Mä tartten apua...

["äiti minäkin"]

Osaako kukaan sanoa mikä hemmetti mulla on tai onko joku samanlainen?!
Mä oon tosi epäluuloinen kaikkea ja kaikkia kohtaan. Ajattelen että kukaan ei minusta oikeasti välitä eikä tykkää minusta. Mietin aina tarkkaan mitä sanon ihmisille, jopa lauseet valmiiksi. Jos minun täytyy mennä johonkin uuteen paikkaan yksin se ahdistaa ja minun on tarkkaan mietittävä etukäteen miten sinne menen, mistä ovesta jne. Kaikki on käytävä päässä etukäteen. Ja jos en tiedä missä paikka on niin se ahdistaa koska en voi miettiä etukäteen mitne siellä toimin ja minne menen.
Olen aikanaan aloittanut kolme ammattikoulua mutta kaikki on jääneet kesken. En pysty olemaan vieraiden ihmisten keskellä, tuntuu että jään aina ulkopuoliseksi ja että minussa on jotain vikaa, ja etten osaa mitään mitä koulussa tartteisi osata. Olen siis kouluja käymätön jo 30v. Töissä en ole ollut kuin muutaman kuukauden. Olen kotiäitinä tällä hetkellä.
Mieliala vaihtelee kovin. Saatan hermostua miehelle jos hän saa tekstiviestin eikä heti kerro keneltä se on.
Mun on tosi paha olla itseni kanssa, ja tuntuu että ihmiset vihaa minua vielä enemmän kun olen tällainen... Tartteisin varmaan apua, mutta mistä sitä hakea..en ole sellainen ihminen joka tuosta vaan uskaltaa ottaa puhelimen käteen ja soittaa kertoa että tartten apua...
Mikä mulla voisi olla???

 

["nii"]

Alhainen itsetunto

 

["äiti minäkin"]

Mutta mitä mä sille voin tehdä??? En mä sitä noin vaan saa paremmaksi. Kun mulla aina on ollut tällainen olo..nuoresta asti.

 

["nii"]

Sulla tuntuu olevan sen verran pakkoajatuksia jne, et ehdottomasti terapiaan..

 

["metsämarja"]

Minulla vähän samaa, olen kyllä opiskellut ja ollut töissä ja pystyn mennä ihmisten ilmoille miettimättä kaikkea etukäteen.

Mutta itse mietin myös, että kukaan ei pidä minusta. Luulen johtuvan siitä, että äitini ei kiintynyt minuun, eikä pidä minusta kuten toisista lapsistaan. Teki kyllä velvollisuutensa kun olimme lapsia, enkä tuolloin edes huomannut mitään, mutta sen jälkeen on antanut ymmärtää näin.

 

["metsämarja"]

Mutta sinulla tuo vaikuttaa noin paljon elämänhallintaan. varmaan kannattaa hakea apua. Itse olen valmistunut opinnoista ja ollut töissä.

 

["mie"]

Minusta voisit ottaa yhteyttä oman kaupunkisi/kuntasi mielenterveystoimistoon tai vaikkapa ihan neuvolassa puhua asiasta. Minusta tuo kirjoituksesi antaa todella selkeän kuvauksen ja jos saman kykenisit kertomaan, niin varmasti on apua tarjolla sinulle. Uskoisin, että keskusteluapu olisi paikallaan, sekä joku kevyt mieltä tasaava lääkitys myöskin. On ymmärrettävää, että olet ihmeissäsi kun tuohan vaikuttaa ihan koko elämänhallintaan ja varmasti myös tosiaan siihen parisuhteeseenkin. Puhumattakaan ajasta kun lapsi/lapset menevät kouluun kun pitäisi kyetä tekemään yhteistyötä opettajien kanssa jne... Tsemppiä sinulle ja hae rohkeasti apua

 

["äiti minäkin"]

Mä niin pelkään sitä että mitä mies ajattelee jos menen johonkin terapiaan tai jopa lääkityksen saan...Mulla on kamala pelko siitäkin että mies jättää minut ja jään täysin tyhjän päälle ja menetän kaiken mikä elämässä mulle on tärkeää.

 

["äiti minäkin"]

Ja tää todella vaikuttaa ihan kaikkeen mun elämässä..jokaiseen päivään itseasiassa. Minusta olisi ihanaa jos voisin mennä kouluun ja olla jotain, tai mennä töihin.. Haluaisin niin paljon enemmän elämältä kuin nämä ajatukset ja kotiin jumittumisen. Tällä hetkellä mun ajatus on se että en ole mitään, enkä ole elämässä saavuttanut yhtään mitään.

 

[v]

Minusta sinä kuulostat paniikkihäiriöiseltä. Ehdottomasti soitat esim. neuvolaan huomenna ja kerro tilanteesi tai esim. jos et osaa pukea sanoiksi kysy saatko lukea hänelle ajatuksesi. Kysy mistä apua. Jos lopulta saisit lääkkeet niin se on hyvä juttu. Muista ettet sinä ole hullu tai omituinen. Esim. paniikkihäiriö on hyvin yleinen.

 

[v]

Lue myös sosiaalisten tilanteiden pelosta. Miehellesi hermostuminen on varmaan vaan seuraus muusta pahasta olosta, kun epävarmuus muussa elämässä painaa niin sehän heijastuu kotiin ja läheisiin monella tapaa.

 

["äiti minäkin"]

Suvussa meillä on tosi paljon paniikkihäiriötä..voisikohan se sitten olla sitä... Pakko mun on saada huomenna aikaiseksi soitettua.. voi kun pystyisin siihen!

 

["mie"]

Toki ymmärrän, että pelottaa mitä mies sanoo mahdollisesta hoidosta tai lääkityksestä. Totuus on kuitenkin se, ettet pärjää ilman niitäkään ja varmasti tilanne rassaa myös miestäsi jos kyselet ja varmistelet jatkuvasti asioita. Vai ymmärsinkö oikein? Kerro myös miehellesi ettet kestä tilannetta ja olotilaasi enää, rakkaan ihmisen pahan olon kuuleminen saa varmasti hänet ymmärtämään tilanteen vakavuuden, ellei ole jo ymmärtänyt.

 

["äiti minäkin"]

Lue myös sosiaalisten tilanteiden pelosta. Miehellesi hermostuminen on varmaan vaan seuraus muusta pahasta olosta, kun epävarmuus muussa elämässä painaa niin sehän heijastuu kotiin ja läheisiin monella tapaa.

Näinhän se on..mutta hankala sitä miehen on ymmärtää. Mulla on paha olla itseni kanssa ja sitten se näyttäytyy tuolla tavoin välillä..ja sit mulla on vielä huonompi olla..loputon ympyrä.

 

["äiti minäkin"]

[QUOTE="mie";23290779]Toki ymmärrän, että pelottaa mitä mies sanoo mahdollisesta hoidosta tai lääkityksestä. Totuus on kuitenkin se, ettet pärjää ilman niitäkään ja varmasti tilanne rassaa myös miestäsi jos kyselet ja varmistelet jatkuvasti asioita. Vai ymmärsinkö oikein? Kerro myös miehellesi ettet kestä tilannetta ja olotilaasi enää, rakkaan ihmisen pahan olon kuuleminen saa varmasti hänet ymmärtämään tilanteen vakavuuden, ellei ole jo ymmärtänyt.[/QUOTE]

Kyllähän mä varmistelen. Ja sitä höpötän koko ajan että en ole mitään jne. Olen mä kertonut monesti mutta hän ymmärtää sen niin että minulla ei ole hyvä olla hänen kanssaan, vaikka asia ei tosiaan niin ole.

 

["äiti minäkin"]

Mä sain soitettua tänä aamuna psyklogille. Kauan aikaa mietin puhelin kädessä että soitanko... ja sain viimein soitettua. Se on kova paikka sanoa se jollekin muulle kuin omalle miehelle ääneen että kaikki ei ole kunnossa.