S
Siiri80 harmaana
Vieras
Pitkähän tästä tuli, mutta ehkä joku haluaa tämän lukea.
Olimme yrittäneet raskautta pitkään ja toivoneet omaa pikkuista. Kun
kuukautisten olisi pitänyt alkaa, tuli pientä veristä vuotoa ja ihan vain varmistaakseni, että en ole raskaana päätin tehdä testin, joka sitten yllättäen näyttikin plussaa.
Olimme miehen kanssa asiasta tietenkin hyvin iloisia, molempien vanhemmille kerrottiin asiasta pääsiäisen aikaan ja he olivat asiasta myös iloisia. Minua vain pelotti kovasti, että meneeköhän tässä kaikki hyvin. Tuosta pelosta huolimatta uskalsimme jo suunnitella tulevaa syksyä, sitä kuinka saisimme sisaruksiltamme tarvikkeita ja vaatteita lainaan, kummeja, uutta asuntoa. Tiesimme, että sukulaiset tulisivat olemaan iloisia uutisista ja odotimmekin innolla ensimmäistä ultraa, jonka jälkeen kertoisimme asiasta muillekin.
Pääsiäisen jälkeisenä tiistaina alkoi minulla tulla pientä veristä vuotoa, mutta en säikähtänyt vielä, koska samanlaista oli ollut silloin testinkin aikaan. Kerkesin keskiviikkona soittaa jo neuvolaan, koska vuoto alkoi huolestuttaa, mutta sieltä rauhoittelivat vain ja pyysivät vielä odottamaan, eihän vuodosta jäänyt vielä mitään jälkiä housuihin, enkä itsekään vielä siinä ollut toivoani menettänyt. Torstaina sitten oli verta näkyvästi housuissa ja päätin lähteä käymään lääkärillä, sieltä laittoivat lähetteen naistentautienpolille, mutta kaikki oli sinänsä vielä hyvin, lapsi oli vielä kohdussa. Perjantain vastaisena yönä sitten alkoi kovat kivut, sinnittelin yön kotona ja aamulla vuoto alkoi runsaaksi ja vaikka tiesin keskenmenon tapahtuneen, lähdin päivystykseen, jossa asia varmistui. Viikkoja tässä vaiheessa oli kasassa 10 + 5.
Avokki oli asiasta yhtä suruissaan kuin minäkin, halasi minua aamulla ennen päivystykseen lähtöä ja itki. Päivystyksessä olivat todella töykeitä, hoitajakin sanoi sen pahimman lauseen, että ainahan sitä voi yrittää uudestaan. Niin, niin, mutta ei se tätä korvaa. Lähettivät minut sitten kotiin.
Sinänsä olen tyytyväinen, että meni itsestään kesken. Olisi ollut varmaan aika karmiva kokemus mennä tällä viikolla ultraan ja sieltä ei olisi sykettä löytynytkään. Olen myös tyytyväinen siitä, että lapsi oli itsestään saanut alkunsa.
Suru on kova, asiasta tietävät kaikki läheiset ja he ovat olleet hyvänä tukena asiassa, ovat itkeneet minun kanssani ja tukeneet myös avokkia, sillä onhan tämä hänenkin surunsa.
Lauantaina lähdin vielä reippaana siskon pojan synttäreille, ja piti hammasta purra ettei itku tullut, kun äiti ja toinen siskoni olivat tietoisia asiasta. Toinen siskoni sai tietää asiasta vasta muiden vieraiden lähdettyä. Sanoin vain, että en jaksa enää olla reipas ja sitten tuli itku. Olen puhunut, puhunut ja puhunut asiasta ja huomannut, että se helpottaa. Avokki, siskot ja äiti ovat saaneet kuulla samat tarinat moneen kertaan.Avokki vain sanoi, että pahalta tuntuu katsoa minun suruani ja minua harmittaa, kun en ole häntä pystynyt lohduttamaan.
Viime viikonloppu meni itkiessä, maanantaina päätin palata opiskelujen pariin, vaikka koville se otti, mutta vie ajatuksia vähän muualle. Viikonloppuna tuli mietittyä, surenko minä liikaa ja tällä viikolla kun ei ole juuri itkuja tullut, että miten minä tämän näin otan, mutta ehkä olen ne pahimmat itkut itkenyt, suru ja ikävä ei vain katoa minnekään.
Itseäni olen lohduttanut ajatuksella, että hän on meidän pienen pieni enkelimmme tuolla jossakin missä meidän isovanhempamme pitävät hänestä hyvää huolta. Kynttilää poltin kotona sunnuntai-iltana ja suunnitelmissa on mennä käymään syntymättömien lasten muistokivellä lähiaikoina. Pienen enkelipatsaan haluan vielä muistoksi tästä meidän ensimäisestämme, kunhan sopivan löydän...
Nyt tapahtuneesta on kulunut viikko ja uskon, että kyllä tämä tästä vaikka enkelimme ei ikinä unohdu ajatuksistamme. Hän on meidän rakas, hän on meidän pieni. :'(
Olimme yrittäneet raskautta pitkään ja toivoneet omaa pikkuista. Kun
kuukautisten olisi pitänyt alkaa, tuli pientä veristä vuotoa ja ihan vain varmistaakseni, että en ole raskaana päätin tehdä testin, joka sitten yllättäen näyttikin plussaa.
Olimme miehen kanssa asiasta tietenkin hyvin iloisia, molempien vanhemmille kerrottiin asiasta pääsiäisen aikaan ja he olivat asiasta myös iloisia. Minua vain pelotti kovasti, että meneeköhän tässä kaikki hyvin. Tuosta pelosta huolimatta uskalsimme jo suunnitella tulevaa syksyä, sitä kuinka saisimme sisaruksiltamme tarvikkeita ja vaatteita lainaan, kummeja, uutta asuntoa. Tiesimme, että sukulaiset tulisivat olemaan iloisia uutisista ja odotimmekin innolla ensimmäistä ultraa, jonka jälkeen kertoisimme asiasta muillekin.
Pääsiäisen jälkeisenä tiistaina alkoi minulla tulla pientä veristä vuotoa, mutta en säikähtänyt vielä, koska samanlaista oli ollut silloin testinkin aikaan. Kerkesin keskiviikkona soittaa jo neuvolaan, koska vuoto alkoi huolestuttaa, mutta sieltä rauhoittelivat vain ja pyysivät vielä odottamaan, eihän vuodosta jäänyt vielä mitään jälkiä housuihin, enkä itsekään vielä siinä ollut toivoani menettänyt. Torstaina sitten oli verta näkyvästi housuissa ja päätin lähteä käymään lääkärillä, sieltä laittoivat lähetteen naistentautienpolille, mutta kaikki oli sinänsä vielä hyvin, lapsi oli vielä kohdussa. Perjantain vastaisena yönä sitten alkoi kovat kivut, sinnittelin yön kotona ja aamulla vuoto alkoi runsaaksi ja vaikka tiesin keskenmenon tapahtuneen, lähdin päivystykseen, jossa asia varmistui. Viikkoja tässä vaiheessa oli kasassa 10 + 5.
Avokki oli asiasta yhtä suruissaan kuin minäkin, halasi minua aamulla ennen päivystykseen lähtöä ja itki. Päivystyksessä olivat todella töykeitä, hoitajakin sanoi sen pahimman lauseen, että ainahan sitä voi yrittää uudestaan. Niin, niin, mutta ei se tätä korvaa. Lähettivät minut sitten kotiin.
Sinänsä olen tyytyväinen, että meni itsestään kesken. Olisi ollut varmaan aika karmiva kokemus mennä tällä viikolla ultraan ja sieltä ei olisi sykettä löytynytkään. Olen myös tyytyväinen siitä, että lapsi oli itsestään saanut alkunsa.
Suru on kova, asiasta tietävät kaikki läheiset ja he ovat olleet hyvänä tukena asiassa, ovat itkeneet minun kanssani ja tukeneet myös avokkia, sillä onhan tämä hänenkin surunsa.
Lauantaina lähdin vielä reippaana siskon pojan synttäreille, ja piti hammasta purra ettei itku tullut, kun äiti ja toinen siskoni olivat tietoisia asiasta. Toinen siskoni sai tietää asiasta vasta muiden vieraiden lähdettyä. Sanoin vain, että en jaksa enää olla reipas ja sitten tuli itku. Olen puhunut, puhunut ja puhunut asiasta ja huomannut, että se helpottaa. Avokki, siskot ja äiti ovat saaneet kuulla samat tarinat moneen kertaan.Avokki vain sanoi, että pahalta tuntuu katsoa minun suruani ja minua harmittaa, kun en ole häntä pystynyt lohduttamaan.
Viime viikonloppu meni itkiessä, maanantaina päätin palata opiskelujen pariin, vaikka koville se otti, mutta vie ajatuksia vähän muualle. Viikonloppuna tuli mietittyä, surenko minä liikaa ja tällä viikolla kun ei ole juuri itkuja tullut, että miten minä tämän näin otan, mutta ehkä olen ne pahimmat itkut itkenyt, suru ja ikävä ei vain katoa minnekään.
Itseäni olen lohduttanut ajatuksella, että hän on meidän pienen pieni enkelimmme tuolla jossakin missä meidän isovanhempamme pitävät hänestä hyvää huolta. Kynttilää poltin kotona sunnuntai-iltana ja suunnitelmissa on mennä käymään syntymättömien lasten muistokivellä lähiaikoina. Pienen enkelipatsaan haluan vielä muistoksi tästä meidän ensimäisestämme, kunhan sopivan löydän...
Nyt tapahtuneesta on kulunut viikko ja uskon, että kyllä tämä tästä vaikka enkelimme ei ikinä unohdu ajatuksistamme. Hän on meidän rakas, hän on meidän pieni. :'(
