E
ero>masennus
Vieras
tuliko ensin masennus ja sitten kaikki alkoi menemään pieleen? vai oliko se sittenkin niin päin, että havahduin avioliittoni onttouteen ja masennuin eron todennäköisyydestä?
itkettää, nukun huonosti, ruokahalu on mitä on. en jaksa innostua mistään. pinna on kireällä...... #¤#""""tin kireällä ja olemattoman lyhyt.
miehen kanssa on juteltu ja ero tuntuu molemmista parhaalta ratkaisulta. kumpikaan ei jaksa enää yrittää. emme juurikaan huuda tai riitele. enemmän voimatonta apatiaa ja toisinaan tiuskimista. toisen tekemistä kömmähdyksistä ja laiminlyönneistä hermostun. mies tuntuu olevan liikaa silmissäni. ei hänkään viereeni kaipaa, joten tasoissa ollaan.
kavereille jutteleminenkin tuntuu turhalta. puhuminen helpottaa, mutten haluaisi muiden olevan minusta huolissaan. kaikilla on ne oman elämänsä murheet ja kiemurat. jotkut ovat sanoneet, että ota vain yhteyttä, milloin haluat jutella. olisi jotenkin helpompi, että asiasta hajulla oleva kaveri kysyisi, mitä kuuluu.
vanhemmillekaan en ole sanonut mitään. taitaavat jotain aavistella, kun välillä tulee ihmeellisiä kommentteja. mikähän siinä vaikeuksien myöntämisessä on minulle niin vaikeaa?
nyt alan huolehtimaan itsestäni ja yritän järjestellä asioita sitä kautta. kodin huono ilmapiiri ja raivohullu äiti eivät ole olleet aikoihin lapsille otollista maaperää. toistaiseksi vaikuttavat ihmeen tasapainoisilta, mutta jättäähän tällainen elämä varmaan jotain jälkiä.
oman elämän umpikujaan jumittuu. hetkittäin näyttäisi valoa olevan tunnelin päässä ja sitten taas tuntuu, että miten tätä jaksaa???
itkettää, nukun huonosti, ruokahalu on mitä on. en jaksa innostua mistään. pinna on kireällä...... #¤#""""tin kireällä ja olemattoman lyhyt.
miehen kanssa on juteltu ja ero tuntuu molemmista parhaalta ratkaisulta. kumpikaan ei jaksa enää yrittää. emme juurikaan huuda tai riitele. enemmän voimatonta apatiaa ja toisinaan tiuskimista. toisen tekemistä kömmähdyksistä ja laiminlyönneistä hermostun. mies tuntuu olevan liikaa silmissäni. ei hänkään viereeni kaipaa, joten tasoissa ollaan.
kavereille jutteleminenkin tuntuu turhalta. puhuminen helpottaa, mutten haluaisi muiden olevan minusta huolissaan. kaikilla on ne oman elämänsä murheet ja kiemurat. jotkut ovat sanoneet, että ota vain yhteyttä, milloin haluat jutella. olisi jotenkin helpompi, että asiasta hajulla oleva kaveri kysyisi, mitä kuuluu.
vanhemmillekaan en ole sanonut mitään. taitaavat jotain aavistella, kun välillä tulee ihmeellisiä kommentteja. mikähän siinä vaikeuksien myöntämisessä on minulle niin vaikeaa?
nyt alan huolehtimaan itsestäni ja yritän järjestellä asioita sitä kautta. kodin huono ilmapiiri ja raivohullu äiti eivät ole olleet aikoihin lapsille otollista maaperää. toistaiseksi vaikuttavat ihmeen tasapainoisilta, mutta jättäähän tällainen elämä varmaan jotain jälkiä.
oman elämän umpikujaan jumittuu. hetkittäin näyttäisi valoa olevan tunnelin päässä ja sitten taas tuntuu, että miten tätä jaksaa???