukaan ei voinut aavistaa masennuksen tuloa, kukaan ei sitä uskonut. Tätä varmaan ilkeimmät ihmiset ajattelevatkin, että oma vika jos sairastuu pienen ikäeron takia... Siitä olen kuullut.

Lapsilla oli turvallinen aikuinen aina läsnä. Ja nyt minä olen myös sitä. Nautin lapsistani nyt oikeasti, kun silloin en jaksanut huolehtia edes itsestäni. Haluan nyt ottaakin kaiken takaisin, mitä silloin en voinut antaa lapsilleni.

Tuo keho muistaa...mitä se tarkoittaa? Mitään väkivaltaa lapset eivät siis ole kokeneet, jos sitä tarkoitat.

Mutta olin siis täysin poissaoleva, siinä masentuneen ihmisen maailmassa...joka ei sisällä mitään. Olin kuin haamu. Joka laahustaa.

 

[LisaMarie]

Lapset kyllä reagoivat perheen tapahtumiin, mutta pysyvän tunnevamman aikaansaamiseen tarvitaan yksi asia: kielto. Toisinsanoen että lasta kielletään näkemästä ja havaitsemasta ympäristöä, ilmeiset tosiasiat kielletään ja selitellään joksikin muuksi.
Kun aikuiselle tulee pahaolo tunnemuiston kautta, se on juuri sitä, että tietää jotain tapahtuneen, mutta ei tiedä mitä se on. Nämä voidaan estää avoimuudella ja korjata vielä aikuisenakin totuuden esiin tuomisella.

 

["..."]

Sama homma. Oonkin nyt joutunut pistämään oikein urakalla voimia ja hellyyttä kasvatukseen, mielessä juuri se, että haluan paikata kaikki mahdolliset varhaislapsuuden turvattomuuden tunteesta syntyneet aukot. Nykyään olen aika ylpeä itsestäni vanhempana.

 

["Lellu"]

Keholla on siinä mielessä muisti, että esimerkiksi ahdistavat tunteet voivat ikäänkuin piiloutua kehoon, esim. epämääräisiksi kiputiloiksi.

Mitä ap, sanoin, että turvallinen aikuinen on ollut aina läsnä, silloin kun itse et ole jaksanut huohetia edes itsestäsi, kuulostaa kyllä tosi hyvälle. Kuvaamasi perusteella epäilen, että olisit lapsiesi psyykkiselle kehitykselle saanut mitään peruuttamatonta aikaan. Varsinkin, kun nyt pyrit olemaan se äiti, joka olisit aina halunnut olla, eikö?

 

[LisaMarie]

Tuo keho muistaa...mitä se tarkoittaa? Mitään väkivaltaa lapset eivät siis ole kokeneet, jos sitä tarkoitat.

Se tarkoittaa sitä, että ennen kuin lapsi oppii puhumaan, hänelle syntyy muistoja, jotka on tunnetasolla. Tietyssä tilanteesa keho reagoi tietyllä tavalla, tulee tietty tunne, vaikka se tunne ei tuntuisi mitenkään liittyvän ympäröiviin tapahtumiin. Esi. lapsena on joutunut makaamaan sairaalassa tuijottamassa loisteputkia ja aikuisena tulee aina hylöätty ja yksinäinen olo kaupassa, jossa on samanlaiset loisteputket. Ne hoidetaan nimenomaan sillä, että se syy kaivetaan esille.

 

[masennuksen selättänyt]

[QUOTE="Lellu";24215142]Keholla on siinä mielessä muisti, että esimerkiksi ahdistavat tunteet voivat ikäänkuin piiloutua kehoon, esim. epämääräisiksi kiputiloiksi.

Mitä ap, sanoin, että turvallinen aikuinen on ollut aina läsnä, silloin kun itse et ole jaksanut huohetia edes itsestäsi, kuulostaa kyllä tosi hyvälle. Kuvaamasi perusteella epäilen, että olisit lapsiesi psyykkiselle kehitykselle saanut mitään peruuttamatonta aikaan. Varsinkin, kun nyt pyrit olemaan se äiti, joka olisit aina halunnut olla, eikö?[/QUOTE]

Aivan Äitinä sitä on vaan niin kovin rankka itselleen.. Mutta toivon, että mitään ei ole jäänyt.

 

[samoin]

itse kävin vielä psykoosissa ja sairaalassa ja lapset olivat 4 ja 6v. Nyt vain syvä masennus seuraa. Mietin mitä vammoja lapset saavat. Arki on normaalia mutta isä paljon töissä pitkiä aikoja. Itse teen lyhyttä työpäivää. Onneksi lapset ovat seurana myös toisilleen ettei joudu yksin olemaan kun äiti poissaoleva. Arki sujuu ja itse yritän paljon tehdä mies auttaa kun on täällä mutta hänelle rutiinit ja aikataulut todella vaikeita juuri mm. syömiset.