Miehellä sitoutumisen kaipuu, minä kaipaan (taas) vapauteen

Olen seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa neljä vuotta. Alussa suhteemme oli tiivis ja kiinnostuksiemme ja elämänpiiriemme erilaisuus toi sekä positiivista että negatiivistä jännitystä välillemme. Luonteemme ovat hyvin samanlaiset, olemme molemmat tarkkailijoita ja analysoijia. Arvomaailmamme on pohjimmiltaan hyvin samanlainen. Suhteemme syveni melko nopeasti ja eräässä vaiheessa jo käytännössä asuimme yhdessä. Seksi on ollut mitä tyydyttävintä, molemmin puolin.

Vuosi sitten muutimme eri paikkakunnille työpaikkojen perässä. Minä vanhalle kotiseudulle tuttujen ihmisten pariin, hän aivan uuteen ja tuntemattomaan kaupunkiin X, välissä 400 km. Puhetta oli siitä, että jossain vaiheessa asuisimme kuitenkin yhdessä, mitään suunnitelmia tai aikatauluja ei kuitenkaan tehty. Lasten hankkimisestakin oli puhetta, ainakin leikilliseen sävyyn. Vuosi sitten sain kuulla läheisilltäni monia skeptisiä arveluja siitä, tuleeko suhteemme kestämään välimatkasta aiheutuvaa erossa oloa. Pitkään tuntui siltä, että kyllä kestää. Olemme olleet yhdessä tiiviisti viikonloppuisin ja lomilla eikä ikävä ole päässyt missään vaiheessa kovin pahaksi. Viikonloppujen lyhyys ja viikolta kertynyt työstressi ja väsymys ovat toki välillä kiristäneet hermoja.

Vuosi on kuitenkin hitaasti mutta varmasti muuttanut suhtautumistani suhteeseemme ja ennen kaikkea itseeni. Vähä vähältä olen tuntenut etääntyväni poikaystävästäni, viihdyn yhä paremmin yksin enkä edes halua tavata häntä joka viikonloppu. Tiedän, että poikaystäväni haluaisi minun muuttavan hänen luokseen kaupunkiin X. Minä en halua muuttaa. Pidän elämästäni täällä missä olen, en voi kuvitella repiväni itseäni enää toista kertaa kotiseudulta irti. Pidän yksinasumisesta, en kaipaa ketään jakamaan arkeani. Tiedän, että hän haluaisi lapsia joskus lähitulevaisuudessa. Minä tiedän, etten halua lapsia lähitulevaisuudessa, mahdollisesti en koskaan. En pysty kuvittelemaan itseäni äitinä. Poikaystäväni nuoruus ja kokemattomuus mietityttää myös: Minut tavatessaan hän oli 22-vuotias ja olin hänen ensimmäinen "vakava" tyttöystävänsä. Itse olen joitakin vuosia vanhempi ja olin jo ennen häntä ollut kerran avoliitossa, joka päättyi eroon minun aloitteestani.

Viimeisen kuukauden olen pyöritellyt ajatusta poikaystäväni jättämisestä. Ajatus hänen satuttamisestaan tuntuu kauhealta, mutta suhteen jatkaminenkaan ei tunnu reilulta. Minusta on alkanut tuntua siltä, että yksin oleminen on minua varten. Tunnen samanlaista ahdistusta ja syyllisyyttä kuin nuorempana asuessani avoliitossa ja kaipaan sinkkuna olemista. Voiko suhdetta jatkaa ”varmuuden vuoksi”? Voisinko antaa hänen elää siinä toivossa, että jonain päivänä alkaisin tuntea niin kuin kolmekymppisen naisen kuuluu tuntea? Että kumminkin alkaisin kaivata sitä, mitä ympäröivä maailma odottaa minun kaipaavan: Sitoutumista ja lapsia.

 

Suhdetta ei pidä missään tapauksessa jatkaa varmuuden vuoksi. Käsittääkseni olet alle kolmekymppinen, teillä ei ole yhteistä asuntoa tms.sitoumuksia. Jos sinusta tosiaan nyt tuntuu tuolta, niin kerro hänelle siitä ja tehkää yhdessä ratkaisunne. Jos suhteella ei tunnu olevan tulevaisuutta, paitsi "varmuuden vuoksi", niin lähde. Se on minun neuvoni. Pohdiskelen itse parhaillaan samoja asioita, sillä erolla että ikää on jo päälle kolmekymmentä, on yhteinen asuntolaina yms. Niin ja se lapsiasia... Tiedän haluavani joskus lapsia, vaikka muutama vuosi sitten en olisi pystynyt kuvittelemaan itseäni äitinä. Ikähän tässä alkaa jo painaa päälle, joten lähteminenkin on vaikeampaa. Suhteemme on periaatteessa toimiva, mutta en koe rakastavani miestäni niin, että haluaisin elää hänen kanssaan lopun elämääni. Pystyisin kyllä elämään hänen kanssaan uskoakseni ihan hyvää elämää, mutta jonkinlainen tunnetyhjiö estäisi onnellisuuden. Pohdin ja yritän tehdä ratkaisun, se vain on niin vaikeaa.. Edellisen suhteeni lopetin myös, mutta silloin pystyin kertomaan miehelle selkeät syyt erohaluuni ja hän oli lopulta samaa mieltä. Onhan sekin selvä syy, ettei rakasta, ainakaan tarpeeksi. Mutta sen sanominen ihmiselle jonka kanssa on elänyt monta vuotta...ainakin pitää olla ihan varma.

 

Teillä on mennyt käsitteet hieman sekaisin. Onnellisuus ei ole olotila, joka voisi jatkua päivästä toiseen. Ajatukset eivät ole positiivisia päivästä toiseen. Parisuhde ei ole vaaleanpunaista höttöä päivästä toiseen. Kukaan ei elä siinä rakkaudessa, jonka on kerran kokenut, koko elämäänsä; rakkaus muuttaa muotoaan.

Parisuhde on pohjimmiltaan turvallisuus. Ennen sen merkitys korostui, kun yksin, et edes pystynyt elämään ja juuri koskaan ei ole ollut mahdollisuutta yksin lapsia kasvattaa. Ok, lapsia kasvatetaan yksin, mutta tehtävä on enemmän kuin raskas ja tulos on mitä on. On tietysti niin, että nykyaikana mies tai nainen voi elää yksin ja suhteiden purkaminen voi olla kuin paidan vaihtoa. Eli takana on kaipuu kuitenkin jostakin parisuhteen tuomasta paremmasta, kun suhteeseen kuitenkin aina lähdetään.

Ymmärrän kuitenkin, että suhde alkaa tuntua turhalta, kun se ei olekaan vaaleanpunainen. Tällä kohtaa normaalissa suhteessa tulee kuvioon vastuu ja tahto ja niillä mennään huonon ajan ylitse. Mitä pidempi suhde ja mitä enemmän osallisia, niin sitä suurempi vastuu. Jos pitkässä suhteessa alkaa pää sekoamaan ja alkaa kuvittelemaan, että muutan vuokralle lasten kanssa, niin silloin kannattaa hakea apua itselleen. Lyhyitä suhteita harrastavilta pitääisi kieltää pariutuminen ja harrastaa vain seksiä ja sanoa se myös suoraan heti.

 

mut ei se samakaan asia ole kuin tyytymättömyys.

 

Minusta on alkanut tuntua siltä, että yksin oleminen on minua varten. Tunnen samanlaista ahdistusta ja syyllisyyttä kuin nuorempana asuessani avoliitossa ja kaipaan sinkkuna olemista. Voiko suhdetta jatkaa ”varmuuden vuoksi”? Voisinko antaa hänen elää siinä toivossa, että jonain päivänä alkaisin tuntea niin kuin kolmekymppisen naisen kuuluu tuntea? Että kumminkin alkaisin kaivata sitä, mitä ympäröivä maailma odottaa minun kaipaavan: Sitoutumista ja lapsia.

Minä olen jo yli neljänkymmenen, eikä tuo vapaudenkaipuu ja halu elää yksin ole hävinnyt mihinkään. Olen elänyt avioliiton ja tehnyt lapset - halusin erota. Jatkoin avoliitolla "aikuissuhteessa" ja nyt haluan siitäkin irti.

Minulla on valtava tarve saada itse päättää asioistani ja ajankäytöstäni, ja tehdä itse omat valintani. Ja tämä koskee ihan normaalia arkielämää - ei suinkaan sitä, että haluan vapauden juhlia ja rällätä mielin määrin. Ahdistun siitä, että joudun jatkuvasti huomioimaan jonkun toisen mielipiteen ja varsinkin mahdollisen mielipahan.

Ehkä joku tuntee turvallisuutta kun "on edes joku", mutta minä tunnen turvallisuutta ja rauhaa omassa seurassani ja itse omasta elämästäni päättäessäni.

Yksin eläminen ja yksinäisyys eivät ole sama asia.

 

Minusta on alkanut tuntua siltä, että yksin oleminen on minua varten. Tunnen samanlaista ahdistusta ja syyllisyyttä kuin nuorempana asuessani avoliitossa ja kaipaan sinkkuna olemista. Voiko suhdetta jatkaa ”varmuuden vuoksi”? Voisinko antaa hänen elää siinä toivossa, että jonain päivänä alkaisin tuntea niin kuin kolmekymppisen naisen kuuluu tuntea? Että kumminkin alkaisin kaivata sitä, mitä ympäröivä maailma odottaa minun kaipaavan: Sitoutumista ja lapsia.

Minä olen jo yli neljänkymmenen, eikä tuo vapaudenkaipuu ja halu elää yksin ole hävinnyt mihinkään. Olen elänyt avioliiton ja tehnyt lapset - halusin erota. Jatkoin avoliitolla "aikuissuhteessa" ja nyt haluan siitäkin irti.

Minulla on valtava tarve saada itse päättää asioistani ja ajankäytöstäni, ja tehdä itse omat valintani. Ja tämä koskee ihan normaalia arkielämää - ei suinkaan sitä, että haluan vapauden juhlia ja rällätä mielin määrin. Ahdistun siitä, että joudun jatkuvasti huomioimaan jonkun toisen mielipiteen ja varsinkin mahdollisen mielipahan.

Ehkä joku tuntee turvallisuutta kun "on edes joku", mutta minä tunnen turvallisuutta ja rauhaa omassa seurassani ja itse omasta elämästäni päättäessäni.

Yksin eläminen ja yksinäisyys eivät ole sama asia.

Olisin voinut kirjoittaa aivan samoin. Olen kohta viisikymppinen ja eronnut jo 17 vuotta sitten avioliitostani. Lapset ovat aikuisia ja molemmat opiskevat korkeakoulussa, kaikki hyvällä mallilla.

Pari kertaa olen seurustellut vakavasti avioeron jälkeen, kerran olin jopa kihloissa mutta kun tulee puhe yhdessä asumisesta, pakki tulee päälle. En vaan voi kuvitella asuvani jonkun kanssa jatkuvasti saman katon alla, alkaa ahdistaa jo pelkkä ajatus.

Parasta on juuri se, ettei tarvitse ottaa ketään toista huomioon missään vaiheessa, ei tarvitse tehdä kompromisseja vaan saa tehdä juuri niin kuin itse haluaa.

 

Aina joku alkaa puhua vaaleanpunaisista päiväunista kun ihmiset ovat tyytymättömiä suhteisiinsa. Mutta minä kyllä pitäisin parisuhteen minimiedellytyksenä sitä, että rakastan miestä jonka kanssa olen. Muutenhan olisi ihan sama kenen kanssa elämänsä jakaa. Ja kyllä tiedän että arki ei ole mitään vaaleanpunaista höttöä, olenhan sitä kahden eri miehen kanssa hteensä yli kymmenen vuotta elänyt. Turvallisuus ei ole minulle tärkeintä suhteessa, se kuulostaakin jo ihan hömppäkirjoista haetulta. Pärjään taloudellisesti ihan itsekin ja minulla on läheisiä ystäviä ja sukulaisia, en ole riippuvainen miehestäni. Omat vanhempani ovat parisuhteen roolimalli, kuten varmaan useimmille. He ovat olleet yli 30vuuotta naimisissa ja edelleen onnellisina yhdessä. Noin pitkään aikaan mahtuu toki huonojakin aikoja, mutta niistä on yhdessä päästy yli. He myös rakastavat toisiaan ja myös osoittavat sen päivittäin. Jotain sellaista yhteenkuuluvuutta minäkin haluaisin enkä mitään "tässähän se menee"-suhdetta. Jos hakisin turvallisuutta olisin tyytyväinen elämääni nyt. Mikähän siinä on, että näillä palstoilla ensimmäinen neuvo näissä asioissa on aina se,että pitää vaan olla hiljaa tyytyväinen ja jatkaa suhdetta, koska pelkkää ankeaa arkeahan se oikeasti vaan on. Vaikka ap-kirjoittaja kuinka kertoisi asiaa pohtineensa jo vaikka kuinka kauan eikä suinkaan ole ensimmäisen vastoinkäy,isen tullen vaihtamassa maisemaa.

 

Ei kai toisen suhteissa kukaan viisas voi olla, mutta jollakin tasolla ihminen käyttää aina toisia hyväkseen, jos se on vastavuoroisuutta, niin kai asia on ok, mutta aina se ei sitä ole..

 

Aina joku alkaa puhua vaaleanpunaisista päiväunista kun ihmiset ovat tyytymättömiä suhteisiinsa. Mutta minä kyllä pitäisin parisuhteen minimiedellytyksenä sitä, että rakastan miestä jonka kanssa olen. Muutenhan olisi ihan sama kenen kanssa elämänsä jakaa. Ja kyllä tiedän että arki ei ole mitään vaaleanpunaista höttöä, olenhan sitä kahden eri miehen kanssa hteensä yli kymmenen vuotta elänyt. Turvallisuus ei ole minulle tärkeintä suhteessa, se kuulostaakin jo ihan hömppäkirjoista haetulta. Pärjään taloudellisesti ihan itsekin ja minulla on läheisiä ystäviä ja sukulaisia, en ole riippuvainen miehestäni. Omat vanhempani ovat parisuhteen roolimalli, kuten varmaan useimmille. He ovat olleet yli 30vuuotta naimisissa ja edelleen onnellisina yhdessä. Noin pitkään aikaan mahtuu toki huonojakin aikoja, mutta niistä on yhdessä päästy yli. He myös rakastavat toisiaan ja myös osoittavat sen päivittäin. Jotain sellaista yhteenkuuluvuutta minäkin haluaisin enkä mitään "tässähän se menee"-suhdetta. Jos hakisin turvallisuutta olisin tyytyväinen elämääni nyt. Mikähän siinä on, että näillä palstoilla ensimmäinen neuvo näissä asioissa on aina se,että pitää vaan olla hiljaa tyytyväinen ja jatkaa suhdetta, koska pelkkää ankeaa arkeahan se oikeasti vaan on. Vaikka ap-kirjoittaja kuinka kertoisi asiaa pohtineensa jo vaikka kuinka kauan eikä suinkaan ole ensimmäisen vastoinkäy,isen tullen vaihtamassa maisemaa.

Mitähän sinä yritit sanoa? Tottakai pitää rakastaa. Tuosta minä olen jyrkästi eri mieltä, että perheen ensisijainen tarkoitus ei olisi turvallisuus. Ilman turvallisuutta ja luottamusta ei voi tulla mitään kaunista, siis niitä asioita, joita sinäkin kaipaat.

Ap:lle sanoisin, että eroa, ei ole mitään järkeä jatkaa suhdetta, jossa ei ole tunnetta ja tahtoa ja varsinkin, kun ei ole vielä lapsia. Lasten tekeminen tähän tilanteeseen olisi katastrofi. Yleensäkin lapset tehdään liian löyhiin suhteisiin ja liian löyhällä moraalilla. Totaalinen katastrofi on 40v pienten lasten äiti, joka päättää erota. Hän on hukassa 50 vuotiaana murkkujen kanssa, kun oma elämäkin alkaa lipua käsistä. Pitää hieman tuntea vastuuta myös tulevaisuudesta...

 

[quote="no

Totaalinen katastrofi on 40v pienten lasten äiti, joka päättää erota. Hän on hukassa 50 vuotiaana murkkujen kanssa, kun oma elämäkin alkaa lipua käsistä. Pitää hieman tuntea vastuuta myös tulevaisuudesta...[/quote]


Ohhoh! Mihin tälläisen väitteesi oikein perustat?

Erosin kyllä jo 30-vuotiaana, lapset olivat silloin 2 ja 7 -vuotiaat. Ja erosin, koska avioliitóssa oli huono olla, tunteita ei ollut. En ole katunut, paljon parempi on ollut lasten kanssa kolmisin. Nyt toinen poika on 24 ja toinen 19 eikä mitään ongelmia ole koskaan heidän kanssaan ollut, ei murkkuiässä eikä myöhemmin. Molemmat ovat rohkeita, sosiaalisia ja huumorintajuisia. Uskon, että etenkin tuo rohkeus on tullut paljolti tästä yksinhuoltajuudesta, aina en ole ehtinyt kaikkeen mukaan kun itsellänikin on vaativa työ, vaan he ovat joutuneet hoitamaan asioitaan itse aika nuoresta.

Tunnen myös lähipiiristä yhden huumeiden käyttäjänuoren, hänellä on molemmat vanhemmat ja yhden mieleltään vakavasti sairastuneen nuoren, hänkin ehjästä perheestä... vedetäänkö siis logiikallasi johtopäätös että kannattaa erota?

Itse täytän tänä vuonna 50 ja elämäni ei todellakaan ala lipua käsistä, tuntuu että paremmaksi muuttuu päivä päivältä ja tulevaisuuden suunnitelmia riittää.

 

Itse täytän tänä vuonna 50 ja elämäni ei todellakaan ala lipua käsistä, tuntuu että paremmaksi muuttuu päivä päivältä ja tulevaisuuden suunnitelmia riittää.

Sinähän olet tehnyt oikein. Tilanne voisi olla hieman haastavampi, jos sinulla olisi murrosikäiset lapset tässä hetkessä; ei olisikaan aikaa itselle ja ei muuttuisikaan elämä vielä paremmaksi. Tietysti siihenkin vaikuttaa lasten olosuhteet ja kaveripiiri, mutta, jos joka ilta saisit pelätä kuka soittaa mistäkin virastosta ja kuinka paljon välittäjät kantaa kaljaa ja lääkkeitä kullannupuillesi. Hienoa, että olet onnistunut; kaikki ei onnistu...

 

Itse täytän tänä vuonna 50 ja elämäni ei todellakaan ala lipua käsistä, tuntuu että paremmaksi muuttuu päivä päivältä ja tulevaisuuden suunnitelmia riittää.

Sinähän olet tehnyt oikein. Tilanne voisi olla hieman haastavampi, jos sinulla olisi murrosikäiset lapset tässä hetkessä; ei olisikaan aikaa itselle ja ei muuttuisikaan elämä vielä paremmaksi. Tietysti siihenkin vaikuttaa lasten olosuhteet ja kaveripiiri, mutta, jos joka ilta saisit pelätä kuka soittaa mistäkin virastosta ja kuinka paljon välittäjät kantaa kaljaa ja lääkkeitä kullannupuillesi. Hienoa, että olet onnistunut; kaikki ei onnistu...

Ei kai se nyt vanhemman iästä ole kiinni kuinka teini-ikäisten ongelmien kanssa selviää. Eikä vanhempien määrästäkään. Joskus yksi jämäkkä kasvattaja voi olla parempi kuin kaksi ristiriitaista palautetta antavaa kinastelijaa. Puhumattakaan siitä, jos vielä vaikka isovanhemmat haluavat antaa oman kasvatuspanoksensa nuorten elämään.

Ja todellakaan parisuhde ei voi eikä saisi olla se elämän perusta, jonka varassa kaikki on. Minulle ainakin turvallisuutta tuo ennenkaikkea tieto siitä, että minulla on useampi ihminen, johon voin ja uskallan turvautua, jos maailma potkii. Minä ja minun pieni maailmani ei romahda, jos siitä yksi mies poistuu.

 

Ei kai se nyt vanhemman iästä ole kiinni kuinka teini-ikäisten ongelmien kanssa selviää. Eikä vanhempien määrästäkään. Joskus yksi jämäkkä kasvattaja voi olla parempi kuin kaksi ristiriitaista palautetta antavaa kinastelijaa. Puhumattakaan siitä, jos vielä vaikka isovanhemmat haluavat antaa oman kasvatuspanoksensa nuorten elämään.

Ja todellakaan parisuhde ei voi eikä saisi olla se elämän perusta, jonka varassa kaikki on. Minulle ainakin turvallisuutta tuo ennenkaikkea tieto siitä, että minulla on useampi ihminen, johon voin ja uskallan turvautua, jos maailma potkii. Minä ja minun pieni maailmani ei romahda, jos siitä yksi mies poistuu.

Kyllä se taitaa olla vanhemman iästä kiinni, miten hän lasten kanssa pärjää. Kyllä kyky kantaa kokonaisvastuu lapsista heikkenee iän myötä. Luonto on senkin asian järjestänyt niin, että nuori äiti jaksaa valvoa aivan eri tavalla kuin nelikymppinen. Samassa suhteessa ihmiset muuttuvat iän myötä. En oikein voisi kuvitella tilannetta, missä mummolla olisi kolme murrosikäistä kasvatettavanaan.
kasvattajien määrästä olen samaa mieltä, parisuhde on taas tarpeellinen , että edes jaksaisi, jos ei ole muuta tukiverkostoa.