Toggle sidebar

Mä oon 35-v ja ihan varma että elän loppuelämäni yksin. Muita?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Todellinen ikisinkku
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
T

Todellinen ikisinkku

Vieras
Olen ollut sinkkuna viimeiset 8 vuotta. Alkuun mulla olikin mielenkiintoa ja halua parisuhteeseen, mutta kohtasin vain ja ainoastaan sellaisia miehiä, jotka käyttivät mua jollain tasolla hyväkseen. Olin liian sinisilmäinen ja uskoin "siihen oikeaan", siis oivallinen kohde pelimiehille ja muille Peter Paneille. Nyt pelimiehet ei enää kiinnitä muhun mitään huomiota, mutta varatut iskevät silmänsä muhun. Viimeiset pari kolme vuotta on mennyt varmaan niin, että aina kun tapaan jonkun ihanan miehen ja mieskin kiinnostuu musta, käy ilmi että se on varattu. :(

Mun sydän on siis särkynyt ihan liian monta kertaa, mä en enää edes halua yhtään ihmissuhdeviritelmää. En jaksa enkä halua tutustua enää yhteenkään mieheen, en yksinkertaisesti halua pettyä enää kertaakaan. En edes joutua alttiiksi sellaiselle.

Olen käynyt surutyöni asian suhteen läpi, nyt on jäljellä enää pelkkä hyväksyminen. Asia vain on niin, että mua varten ei tässä elämässä ole rakkautta varattu. Ei ole olemassa ketään, joka rakastaisi mua. Kylmä tosiasia vailla pisaraakaan katkeruutta. Se vaan on niin.

Mä en enää haaveile parisuhteesta tai rakkaudesta tai ihastumisesta tai mistään. Sitä puolta ei ole olemassa mussa eikä mun elämässä.

Onko teitä muita, jotka päälle kolmekymppisinä ootte tulleet samaan lopputulokseen itsenne kanssa? Millaisin miettein olette? Miten ympäristö on asian ottanut? Multakin usein kysellään eikö mulla jo ole jotain säpinää elämässä ja miksei ole. Ei ne usko kun kerron että en halua eikä mua varten semmoista ole tässä elämässä.
 
No minä. 42 ja samanlainen historia. Ei kiitos enää. Ja toisaalta kun en edes esim. välitä seksistäkään, niin siinäkään mielessä turha haikailla parisuhdetta.
 
Ja kun sivusta seuraa kavereitten ihmeellisiä mieskuvioita, niin vielä vähemmän mä haluan löytää itseäni samasta suosta. Tuntuu, että jokaisella on nykyaikana jonkin sortin kriisi menossa, vähintään pettämistä, väkivaltaa, valehtelua, peliongelmia tai jotain muuta "pientä" vaikka ulospäin kulissit olisikin kunnossa. Ehkä on kyse siitäkin, että mä en usko enää rakkauteen. Haluaisin uskoa, että on olemassa ihania parisuhteita joissa ollaan tasavertaisia ja rakastavia toista kohtaan, eikä petetä, valehdella, olla väkivaltaisia tms. mutta tuntuu ettei semmoisia ole.
 
Minä. Olen jo 40 v., ja mulla ei ole mitään mielenkiintoa parisuhteeseen. En välitä seksistä pätkääkään, ja tykkään olla yksin tosi paljon. Elän mukavaa elämää lapsen ja koiran kera :)
 
no muutaman vudoen avioliitto purkaantu tossa joulun alla, en todellakaan halua elää yksin, pidän seksistä, läheisyydestä yms liikaa elääkseni ilman niitä.. MUTTA minäkään en halua kokea enään yhtään kertaa hylätyksi tulemista,en yhtään.

ja ikää on juuri ja juuri 30v.. pitkät vuodet edessä :(
 
Olen 36v yksinhuoltaja ja välillä käy mielessä, että näinköhän mä oon yksin lopun ikääni, mikä olis kyllä harmi ja surullista. Mutta oon tosi ronkeli miesten suhteen muutenkin, ikävien kokemusten jälkeen vieläkin vaativampi mahdollista uutta kumppania kohtaan. Pelimiehet ja seikkailun perässä juoksevat ukkomiehet nyt vaan on niin nähty ja koettu ja kaikki kunnolliset tämän ikäluokan miehet taitaa olla jo varattu.
 
:wave: Viimeisestä "hullusta" ukosta eroon päästyäni vannoin, ettei ikinä enää... Toki vannomatta paras, mutta vielä tällä hetkellä nousee paremminkin "karvat pytyyn", jos joku yrittää tehdä tuttavuutta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Todellinen ikisinkku:
Olen käynyt surutyöni asian suhteen läpi, nyt on jäljellä enää pelkkä hyväksyminen. Asia vain on niin, että mua varten ei tässä elämässä ole rakkautta varattu. Ei ole olemassa ketään, joka rakastaisi mua. Kylmä tosiasia vailla pisaraakaan katkeruutta. Se vaan on niin.

Mä en enää haaveile parisuhteesta tai rakkaudesta tai ihastumisesta tai mistään. Sitä puolta ei ole olemassa mussa eikä mun elämässä.

Onko teitä muita, jotka päälle kolmekymppisinä ootte tulleet samaan lopputulokseen itsenne kanssa? Millaisin miettein olette? Miten ympäristö on asian ottanut? Multakin usein kysellään eikö mulla jo ole jotain säpinää elämässä ja miksei ole. Ei ne usko kun kerron että en halua eikä mua varten semmoista ole tässä elämässä.
Click to expand...

Mulla täsmälleen samat ajatukset. Olen 39-vuotias ja parisuhde lapseni isän kanssa päättyi äkisti pari vuotta sitten. Vielä sinnitellään saman katon alla, mutta meidän välillä ei ole yhtään mitään eikä enää koskaan olekaan.

Minäkin olen varma, että elän loppuelämäni yksin ilman parisuhdetta. En vaan kertakaikkiaan pysty kuvittelemaan, että kukaan sellainen mies kiinnostuisi minusta jonka voisin itse huolia.

Onhan se aika jäätävä ajatus, ettei enää koskaan saa tuntea kenenkään miehen käsivarsia ympärillään, ei koskaan enää saa katsoa leffaa kenenkään miehen kainalossa, ei koskaan enää suutele ketään jne. Mutta niin se vaan on ja näillä korteilla mennään.
 
Ikävä huomata että miehiin ei voi enää luottaa. Jotkut sanoo, että kolmikymppiset miehet ovat ihan erilaisia kuin meidän ikäpolven, mutta en haluaisi seurustellakaan niin nuoren kanssa. Itse jo yli 40v sinkku, ja varmaan hautaan saakka :(
 
[QUOTE="tiina";28208622]Onpa kurjaa ettette ole löytäneet kunnollista miestä.Itse löysin 32v ja olemme onnellisia vielä 8v jälkeenkin.[/QUOTE]

piti tänne tulla sit sillä leuhkimaan.........
 
[QUOTE="tiina";28208641]Ei vaan ettei pidä luovuttaa sen oikean voi ihan hyvin löytää yli 30v.[/QUOTE]
mä oletan että suurin osa tässä ketjussa oli saanut jo turpiinsa niin monesti, ettei todella näe muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa. Minäkin olen kymmeniä kertoja kuvitellut, että ehkä se tästä sitten vielä, mutta olen tullut kohdelluksi aina todella sikamaisesti. Siis ihan joka kerta. Hyväksikäyttöä, väkivaltaa, pettämistä, ei yhtään edes lähellekään kunnollista miestä. En tajua mistä kaikki muut kaivavat ne hyvät parisuhteensa.
Ja että mäkin tunnen joitain, joilla on uusi katsottuna kun entisen perävalot on hävinneet näkyvistä, ja kummasti aina ne uudetkin on olleet sitoutumiskykyisiä, tosimielellä liikkeellä, ja aina se suhde kestää vuosia, kunnes sitten ehkä päättyy hyvässä yhteisymmärryksessä johonkin "erilleen kasvamiseen".
 
[QUOTE="tiina";28208641]Ei vaan ettei pidä luovuttaa sen oikean voi ihan hyvin löytää yli 30v.[/QUOTE]

:D Niin, vaikka 32 vuotiaana :D

Mutta joo, oikeen voi löytää vaikka 75 vuotiaana, jos on avoin ja tietää mitä haluaa. Mutta jos aina haksahtaa niihin pettäviin, valehteleviin, väkivaltasiin, juoppoihin tms, niin kannattaa sitten jo pysähtyä ja katsoa peiliin. Miettiä mitä haluaa ja muuttaa omia ajatuksiaan ja toimintatapojaan vastaamaan sitä, mitä haluaa, eikä jatkaa sillä, mihin tähän asti on menty. Se nyt jo on nähty, että kynnysmattona olemalla saa just tasan samaa paskaa niskaansa kerta toisensa jälkeen. Kannattaa avartaa omaa mieltänsä ja nähdä ne oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, tiedä mitä helmiä sieltä löytyy :)
 
Kirjoituksen perusteella ap:sta miehet kuitenkin kiinnostuvat, itse jos jäisin sinkuksi, niin ketään ei todellakaan kiinnostasi edes.... toivon ettet luovuta ja kyynisty, vaikka olet saanut kohdallesi on sattunut niin paljon ikävää. Joskus sanotaan että rakkaus astuu elämään kun sitä vähiten odottaa, näin kävi myös itselleni.
 
Täällä kanssa eräs, joka uskoo elävänsä loppuelämänsä yksin. Tosin sillä erotuksella, että en ole koskaan ollut parisuhteessa tai edes seurustellut kunnolla, vaikka ikää on jo 35 vuotta.

Kyllä sitä oli kaikenlaisia seurusteluyritelmiä, tapailua ja muuta sellaista aikaisemmin, mutta jostain syystä mikään ei sitten kuitenkaan toiminut pidemmän päälle. Ja en vain ikinä tunnu löytävän miestä, jonka kanssa olisin ns. samalla aaltopituudella.

No, en ole viimeiseen viiteen vuoteen edes jaksanut yrittää mitään, kun tähän mennessä koko suhdetouhu on omalta osaltani ollut lähinnä pään hakkaamista seinään.
 
Tiedän tunteen paremmin kuin hyvin... Mutta tiedän toisaalta myös, että joskus elämä voi yllättää ja uusi ihminen saattaa tulla eteen milloin tahansa.

Ennen kuin tapasin nykyisen poikaystäväni, elelin sinkkuna yli 10 vuotta. Eikä sinkkuus tosiaan ollut mikään tarkoituksellinen valinta -- en vaan tavannut ketään sopivaa, vapaata miestä, joka olisi kiinnostunut minusta. Olen aina ollut arka lähestymään miehiä ja tekemään aloitteita, mikä oli varmaan osaltaan syynä siihen, että elelin yksin lopulta niinkin pitkään. Toisaalta en myöskään kokenut niin suurta tarvetta kumppanin löytämiseen, että olisin jaksanut/viitsinyt lähteä mitään suurempaa nettideittiruljanssia pyörittämään, siis laittamaan ilmoa johonkin deittipalstalle ja vastailemaan muiden ilmoituksiin. Jossain vaiheessa kokeilin kyllä hetken sitäkin, mutta en tuntenut sitä omakseni, vaikka muuten olenkin aktiivinen netinkäyttäjä.

Mikäli en olisi tavannut nykyistä poikaystävääni yhteisen tutun ja yhteisen tapahtuman kautta, eläisin luultavasti edelleen yksin. Poikaystäväni ei todellakaan ole mikään täydellinen mies, mutta hyvä ihminen ja monella tapaa hyvä mies kuitenkin, puutteistaan ja virheistään huolimatta.

Entisenä ikisinkkuna antaisin muille pitkään itsekseen eläneille sellaisen neuvon, että jos haluatte löytää kumppanin, pyrkikää rikkomaan rajojanne. Tutustukaa erilaisiin ihmisiin kuin ennen, antakaa mahdollisuuksia sellaisillekin miehille, jotka eivät välttämättä ensi silmäyksellä teitä sytytä. Ja siis huom., tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi laskea rimaa kauhean alas tai ottaa kumppaniksi ensimmäinen vastaan kävelevä kaksilahkeinen, tms. Lähinnä tarkoitan sitä, että jos olette kokeneet pettymyksiä tietynsorttisten miesten kanssa, kokeilkaa jotain muuta välillä. Stereotyyppejä esimerkkeinä käyttäen, jos olette kerta toisensa jälkeen kokeneet pettymyksiä rokkarien/hopparien ja kaikenkarvaisten playerien ja pintaliitäjien kanssa, kannattaa kokeilla välillä vaikkapa datanörttejä ja roolipelaajia :)
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa