Alkuperäinen kirjoittaja IhmeissääN;11312428:
Hui. Toivottavasti ei ole vakavasta mielenterveysongelmasta kysymys.
Todennäköisesti ei sentään mitään kliinisesti vakavaa. Ongelman todellinen vakavuus ilmenee kuitenkin käytännössä siinä, miten ja missä määrin se vaikuttaa teidän yhteiseen elämäänne ja olemiseen erillisinä yksilöinä ilmiön vaikutuspiirissä.
Ailahteleva ja summittainen käytös on raskasta niille, jotka joutuvat sen kohteeksi. Ikinä kun ei tiedä, missä mennään ja mistä päin seuraavassa hetkessä tuulee. Se on vakava stressitekijä, koska se suistaa elämän pois siitä tasapainoisesta ja hallitusta tilasta, jota me kaikki sisimmässämme toivomme ja haluamme.
Heittelehtivä mieli johtuu pääsääntöisesti heittelehtivästä tunne-elämästä. Tunteemme ovat piskuisia sähkö- ja hormonaalisia impulsseja kehossamme, mutta niiden vaikutus meihin on tuntuva, ja usein näkyväkin. Joillakin ihmisillä tunteet ovat "enemmän pinnassa", toiset ovat oppineet hallitsemaan tai jopa kieltämään niitä. Tunneasteikkomme, se millä tavalla ja miten voimakkaasti eri kokemuksiin reagoimme, kalibroituu eli säätyy elämämme alkuaikoina.
Myöhemmät kokemukset heijastuvat aina näihin "opittuihin" reaktioihin tai niiden kautta, joskin moni oppii myös älyllisesti hienosäätämään näitä kuvioita ja jopa murtamaan niiden näennäisen automaattisuuden. Tarkoitan että joku, joka on "oppinut" esim. pelkäämään hämähäkkejä, voi tietoisesti muuttaa tämän automaattiselta vaikuttavan pelkoreaktion jopa lopulta niin, että oikeasti pitää hämiksistä. Samoin joku, joka on tottunut siihen, että kuohahtaa aina kuullessaan tai kokiessaan jotakin, kuten Marty (Michael J. Fox) Paluu Tulevaisuuteen -sarjassa ("are you chicken?!"), voikin huomata uudelleenoppivansa hallitsemaan tätä "spontaanireaktiotaan".
Nim. "IhmeissääN" (lyhennän jatkossa ap:n) avomies ei siis todennäköisesti vaihda tuuliviirin lailla mielipiteitään, vaan hänen mielipiteensä heijastavat aina kulloistakin tunnevaihtelua. Tämä on hyvä ymmärtää jo siksi, että se vapauttaa ap:n mahdollisesta epäilystä, että nämä mielipiteenilmaisut olisivat suoraan riippuvaisia hänestä itsestään. Vaikka on mahdollista, että hän tai hänen käytöksensä jollakin tavalla toimii laukaisimena avomiehen tunnekokemuksille, tarkoituksella tai ei, se ei kuitenkaan tee näistä avomiehen lausunnoista automaattisesti totta. Tarkoitan, ap on, avomies kokee. Riippuuko avomiehen kokemus ap:stä ja missä määrin silloinkaan, jää nähtäväksi.
Useimmat meistä syntyvät henkisesti terveinä, mutta aina melko kokemattomina, äidin vatsassa tapahtuneita hormonikylpyjä sun muuta synnyintraumaa lukuun ottamatta. Sen jälkeen alkaakin tapahtua, ja eriytyminen on suurta. Meillä jokaisella on oma elämänhistoriansa alusta alkaen. Jotkut pääsevät helpommalla, kaikki eivät. Jotkut kestävät eri syistä paremmin kokemuksensa, toiset saavat niistä eriasteisia jälkiä. Epävakaa tunne-elämä on eräs tavallisimmista häiriötiloista, jota koettelevat kokemukset tuovat tullessaan. Yleisesti puhutaan tunnehäiriöistä, mutta käytännössä jokainen ihminen on omanlaisensa ja reagoi omalla tavallaan.
En tunne ap:n avomiehen elämäntarinaa, mutta harva meistä kokee onnellisen alkuelämän ja silti käyttäytyvät tuuliviirin tai leikkuupuimurin lailla. Yleensä aggressiiviseen tai muuten häiriöiseen käyttäytymiseen on joku selitys, joka juontaa juurensa sinne alkupäähän (toki on mahdollista, että myöhemminkin tapahtuu jotakin, mikä murtaa mielen tasapainon, mutta ei nyt saivarrella sen enempää).
Uskon mielelläni, kun ap sanoo, ettei hän ole tehnyt mitään ansaitakseen kuulemiaan syytöksiä. Tosin voisin yhtä hyvin kuvitella, että hänen avomiehensä kanssa jutellessani hän olisi yhtä vakuuttunut siitä, että hänen olonsa johtuu siitä, mitä ap kulloinkin on tehnyt tai sanonut. Hän saattaa hyvinkin kokea, että hänen sisältään kuohuavat tunteet tulevat kuin ap:n hänelle naamalle heittäminä. Siltähän se tuntuu: kun suutut (tms.) jollekin, niin katsot automaattisesti, että se, jolle suutut "siirsi" sinuun tämän epämiellyttävän tunteen.
Oikeasti se ei mene koskaan niin. Sinun tunteesi on oma sisäinen reaktio ulkoiseen tapahtumaan. Aina. Kukaan muu ei päätä, miten sinä kulloinkin tunnet. Et aina edes tosin sinä itsekään. Tunteet purskahtavat sisimmästäsi, halusit tai et. Ehkä ne siksi pelottavatkin sinua, etkä oikein tykkää niistä. Siksi et halua tai edes ymmärrä ottaa niistä itse vastuuta, vaan siirrät vihasi toisiin.
Ap:n avomies ei varmaankaan tiedosta tätä yksinkertaista mutta vaikeasti havaittavaa totuutta, joten hän jatkaa pahan olonsa siirtämistä ap:n vastuulle, kunnes joko joutuu tajuamaan tämän itse, tai joku saa hänet siitä tietoiseksi.
Kuinka helppoa tämä tulee olemaan riippuu siitä, kuinka vakavaluonteisia nämä tunne-elämän häiriöt ovat. Parhaimmassa tapauksessa ei tarvitse kuin huomauttaa asiasta, ja käytös muuttuu. Se voi siis olla ihan vain opittu tapa reagoida. Ihan näin helpolla ei useinkaan valitettavasti päästä, sillä tunteet ovat kaikesta huolimatta samalla se henkinen väline, jolla koemme oman itsemme. Me olemme siis omat tunteemme, ainakin siihen asti kunnes oivallamme tämän. Yritys vaikuttaa tunteisiimme uhkaa siis omaa kokemustamme itsestämme, joten yksilö nousee silloin hetkessä puolustuskannalle. Todella vakavasti tunteiltaan vaurioitunut ihminen ei enää siksi ole ulkoapäin tavoitettavissa, vaan hän on vetäytynyt omien tunnemuuriensa sisäpuolelle puolustus- tai jopa hyökkäysasemiin.
Useimmilla totuus on jossakin näiden kahden välimaastossa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen on omanlaisensa paitsi sen suhteen, miten hän on ja käyttäytyy, myös sen suhteen, miten hän tulee reagoimaan muutosvaatimuksiin, muuttuuko hän vai sulkeutuuko.
Meillä ei valitettavasti ole mahdollisuutta muuttaa ketään muuta ihmistä toisenlaiseksi paitsi itseämme. Muutos lähtee vain ja ainoastaan omasta tahdosta. Ellei ap:n avomies ota käyttäytymistään syyniin, tiedosta sen kielteisiä vaikutuksia ja halua itse muuttua, se ei koskaan tule muuttumaan. Sekin jää nähtäväksi.
Toivon, että asia selviää positiivisissa merkeissä, ja että kielteiset tunneryöpyt jäävät historiaan. Ulkopuolinen apu voi monessa tapauksessa olla välttämätöntä; joskus riittää ihan vain keskusteluhetki jonkun ulkopuolisen kanssa, joskus tarvitaan pitempiaikaista terapiaa. Mutta apua löytyy keskusteluryhmistä ja tunteidenhallintakursseista ihan terapiaan asti.
Kenenkään ei kuitenkaan ole tarkoitus toimia jatkuvasti toisen ihmisen henkisenä nyrkkeily- tai jätesäkkinä. Asiaan kannattaa tarttua rohkeasti, vaikka ihan ensiksi nostamalla kissan pöydälle. Siitä tuleva palaute kertoo jo paljon, kuinka homma tulee etenemään jatkossa.
Toivotan voimia!
