Masentuneilta kiellettävä pariutuminen

Sellaisia läheisiä ihmisiä vanhemmillani ei ole ollut, jotka lasten tilanteeseen olisivat voineet puuttua. Äitini eristäytyi jo kun olimme pikkulapsia ja isäni pakeni töihin.

MItä enemmän kerrot perheestänne, sitä enemmän ihmettelet. Sehän on aivan selvästi ISÄSI joka ei kantanut vastuutaan vanhempana. Sen sijaan hän päätti jättää lapset heitteille ja altistuneeksi traumaattiselle tilanteelle ja kehtasi jopa syyttää heitä koko jutusta. Ja äitisi on tässä se pahis?? Voi hyvänen aika, onpa isäukko taitavasti selittänyt tilanteen parhain päin itsensä kannalta! Jos ei tunne vastuuta itsestään niin edes lapsistaan! Jos äitisi oli tai on myös psykoottinen, niin ei ole todennäköisesti pelkästään masentunut, vaan lähinnä ehkä kaksisuuntainen, mikä on vakavampi juttu ja mielestäni (sekä myös lain edessä) alentaa hänen vastuullisuuttaan ja syyntakeellisuuttaan perheensä ja omasta tilanteestaan.

Oletpa tosiaan joutunut pahaan tilanteeseen, et ole sitä ansainnut. Onpa todella ikävää, olen pahoillani puolestasi.

Niin, mitä kumppanieni olisi sitten pitänyt tehdä? Ilmeisestihän masentuneet ovat (ainakin täällä kirjoittavien mukaan) lähes täysin syyntakeettomia, joten eihän heiltä toooki olisi voinut vaatia esimerkiksi ihmisarvoista kohtelua. Ehei. No, tulevaisuudessa tiedän sitten tehdä itse ratkaisuni ajoissa. Tottakai minä tuen läheisiäni, mutta vain niin kauan kuin omat voimani riittävät. Minunkin elämälläni on arvoa.

Olisin kyllä taipuvainen sanomaan, että masentuneelta ei voi vaatia ihan yksiselitteisesti ihmisarvoista kohtelua, samaan tapaan kuin reumaatikolta ei voi vaatia juoksulenkkiä eikä afaatikolta pitkää, hedelmällistä keskustelua. Sitä mieltä kyllä olen, että alkoholismia ja henkistä sekä fyysistä väkivaltaa ei pidä sietää ja omat rajat on vedettävä. Jos toinen kanavoi pahan olonsa sinuun, se on väärin. Ei masentunut siinä syyntakeeton ole. Sen sijaan jos tunnet huolta ja surua katsoessasi vieressä rakkaan ihmisen kärsimystä ja ahdinkoa, se ei ole hänen vikansa.

Toivon sinun ymmärtävän ettet voi ihan priimaa psyykkistä yhteyttä ja ns. normaalia kanssakäymistä sillä saralla odottaa, kun vastapelurilla on mielen sairaus. Muutenhan se toinen ei sairas olisikaan, jos kaikki henkisen puolen hommat onnistuisivat normaaliin tapaan. Kuten reumaatikon kanssa voi nilkuttaa lyhyen kävelylenkin tai afaatikon kanssa voi auttavasti vaihtaa kuulumiset, niin masentuneen kanssa voi elää ja olla, mutta tyytyen vähempään. Masennuksesta voi myös parantua ja masennustapauksia on erilaisia. Sitten pitää vain punnita plussat ja miinukset: kauanko jaksaa odottaa, kuinka paljon rakastaa, sietääkö sitä jos tilanne jää pysyväksi jne. Ja hakea myös itselleen apua, jäi vaikeaan ihmissuhteeseen taikka ei.

 

"Eikö olisi ollut isäsi ja laajemminkin äitisi läheisten asia välittää ja puuttua tilanteeseen, ihan vaikka masentuneet ovat (ainakin täällä kirjoittavien mukaan) lähes täysin syyntakeettomia, joten eihän heiltä toooki olisi voinut vaatia esimerkiksi ihmisarvoista kohtelua. Ehei. No, tulevaisuudessa tiedän sitten tehdä itse ratkaisuni ajoissa. Tottakai minä tuen läheisiäni, mutta vain niin kauan kuin omat voimani riittävät. Minunkin elämälläni on arvoa.

Minä ainakin tarkoitin juuri tuota. Aikuisena sinä voit vaatia kumppaniltasi ihmisarvoista kohtelua. Jos sitä ei tule, niin jatka matkaasi. Mutta jos kaikesta huolimatta jäät niin kyllä se on sitten omakin vikasi. Turha sitä on enää aikuisena jäädä samaa kehää kiertämään.

Lapsi on eri asia, koska ei hän voi omatoimisesti lähteä ennenkuin on saanut siihen riittävät valmiudet. Senpä takia sitä sitten aikuisena moni joutuu käymään läpi edellisten sukupolvienkin kuormaa.

 

Seurustelen miehen kanssa, joka kärsii masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Mielessäni on ollut pitempään ap:n käyttämiä ilmaisuja: energiasyöppö, roikkuja ja vain omissa ongelmissaan kieriskely. Olen keskustellut suhteen ongelmista, muttta niitä mies ei näe. Sanoo vain, että on onnellinen minun kanssani, mutta minä en ole.
Suhteen lopettamisesta puhuttaessa mies alkaa itkeä ja ryyppäämään, josta syyttää minua. Olen jotenkin odottanut miehen itse tajuavan, että tästä ei tule mitään. Vaikea jättää tuollaista ressukkaa kylmästi, mutta minun itseni pitää se tehdä ajatellen omaa elämääni.

 

Usein täällä virtuaalimaailmassa ja erityisesti keskustelupalstoilla käytetään kieltä, jonka on tarkoitus herättää huomiota. Jos kaikki kirjoittelisivat neutraaliin sävyyn kuka oikeasti jaksaisi kommentoida? Otan osaa, jos no:lla on kovin vaikeaa. No-nimimerkin kirjoitukset tällä palstalla ovat kyllä viihteellisyydessään aina vertaansa vailla, mielipiteessä löytyy vaikkei kaikki taida olla ihan kohdillaan sielläkään. Kiitos siitä

Luepa aloituksesi ihan ajatuksella uudelleen; en ole enää yhtään varma miksi puolisosi ovat masentuneet. Ja ihan turha yrittää kaunistella käyttäneesi muka vain tehokeinoja.

Ihmisen luonne ratkaisee miten hän käyttäytyy, ei niinkään sairaus.

 

Hauska esimerkki tuo vaatekaappi. Ajatuksiaankin voi samalla tuulettaa, kuin vaatteitaan. Liian raskaita asioita voi laittaa 'kaapin perälle' odottamaan kunnes aika on oikea esille ottoon.

Mietin illalla tätä viestiketjua. Harmitti kun en kehitellyt tätä ideaa pidemmälle. Kerron nyt
mitä ajattelin lisätä. Vaatekaapissa ei kannata sotkea miehen ja naisen vaatteita keskenään.
Molemmilla on omat hyllyt tai komerot. Siis kummallakin on täysin oma identiteetti.
Ei olisi mitään järkeä vetää kiireessä kaapin perukoilta miehen puseroa tai housuja päälleen.
Koko päivän olisi erittäin epämukava olo. Joskus voi käydä toisinkin päin. Isossa puserossa
olisi koko päivän erittäin kotoisa olo.

Mukavaa, että joku kertoo omakohtaista kokemustaan vertaisryhmistä.

Työpaikallani on ollut ja on edelleen paljon masennuksesta kärsiviä. Varon puheitani työkavereille
ja vietän paljon aikaa omissa oloissani. Jotkut käyvät terapeutin puheillakin.
Kun tulin aikoinaan tähän työpaikkaan, terapeutti kyseli meiltä muuton vaikeutelmista.
Katselimme kortteja ja kerroimme mitä niistä tulee mieleen.

Ehkä joku Elli voisi heittää tähän viestiketjuun jonkun kuvan. Se voisi elävöittää ap:n alkamaa
aihetta. Siis joku kuva ja ap. voisi kertoa mitä tunteita se hänessä herättää.
Vielä yksi pieni ajatus ja sitten lähden tekemään töitä. Luin äsken nettiuutisista viisivuotiaasta
venäläisestä tytöstä. Hän oli elänyt kissojen ja koirien keskellä vanhempiensa hylkäämänä.
Tyttö lipoi ruokaa lautaselta ja haukkui kuin koira. Pavlov-teoriat ovat faktaa. Matkimalla oppii.

Netissä ei ap:n kannata liikaa vatvoa elämäänsä. Kun kiukku laantuu alkaa mukavat asiat viedä
ajatuksissa enemmän tilaa. Vaatekaappi on järjestyksessä ja jokainen hoitaa omaa tonttiaan.

 

[quote="no
Luepa aloituksesi ihan ajatuksella uudelleen; en ole enää yhtään varma miksi puolisosi ovat masentuneet. Ja ihan turha yrittää kaunistella käyttäneesi muka vain tehokeinoja.

Olen samaa mieltä no:n kanssa, että ap yrittää nyt ihan turhaan kaunistella sanomisiaan. Ihan hirveetä tekstiä, mm. se viesti, jossa kehotti masentuneita tekemään "lopullisen ratkaisun", jos muu ei auta.
Jollain tasolla ymmärrän ap:n ahdistuksen, mutta hän kohdistaa sen nyt kyllä ihan väärään paikkaan, minussa se ainakin aikaan voimakkaan vastareaktion. Ap:n kaltainen henkilö masentuneen puolisona on mielestäni aika huono asia.
Tällaisten tunteiden tuuletus sopii kyllä paremmin sinne terapeutin sohvalle, kuin tänne. Tai mikä minä olen sitä määräämään...

 

en ole enää yhtään varma miksi puolisosi ovat masentuneet.

No, kertoisitko, minkä sinä arvelet olevan syynä ap:n puolisoiden masennukseen?

 

Sairastuminen ja sairaus koettelee aina sekä asianomaista itseään että lähipiiriä. Harva ihminen haluaa oikeasti sairastua, joskin sekin voi joskus olla motiivi toisten hallitsemiseen tavalla tai toisella. Esimerkiksi ylettömiin vaateisiin uupunut voi toivoa sairastuvansa, jotta pääsisi jollain keinon eroon painostuksesta ja saisi toivomaansa huomiota. Tarve ja toive on normaali ja voisiko sanoa terve, mutta keino huonosti valittu. Sairauden syyt voivat olla moninaisia, syntymekanismeja ei aina edes täsmällisesti tiedetä.

Yleensä ihminen ei tietoisesti halua sairastua. Silti sairaita on paljon. Ennen kuolemaansa jokainen on joskus sairastanut ohimenevästi tai kroonisesti. Jos noinkin provosoivaan aloitukseen ("masentuneilta pitäisi kieltää pariutuminen") lähdettäisiin mukaan, niin eikö kaikilta pitäisi kieltää pariutuminen, koska sairastuminen on todennäköistä. Se onko sairaus juuri masennus, on toisarvoista, koska muutkin sairaudet voivat rassata lähipiiriä jopa enemmän kuin masennus. Lisäksi masennus monesti seuraa muuta sairautta. Tosin se voi olla sisäsyntyistäkin tai kaksisuuntaista tai tulla reaktiona vaikkapa taloudellisesta menetyksestä, mistä tahansa, mikä kolhaisee ihmistä.

Ellit -palstoilla ei myöskään kannattaisi jättää huomiotta ihmissuhteiden merkitystä masennuksessa. Varmasti jokainen petetty ja pettynyt on myös jollain tavoin masentunut tai vähintään apaattinen shokin jälkeen. Se on ihmisen normaali tapa reagoida menetykseen.

Joten otsikkoon liittyen voisi aivan hyvin kieltää kaikilta pariutuminen, koska riski sairauteen ja pettymyksiin ja menetyksiin on ainakin 99% ihmisistä. Onneksi kaikki eivät sentään ole syntymästään masentuneita! vauvaiän masennukseen liittyen on kuitenkin eräs ryhmä, joiden kanssa parisuhde voi tavallista useammin olla kohtalokas - nimittäin narsistit. Olisiko narsistiselta persoonallisuushäiriöistä "viisasta" kieltää pariutumasta?

 

Kirjoittajalta "Oma mielipiteeni" tuli hyviä pointteja. Ymmärrän tietenkin olevani toipumassa näistä ihmissuhteista. Isääni vihasin syvästi läpi teini-iän ja näytin kyllä hänelle tunteeni. Olen käsitellyt isäni tekemisiin liittyviä tunteitani jo useampia vuosia, joten hänen kanssaan alan olla selvillä vesillä. Olen vasta viime vuosina antanut hänelle anteeksi, mikä johtuu lähinnä siitä, että hän todennäköisesti kuolee lähivuosina krooniseen sairauteen ja olen halunnut saada häneen jonkinlaisen yhteyden ennen kuin se on täysin mahdotonta. Kun vihan on saanut ulos elimistöstä voi alkaa toipumaan.

Äitini masennus on vakava-asteinen ja krooninen, siihen liittyy myös psykoottisia vaiheita. Ei siis kaksisuuntaista, hän on koko ajan vain depressiossa. Kuin zombie. Siksi kai lapsena toivoin hänen kuolemaa, koska hän oli kuin elävä kuollut, joka haudastaan määräsi elämäämme. Hän on myös herkkä ja älykäs ihminen.

Parisuhteeseen liittyen masennuksessa on niin hurjaa, kun se omanarvontunto usein häipyy kokonaan ja ihmisestä voi tulla takertuja, joka jatkuvasti syyllistää puolisoaan. Hyvä ystäväni oli avoliitossa vakavasti masentuneen naisen kanssa ja tämä nainen sai miehen itsetuhon partaalle. Nainen syytti jatkuvasti miestään kannustuksen ja tuen puutteesta ja vahtasi hänen jokaista liikettään. Itse hän makasi tv:n edessä ja söi ja painosti miehen kanstamaan hänelle herkkuja kaupasta. Hyväksikäytti miehensä herkkyyttä ja hänen empatiaansa. Mykkäkoulut kestivät viikkojakin, kun nainen saattoi suuttua ja loukkaantua aivan mitättömistä asioista. Seksikin oli loppunut lähes kokonaan jo vuosia ennen kuin mies lähti. Nainen oli koko ajan avohoidossa ja yritti itsemurhaa pariin otteeseen. Ennen masennusta nainen ja mies olivat onnellinen nuoripari, mutta masennus muutti naisen persoonan vähitellen. Se itsellenikin on ollut eroamisessa vaikeaa, kun muistaa kuitenkin sen masentuneen puolison silloin kun hän oli terve. Siihen ihmiseen sitä rakastui ja sitä rakasti. Ja tietenkin syvän masennuksen aikanakin voi nähdä pilkahduksia siitä "oikeasta" ihmisestä,. mikä ylläpitää toivoa paremmasta. Ja rakkaus, no omalla kohdallani haluan antaa rakkalleni kaiken sen mitä haluaisin hänen itse antavan minulle. Onko se väärin? Nykyisin olen alkanut vetää enemmän rajoja, koska niin monet ihmiset eivät ajattele samoin, vaan imevät kaiken antamatta takaisin mitään. Rationaalinen ajattelu ja ihmissuhteet eivät kovin monilla kulje käsikädessä, muuten kai näitä palstojakaan tuskin olisi.

En tiedä olenko kohdannut näitä masentuneita miehiä elämässäni sen vuoksi, että olen rakastunut heidän herkkyyteensä ja luovuuteensa. Ovatkohan herkät ihmiset suuremmassa riskissä masentua? Itse olen taipuvainen uskomaan näin.

Masennus vaikuttaa koko ihmiseen todella syvällisesti - hän on siis mieleltään sairas. Tämän vuoksi ei kannattaisi aloittaa parisuhdetta sairauden akuuttivaiheessa, sillä ihminen on aivan erilainen silloin kun hän on masentunut kuin terveenä. Kumppani voi olla rakastunut eri ihmiseen, kuin mitä myöhemmin kumppanista selviää. Näinhän se on muissakin parisuhteissa, mutta mitä olen myös masentuneiden naisten kanssa keskustellut, niin useimmat ovat eronneet toivuttuaan. Tuntuu kuin sitä terveempää olisi käytetty kuin kävelykeppinä raskaimmassa vaiheessa.

Ehkä se juuri (joissakin) masentuneissa ahdistaa ja tuskastuttaa: heiltä ei saa juuri mitään vastakaikua, mutta kaikki pitäisi antaa pyyteettömästi joko ystävyyden tai parisuhteen nimissä. Pitäisi kuunnella, ymmärtää, jaksaa, tukea, kestää, kantaa vastuuta, pitää huolta, kysellä vointia, joustaa, hoitaa arkiset asiat, kuunnella ainaista itseinhoa, syyllistämistä, valitusta, synkkiä ajatuksia...masentunut ei kuitenkaan useinkaan kiitä tai anna vastakaikua, jousta tai kuuntele, hän on kuin iso lapsi. Tämä siis oman kokemukseni perusteella. Kuka sitten haluaisi olla parisuhteessa tuollaiseen ihmiseen? Miksi pitäisi? Millä perusteella masentuneet uskovat läheistensä pysyvän rinnallaan?

 

ei varmaankaan jaksa pohtia koko asiaa. Tuskin olettaakaan.

 

Vastatakseni ap:n kysymykseen siitä, miksi masentunut uskoo toisen pysyvän vierellään: Kaikki eivät ole syvästi masentuneita ja vaikka olisivatkin, monet voivat parantua. Olet epäonneksesi tainnut törmätä lähinnä niihin joilla ongelma on jo kroonistunut (joko ennen tapaamistasi tai suhteen aikana). Silloin asioita voi olla vaikeampi muuttaa. Jos apua ei hae ajoissa, seuraa helposti kierre: sairastunut väsyy lisää kun ei saa hoitoa, ja sairauden paheneminen vähentää hoitoon hakeutumiseen tarvittavia voimia.

Olen sekä kokenut läheiseni masennuksen ja ollut masentunut läheinen. Tiedän omasta kokemuksesta sen, että suhde ei välttämättä lopu paranemiseen (oma sairastuneen alkanut suhde on kukoistanut jo yli 5 vuotta paranemisen jälkeen). Tiedän myös sen, että masentuneen ei ole pakko kaataa _kaikkea_ lähimmäistensä niskaan. Terveeksi ei tulla päättämällä, mutta avun hakeminen auttaa myös läheisiä.

Puuttumatta nyt ilmaisutyyliin voin sanoa, että ymmärrän mitä ap käy läpi. Kun on vuosia ollut aina se jonka pitää ymmärtää ja jonka pitää jaksaa, malja vuotaa yli. Kenellekään ei riitä enää mitään, ei yhtään ymmärrystä eikä tukea. Se viha on päästettävä ulos tai siihen tukehtuu.

Ap tuntuu minusta haluavan oikeutusta omille tunteilleen. SIlle, että omainenkin on tärkeä yksilö ja hänen kokemansa tunteet arvokkaita ja sallittuja. Mikään tunne ei ole pahaksi kunhan sen vuoksi ei satuta muita. Tunteiden tukahduttaminen saa aikaan padon, joka rikkoutuu ennemmin tai myöhemmin. AP:n mitta on täysi, niinkuin omanikin joskus oli. Silloin itseilmaisu voi olla kovaakin.

En puolustele ap:n tyyliä tai tapaa esittää asioita, halusin vain tuoda esille sen että kaikkeen on syynsä. Voi olla että luulen väärin, ap varmaankin voi kertoa jos niin on.

 

Minusta ap on erehtynyt. Hän on sekoittanut kaksi asiaa; masentuneet ja muulla tavalla katkerat ihmiset. Hän on tavannut epäonnekseen näitä jälkimmäisiä. En usko, että vaikeasti masentunut edes pystyisi kaikkiin niihin syytöksiin, joita ap esittää.
Toisaalta taas , jos alkavassa suhteessa esille tulee tuollaisia piirteitä, niin kuka jatkaa suhdetta?

Pitäisikö narsisteilta kieltää pariutuminen? En tiedä, mutta toivottavasti ei tarvitse olla missään tekemisissä heidän kanssaan.

 

Olen miettinyt tätä ap:n asiaa paljon näinä parina päivänä, ehkäpä pitäisi ap:lle jopa esittää kiitis siitä. Joka tapauksessa tässä muistui mieleen eräs, joko Punainen Lanka tai Inhimillinen Tekijä ohjelma, jossa aiheena oli avioero. Kirjailija Kirsti Mannisen eräs lause on jäänyt mieleeni, hän totesi, että kauheinta erossa oli se, kun se suuri rakkaus piti suurella vihalla tappaa. En tiedä ymmärrättekö te tuota lasuetta, mutta minuun osui ja upposi.
Olisiko niin, että ap tuntee syyllisyyttä siitä, että ei enää jaksa ja yrittää näillä viesteillään hakea oikeutusta sille, että hän haluaa lähteä. Minusta mitään oikeutusta ei tarvitse hakea, kun omat voimat ovat loppu, niin pakko pelastautua.
Minäkin provosoiduin, mistä olen pahoillani.

 

Molemmat roolit pohjia myöten itse rämpineenä pahoitin mieleni sekä niiden entisten masentuneiden (läheiseni) että itsensä uuvuksiin heitä kannatelleen nykymasentuneen (minä) puolesta, niin hirveiltä nuo kommentit kyllä tuntuivat. Mutta pysyn jatkossa pois tältä palstalta, siihen itsesuojeluun kykenen ehkä sentään minäkin.

 

Mitä arveletta,kuinka käy näin teoriassa,kaksi masentunutta ihmistä,mies ja nainen ihastuvat toisiinsa ja jopa rakastuvat?Minä veikkaan,molemmilta masentuneisuus häviää taivaan tuuliin ja saavat uutta potkua elämäänsä.Masennuksesta edes muistoja.Tätä kutsuvat synergiaksi.

 

Ap olen samaa mieltä, että masentunut on kuin iso lapsi. Usein tunnen olevani kuin äiti miehelle, jonka kanssa seurustelen. Mies vuodattaa minulle ongelmiaan koko ajan ja kaataa ne minun niskaani. Jos itse puhun joskus omista murheistani, saan osakseni vain vähättelyä ja siksi en viitsi enää juuri puhua niistä.

 

Minusta ap on erehtynyt. Hän on sekoittanut kaksi asiaa; masentuneet ja muulla tavalla katkerat ihmiset. Hän on tavannut epäonnekseen näitä jälkimmäisiä. En usko, että vaikeasti masentunut edes pystyisi kaikkiin niihin syytöksiin, joita ap esittää.
Toisaalta taas , jos alkavassa suhteessa esille tulee tuollaisia piirteitä, niin kuka jatkaa suhdetta?

Pitäisikö narsisteilta kieltää pariutuminen? En tiedä, mutta toivottavasti ei tarvitse olla missään tekemisissä heidän kanssaan.

Sinä olet erehtynyt. Lue aloittajan teksti (Eilen, 13:59) . Loukkaavaa varmasti että joku epäilee ja kääntelee asioita niin kuin teet.

 

jaksava masentunut, mitä tuo tarkoittaa? Onko sellaisiakin masentuneita?

 

Täällä on toinen "jaksava" masentunut ja meitä on kuule paljon! Itse sairastuin vuoden lopulla, olin pari kolme viikkoa sairaslomalla ja sain lääkityksen. Itselläni oli aina hirveä ennakkoluulo läääkkeisiin, mutta tilani oli niin kertakaikkisen surkea, että olisin ottanut vaikka DDT:tä, jos sitä olisi tarjottu. No, totuushan on aivan toinen, lääkkeeni ei aiheuta riippuvuutta, ei muita sivuoireita, kuin pikkaisen unisemmat aamut, mutta siitäkin selviää kunnon mukillisella vahvaa kahvia!
Vasta nyt, viisikymppisenä tajuan, että olen enempi tai vähempi masentunut koko aikuisiän. Minua ei masennus-diagnoosi häiritse, eikä se, että syön lääkkeitä. Se on sairaus siinä missä diabeteskin. Tosin olen kuullut kommentteja, jopa toisilta masentuneilta, että kun kerrot syöväsi mielialalääkkeitä saat ikuisen stigman otsaasi.
No, on niitä pahempiakin stigmoja. Ja en muuten ole parisuhteessa ( hih )!

 

Viimeinen, mikä joiltakin masentuneilta sortuu, on ulkokuori. On vakavasti masentuneita, joista lähimmätkään eivät voisi sitä kunnolla kuvitella, saati vieraammat. Juuri se yrittäminen (ettei häirtise muita, paljolti) rikkoo sitten todella pahasti, tilanne pääsee niin pitkälle, ja kun lopullinen seinä tulee vastaan, siinä onkin sitten jo vitsit ja korjauskonstit vähissä. Esim. huumori on kaksiteräinen miekka: sen avulla toisaalta selviää, mutta toisaalta nielee paljon, mitä ei enää aikoihin olisi pitänyt niellä, ja lopputulos voi tosiaan olla täysjumi ja todella vakava masennus. Joo, kyllä jaksava masentunut on harvinainen, ja tekee itselleen usein pahasti hallaa...

Kaikkea sitä tekee, muiden mieliksi: polttaa itsensä lopullisesti karrelle. Ainoan itsensä.

 

Enpä jaksa lukea koko ketjua, mutta olen ap:n kanssa samoilla linjoilla. En nyt mene ihan otsikon alle, mutta samanlaisia ajatuksia tämä kansantauti aiheuttaa.

Ei sitä ole ikinä ennen oltu näin masentuneita vaikka asiat on olleet paaaljon huonomminkin. Kyllä ihmiset vaan osaa olla nykyään niin ressukoita. Tämä yhteiskunta kun ei kannusta mihinkään vaan kaikenlaista "ymmärretään". Lähdetään jo siitä lähtöpisteestä, että kaikilla on oikeasti huono olla, kunnes toisin todistavat.

Minä olen myös valitettavasti tavannut juuri näitä "masentuneita", jotka ovat tosiaan vain sitä "minä, minä, minä...". Niin itsekeskeistä kuin olla ja voi. Siihen samaan mielen kaivoon yritetään sitten raahata mukaan kaikki muutkin. Aivan kamalaa!

Jos minulla on onneton olo, niin en todellakaan revi siihen omaan rypemiseen muita mukaan. Pahempi mieli vaan tulisi olla taakkana muille ja vaivata heitä. Tämä on kyllä aivan asennekysymys. Pistää oikein suututtamaan tommoinen. Valitettavasti tässä maassa on kestettävä ja ymmärrettävä kaikennäköistä käyttäytymistä, vaikka kuinka absurdia se olisi.

Joillekin pitäisi mielestäni tarjota jotain rankempaa vaihtoehtoa ja katsoa, josko he haluaisivat tarttua siihen vai ovatko tyytyväisempiä sitten kuitenkin tähän nykyhetkeen.

 

Jos minulla on onneton olo,

Onneton olo ja masennus ovat kaksi aivan eri asiaa. Masennus on aivokemiallinen sairaus, mutta onneton olo on normaalia elämää. Jokaisen ihminen kärsii huonoista päivistä, huonoista kausista, tarkoituksettomuudesta ja synkkyydestä, mutta ne eivät tarkoita masennusta.

Vasta masentuneen kanssa eläessä tai itse masennukseen sairastuttua tajuaa, millainen tauti on kyseessä. Joku aihetta tutkinut lääkäri totesi, että yksi masennuksen perusoire on itsemurha. Siitä voi päätellä, millainen sairaus luonteeltaan on.

 

Näitähän riittää, jotka käskevät ottamaan itseään niskasta kiinni ja lähtemään vaikka lenkille tai sitten vedetään esiin "vanhat hyvät ajat", jolloin kukaan ei ollut ikinä masentunut! Niin, suomalaisethan ovat laajalti tunnettuja hilpeydestään!
En jaksa ruveta selvittämään, miltä masentuneena tuntuu, mutta kiitos sinulle, kun toit esiin tuon aivokemiallisen puolen.
Masennuksessa on ihan tarpeeksi kestämistä, sitä ei kyllä mitenkään paranna "Vähänliikaaymmärretty":n kaltaisten ihmisten kommentit.
Minulla on asiat hyvin, sain hyvän lääkkeen, menin lääkäriin ajoissa ja olen siis töissä. Niille, joilla asiat eivät ole yhtä hyvin, minä toivon, että löydätte tai vaalitte edes sitä pientä kipinää, mikä pitää elämän syrjässä kiinni.
Ja lääkkeitä ei kannata pelätä, masennuslääkkeet eivät ole rauhoittavia ( ainakaan omani ei ole, en ole asiantuntija) eivätkä ne tree zombiksi, omalla lääkkeelläni siis korjataan tuota em. aivokemiallista epätasapinoa.

 

Täysin tietämätön valitettavasti olet, toivon tietenkin ettei asia tule itseäsi koskemaan mutta toisaalta .....
Tunnen suurta myötähäpeää puolestasi, toivottavasti ajatuksesi jäävät tälle ellipalstalle vain, etkä tule ajatuksiasi sanomaan ääneen kenellekään, olisihan se tavattoman noloa näyttää tyhmyytensä, tietämättömyytensä.

 

Olisin kyllä taipuvainen sanomaan, että masentuneelta ei voi vaatia ihan yksiselitteisesti ihmisarvoista kohtelua, samaan tapaan kuin reumaatikolta ei voi vaatia juoksulenkkiä ...
...
Kuten reumaatikon kanssa voi nilkuttaa lyhyen kävelylenkin...

Ihan pikkukommenttina se verran, että et taida tuntea ketään reumaatikkoa. Suuri osa meistä elää täysin normaalia elämää, johon kuuluu myös päivittäinen liikunta, juokseminenkin. Itseasiassa liikkuminen ja fyysisestä kunnosta ja lihaksista huolen pitäminen on mitä tärkeintä ja takaa hyvän olon ja terveyden tulevaisuudessakin. Itse en todellakaan nilkuta, vaan olen lääkkeiden ja elämäntapojeni ansiosta täysin terve ja oireeton. Juuri kukaan tuttavani ei tiedä sairaudestani, eikä sitä päällepäin näe.

Ovatkohan tietosi masennuksesta (ja afaasiasta) samaa tasoa?