Miehen outo raivo ja karmiva puhetapa

Haluaisin hieman erilaisia perspektiivejä tilanteeseeni parisuhteessa, joka kaikessa käsittämättömyydessään alkaa pikkuhiljaa ajatuksissani saada jo koomisiakin piirteitä.

Aikaisemmin olen kuvitellut tulevani hulluksi surusta mutta aivan viimeaikoina olen jollakin tapaa pystynyt nousemaan kaiken tämän yläpuolelle ja siten suhtautumaan ikään kuin ulkopuolisena ja yrittänyt miettiä, miten minun oikeasti tulisi toimia tulevaisuudessa.

Ennen kuin aloin kirjoittaa, lueskelin palstan muita kysymyksiä ja vastauksia, joissa oli erilaisia ongelmia, esim. välipitämätön mies> jätä se ja etsi joku joka välittää, kiukkuinen mies> jätä se ja etsi ei kiukutteleva, jne.

Tavoitteenani on kuitenkin saada rehellisiä, puolueettomia näkemyksiä, eli tuomita mieheni käytös vaan mikäli se todella on jonkun mielestä väärin. Tässä on meinaa paljon pelissä ja olen itse sokaistunut tilanteelle vuosien saatossa.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kolme vuotta ja meillä on muutaman kuukauden ikäinen ihana tyttövauva. Kumpikin olemme aivan myytyjä tähän pienokaiseen ja vaikuttaa että muuten hyvinkin kylmä mieheni aidosti rakastaa lastamme.

Olemme iältämme kolmenkympin kummallakin puolella. Mieheni on työssään tunnollinen yrittäjä ja pärjää siinä mitä tekee hyvin. Mies on taitava monissa käytännön asioissa, siisti, pääosin raitis ( vaikka ottaessaan ei meinaa tulla loppua millään, muttei koskaan jatku seuraavaan päivään kuitenkaan), komea, pitkä, karismaattinen ja vakuuttava ja tuo niin sanotusti leivän kotiin eli vastaa isoimmista kuluista omasta tahdostaan. Hän on perfektionisti lähes kaikessa työhön, kotiin, autoon, pukeutumiseen, jne.liittyen.

Hänessä on kuitenkin puolia, jotka ovat hyvin outoja ja pelottavia. Hän ilmaisee itseään verbaalisesti voimallisimmalla mahdollisella tavalla kun pienikin asia häntä ärsyttää.

Jos esim. joku kolleega on samassa hotellihuoneessa kuorsannut, ilmaisee ärtyneisyytensä kertomalla että hänen teki mieli hakea kirves ja pilkkoa kyseinen äijä. Kun on hyssytellyt vauvaa joka itkee, sanoi kerran että teki mieli heittää se seinään. Kun on vihainen jollekin, sanoo tappavansa sen kun näkee. Kun minä ”nalkutan”, jolloin huomautan useimmiten ystävällisesti ja asiasta, käskee pitää turvan kiinni ja seuraava lause on että turpa kiinni v…n vanha nalkuttava ämmä. Kun raivostuu, peruu kaikki tulevat suunnitelmamme, mutta useimmiten ei sitten perukaan niitä oikeasti. Olen myös todella usein vitun yksinkertainen, tyhmä, idiootti, lehmä, sekopää, pari kertaa jopa huora mutta niitä on pyytänyt anteeksi. Kerran käski kuolla ja mädäntyä siihen sohvaan saatanan losoperse kun olin ilmaissut tyytymättömyyteni hänen tapaansa alkaa vaan yksinään puuhastelemaan asioita eikä suunnitella niitä yhdessä kuten pariskunnilla on tapana. Suuttuessaan saan aina painua helvettiin, minulla ei ole mitään merkitystä, ei ole kiinnostunut ”lätisemään” kanssani, haluaa eroon minusta, jne.

Hän ei kuitenkaan koskaan tee uhkaamiaan asioita ja kun tilanne on ohi, on kuin kuka tahansa normaali puoliso, hoitaa vauvaa ja on aivan unelmaisä.

Joka kerta kun päästää suustaan moisia asioita mietin että tämä oli nyt tässä. Tälläistä ei voi kukaan kuunnella ja tämä on aivan järkyttävää puhetta. Mutta kun sitten hän taas ”normalisoituu” ja muuttuu hyväksi kumppaniksi, puhuu normaalisti, jne., alan miettiä että olenko itse tässä nyt vaan niin herkkähipiäinen ja pumpulissa kasvanut että moinen puhe särähtää niin pahasti korvaan ja loukkaa yli kaiken.

Hän itse ei ole milläänsäkään lauottuaan moisia asioita. Ne ovat hänelle kuin näkkileipää eikä ole koskaan edes pahoillaan. Jos itse otan puheeksi ainaisen haukkumisen ja että sen on loputtava, saan joko kuulla että ärsytin enkä tajunnut pitää turpaani kiinni tai että olin niin tyhmä ja tyhmät ja yksinkertaiset ihmiset vaan ärsyttävät häntä yli kaiken.

Nyt uutena asiana mietin myös lastamme, minkälaisen mallin saa isästä joka puhuu tähän tapaan. Mietin myös, miten pitkä matka moisista puheista on jonain päivänä tekoihin sillä voisi kuvitella että viha hänen sisällään on mittaamattoman suuri kun päästää kyseisiä sanoja suustaan.

Ajatuksiani sekoittaa myös, että toisaalta ajattelen että hänen kielen käyttönsä on syntyjään niin voimallista, että hänen lauseensa ”vitun sekopäälehmä”, on yhtä kuin esim. minun sanomanani ”senkin höpsö”. Onko tässä teoriassa mitään järkeä vai selitänkö vaan itselleni?

Minkälaisia ajatuksia moinen kielenkäyttö ja raivo herättää muissa? Onko kenelläkään yhtä rumasti puhuvaa miestä ja jos on, onko selvinnyt mistä kielenkäyttö johtuu ja voiko se muuttua? Olen aivan sekoamispisteessä ja turta kun en enää tiedä, olenko itse ylireagoiva hullu vai olenko vaan tottumassa johonkin aivan karmaisevaan tilanteeseen, miltä se vielä toisinaan tuntuu? Mielipiteitä, neuvoja, jotain, pliiis…?

 

minun isäni puhuu noin. Valitettavasti tämä on vaikuttanut syvästi meidän koko perheeseen.

Tämä kuulostaa ehkä lujasti sanotulta, mutta valitettavasti asia on vakava. Tuollainen käytös on psykopaattista narsismia. Miehesi on varmasti ulospäin varsin hurmaava ja omasta mielestään täydellisyyttä hipova, ellei itse täydellisyys. Turha kuvitella, että hän ikinä myöntäisi virheitään. Kaikissa muissa tulee sen sijaan aina olemaan vikoja. Hän säilyttää valtaansa mollaamalla/alistamalla muita.

Miehesi on oikeasti heikompi kuin suurin osa muista. Tämän takia hän hakee itselleen asemaa. Häntä auttaa se, että tuntisit itsesi nollaksi, sillä pelkää oikeasti menettävänsä sinut. Asiaanhan kuuluu ensin se, että tuntisit olosi täysin nollaksi, joten hän antaa sinun ymmärtää, että olet koko ajan heikoilla jäillä ja sinut voi heittää menemään koska tahansa. Todellisuudessa hän pelkää menettävänsä sinut. Tarkoitus on ajaa itsetuntosi nollaan, jotta ajattelisit, ettei kukaan muukaan tee sinulla mitään ja saisit olla onnellinen, että hän pitää sinusta huolta.

Mitään suorasukaista neuvoa et halunnut, joten en sitä anna. Sanonpa kuitenkin sen, että moinen käytös on hyvin vaarallista lapselle, joka imee kaiken ympäristöstä itseensä... Minähän sen tiedän.

Toivotan sinulle aivan kamalan paljon voimia, sillä niitä tulet tarvitsemaan!

 

Vilkaisinkin tuossa vielä nimimerkkiäsi "Pitäisikö jo juosta?" ja kyllä minun on vain vastattava siihen, että mene niin kuin olisit jo! Mitä nopeammin sitä parempi. Sen sanon, ettei se tule mitä luultavimmin olemaan helppoa, mutta mitä kauemmin siinä pysyt niin sitä vaikeampi. Nyt kun olet vielä vahva ja järki päässä, niin ota se mukaan ja mene jo. Uhkailuja saattaa sadella ja myös anteeksi pyyntöjä... Kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta toivottavasti pääsisit helpommalla...

Nyt on yö joten jätän asian tältä erää, mutta toivottavasti tästä irtosi edes jotain...

 

Korvaako kaiken pahan muutama hyvä asia? Miten voi ihminen, joka haukkuu tyhmäksi lehmäksi rakastamaansa ihmistä, oikeasti rakastaa? Ja jos asian vielä otat reilusti puheeksi ja syy löytyy edelleen vain sinusta, onko siinä oikeasti mitään järkeä? Voisitko miehellesi sanoa vastaavia asioita? Noita kysymyksiä sinun kannattaa kysellä itseltäsi. Kukaan ei voi sanoa, onko tilanteessa mitään järkeä mutta jos tilanteesi on sellainen kun kuvaat, mieti tarkoin mitä haluat tehdä. Ehkä elämällä on varallesi muutakin. Ja lapsen kanssa pärjää, kun eihän isä häneltä mihinkään häviä. Elämä ei ole helppoa ja täynnä vaikeita asioita. Minusta aika tyhmää aikuiselta mieheltä sanoa, että pilkkoo jonkun jos asia ei ole mennyt ihan hänen tahtomallaan tavalla...

 

MInun korvaani särähti, että mies on muuten varsin kylmäkin ihmisenä. Kuulostaa aika paljon ex-mieheltäni, tosin ex-mieheni solvaukset olivat lievempiä. Minäkin pitkään sinnittelin exän kanssa (meillä on alle kouluikäinen lapsi), kunnes joku sanoi, että mitä sitten, vaikka mies olisi ns. hyvä mies muuten, mutta minulla ei ole hyvä olla hänen kanssaan. Ja lisäisin tähän itse vielä, että jos asioista ei pysty puhumaan, ja jos ne eivät muutu, niin kannattaa lähteä.

Teidän lapsenne on vielä tosi pieni, miehesi voi olla aika helisemässä lapsen uhmaiässä, ja uhmaiän jälkeenkin lapsesta voi löytyä omaa tahtoa urakalla.

 

Mulla oli isä, joka pompotteli minua henkisesti olemalla sekä hyvä että paha. Olen jälkeenpäin ajatellut, että olisi ollut parempi jos olisi ollut vain paha. Silloin olisin ollut vapaa ottamaan etäisyyttä ja vihaamaan häntä tekojensa vuoksi. Olemalla välillä hyvä hän tavallaan sai minut säälimään ja jäämään kiinni suhteeseen. Itsetunto meni, aloin syyllistämään itseäni, enkä enää nähnyt isän sekopäisyyttä. Pelkään, että miehesi tulee kohtelemaan lastaan kuten kohtelee sinua. Vielä hän ei pysty manipuloimaan lasta, koska hän on liian pieni, mutta tulee tekemään sen kun lapsi kasvaa.

Jos miehesi olisi vain ilkeä ja paha, niin olisit jo lähtenyt. Olemalla välillä hyvä hän manipuloi sinut jäämään suhteeseen. Juuri tuo pompottelu hyvän ja pahan välillä saa sinut sekoamaan ja lopulta et enää tiedä oletko itse hullu vai onko mies henkisesti sairas. En usko että pystyt voimaan hyvin hänen kanssaan, itsetuntosi tulee katoamaan. Miten tulee lapsesi voimaan kun isä käyttäytyy kuin sekopää ja äidinkin mielenterveys horjuu? Karkea, epänormaali puhetapa on miehesi tapa manipuloida sinua, samoinkuin välillä normaalina esiintyminen. Miehesi ei ole terve, noin ei käyttäydy normaali ihminen.

 

Miehelläsi on padottua kiukkua sisällään. En usko, että hän on paha ihminen, jos on hyvä isä ja muuten sinulle hyvä. Hänellä voi olla ongelmia kiukun purkamisen kanssa.

Saitskohan häntä mitenkään puhuttua jonnekin kiukunhallintakurssille? Jos et saa, homma jatkuu ja joko hyväksyt sen tai sitten teet asioille jotain. Asiat on lopuksi hyvin yksinkertaisia, vaikka käytäntö onkin sitten jotain muuta....

Meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolemme. Täällä annetaan selviä vinkkejä, että häivy. Voi olla hyvä vaihtoehto, mutta asiat harvoin ovat niin mustavalkoisia. Kuuntele itseäsi. Miltä sinusta tuntuu? Rakastatko häntä?

Olen itse tempperamenttinen ihminen, kiukuspäissäni voin sanoa ihan mitä liikkuu maan ja taivaan väliltä, mutta pahaa/ilkeää/paskamaista ihmistä minusta ei saa tekemälläkään. En vahingoita kärpästäkään. Kiukun purkautuminen on ongelma.

 

Poisessa vaakakupissa miehen komeus ja varakkuus ja toisessa oma ja lapsesi mielenterveys. Kumpi kuppi painaa enemmän, jos valitset?

 

"Olen itse temperamenttinen ihminen, kiukuspäissäni voin sanoa ihan mitä liikkuu maan ja taivaan väliltä, mutta pahaa/ilkeää/paskamaista ihmistä minusta ei saa tekemälläkään. En vahingoita kärpästäkään."

Tuo on vain sinun mielipiteesi. Sanomalla mitä sylki suuhun tuo hallitset toisia ja ympäristöäsi. Saat itse sanoa vaikka kuinka ilkeästi, mutta tuollaiselle moni ei uskalla antaa samalla mitalla takaisin. Tulos on se, että sinä sanot mitä haluat ja toiset pitää turpansa kiinni. Vain itse kuvittelet olevasi kiltti, sinut tuntevat ihmiset tuskin ovat samaa mieltä. Ihmiset jotka sanovat ilkeitä asioita, ovat ilkeitä. Älä kuvittelekkaan etteikö sanomisesi ole loukannut toisia. Moni pitää varmaan sinua inhottavana ihmisenä. Itse en pidä enkä kunnioita ihmisiä, jotka ottavat oikeudekseen sanoa mitä sylki suuhun tuo. Tosi vellihousumaista kutsua ilkeyttä temperamentiksi. Temperamentti ei ole sitä, että ottaa itselleen oikeuden sanoa toisista loukkaavia asioita.

"Kiukun purkautuminen on ongelma." Jospa keskittyisit siihen, mitä käytöksesi sinulle antaa. Se antaa sinulle vallan hallita ympäristöäsi, sinulla on sananvapaus, muilla ei. Harva ihminen uskaltaa kritisoida kaltaistasi, kun ei tiedä mitä sieltä suusta lentää vastaukseksi. Itse luulet, ettei sanomisesi vahingoita muita, koska et halua ottaa vastuuta sanomisistasi. Olen ihan varma, että sinusta puhutaan seläntakana, kun tuollaiselle ei voi suoraan sanoa mitä mieltä on.

 

Minun exäni oli samanmoinen. Hän oli tunnollnen, pidetty työntekijä missä milloinkin työskenteli (otti loparit jos pomo määräili liikaa, mutta sai heti uuden työpaikan useaan otteeseen). Hän oli aina siisti ja pukeutui hyvin, hän teki kotitöitä, hoiti lapsiamme, toi myös leivän taloon jne.
Minä olin vitun lehmä, saatanan tyhmä, loinen, ym. ym... en jaksa muistella noita enempää. Hänen omat menonsa olivat aina tärkeämpiä kuin perhe, hänen aikataulunsa mukaisesti elettiin. Hän saattoi sanoa ampuvansa yhden entisistä esimiehistään, koska ei saanut vaihtaa työvuoroja oman halunsa mukaisesti. Otti lopputilin ja sanoi hankkineensa aseen. (en tiedä hankkiko oikeasti)

Lopulta minulle riitti ja lähdin. Lapset jäivät minulle hän suostui yksinhuoltajuuteeni ehkä ymmärtämättömyyttään. Hän itki ja aneli minua takaisin. En mennyt. Sitten alkoi "sota" joka jatkui vielä senkin jälkeen kun lapset olivat kasvaneet aikuisiksi. Se ei lopu koskaan. Jatkuvaa kiusantekoa, oikeudenkäyntejä, mustamaalaamista, lastensuojeluilmoituksia, kanteluita, lasten palauttamatta jättämisiä, lasten salaa pihasta nappaamista, ja kaikkea mitä ei voi edes kuvitella, sitä se on ollut siitä asti, eikä loppua näy.

Jos olisin nyt siinä samassa erotilanteessa tekisin yhden asian eri tavalla: Muuttaisin niin kauas, vaikka ulkomaille, ettei hän voisi enää sotkea minun ja lasteni millään keinoin.

ps. Lapset hoitavat nykyään aikuisina itse välinsä isäänsä. Se ei ole helppoa heillekään, kaikkea sontaa kun ovat saaneet niskaansa myös. (saavat yhä)

 

Edellä on hyvin teräviä, oivaltavia kirjoituksia lapsen näkökulmasta. varmaan kokonaisuuden ymmärtäminen on vienyt aikaa. Lapsena on kuitenkin voinut myöhemmin nuorena ja aikuisena omassa elämässään voinut ja saanut etäisyyttä "hirviö"-vanhempaan. Ei ole tarvinnut jäädä suhteeseen loppuelämäksi.

Puolison asema on toinen. vaikka kärsiikin, niin moni asia kuten lapsi ja leipä voi pitää yhdessä. Parisuhde on myös oma valinta ja sellaisessa epäonnistuminen kolhaisee aina itsetuntoa ja itseluottamusta, varsinkin jos toinen on saanut sen jo tarpeeksi alhaalle nujerettua haukkumisella, halventavilla ja ikävillä sanoillaan, vaikka ne kuinka huumorilla suodattaisi. Sanojan ilmeet, elleet ja tunne ovat kuitenkin kaikessa merkitsevää. Jos siitä välittyy viha, raivo ja halveksunta, niin sellainen jää kuitenkin mieleen. Eikä ollenkaan ihme, jos myöhemmin alkaisi itse reagoida vaikkapa paniikilla ja pelokkuudella. Mitä äidin vaisto sanoo: Uskaltaako lasta jättää isänsä kanssa kahden?

Mahtaisiko miehellä olla halua käsitellä maa käyttäytymistään? Sinun pitäisi ottaa ensin asia esiin ja kertoa omat tuntemuksesi. Sen jälkeen ehkä voi yhdessä ästellä kokemuksia perheterpiassa ja myöhemmin mies omassaan, jos siihen pystyy ja haluaa. Ulkoisesti hyvän ja mallikelpoisen puolen säilyttäminen voi kuitenkin olla niin tärkeää, että kaikki pahuus ja viha voivat näyttäytyä vain läheisissä, luottamuksellisissa ja oman hallinnan piirissä olevissa suhteissa kuten kotona ja perhepiirissä. Tietenkin voi kysyä, onko perhe sitä varten. Halutaanko olla kaatopaikkana ja kaatopaikan vartijoina siistiä jäljet seuraavaan päivään?

 

Mietihän, mitä miehesi tapa puhua riitatilanteissa on sinulle jo aiheuttanut. Hänen tapansa suuttua aiheuttaa sinussa jo nyt muutaman yhteisen vuoden jälkeen ristiriitaisen olon. Ristiriitaiset tuntemuksesi tulevat todennäköisesti vahvistumaan jatkossa edelleen. Miehesi viestintä "vetää ja työntää" sinua. Käyttäytymällä hyvin hän vetää sinua luokseen, mutta käyttäytymällä asiattomasti, hän työntää sinua kauas luotaan ja asettaa sinut arvoasteikossa todella alas. Kukaan ihminen ei ole toiselle "vitun lehmä", jos taustalla on arvostava ja rakastava suhde. Kuten joku tässä jo mainitsikin, sinulle tullee jossain vaihessa vielä nykyistä vahvemmin tarve miettiä, kuka tässä parisuhteessa on hullu. Omaa mielenterveyttään alkaa automaattisesti epäilemään tuollaisissa kuvaamissasi parisuhteissa. Miten nainen voisikaan nähdä itsensä fiksuna ja rakastettuna, jos parisuhteen peilinä toimiva mies ns. heijastaa sinut takaisin noin kaksijakoisesti? Tilanne ei voi olla vaikuttamatta lapseenne. Jatka asioiden pohdiskelua ja mieti, mitä haluat, vaikka meidän "elliläisten" tuella jatkossakin. Meitä saman kokeneita on vaikka kuinka paljon.

 

Haluaisin hieman erilaisia perspektiivejä tilanteeseeni parisuhteessa, joka kaikessa käsittämättömyydessään alkaa pikkuhiljaa ajatuksissani saada jo koomisiakin piirteitä.

Nyt uutena asiana mietin myös lastamme, minkälaisen mallin saa isästä joka puhuu tähän tapaan.

Tuossa ei kyllä ollut mitäänn koomista. Nyt on niin, että kyse ei ole enää sinusta vaan nyt on kyse lapsesta josta olette vastuussa. Sinä naisena olet tyttäresi vahvin roolimalli ja annat nyt mallin, että naisia saa nimitellä ja haukkua mielin määrin, ei se muuta mitään, että miehesi hyvittää kaiken olemalla taas hyvä puoliso.
Tyttäresi kasvaa nuoreksi ja murkuksi ja tekee varmasti tyhmyyksiä, nimitteleekö isä häntäkin silloin kun ei vaan voi sietää tyhmyyttä kenessäkään?

Mikähän sinut on saanut uskomaan, että et ole niin arvokas, että ansaitsit parempaa, että sinun pitää kuunnella ja sietää moista?

Kerro miehellesi, että tyttäresi tulee todennäköisesti antamaan kohdella itseään kaltoin akuisena kun saa nyt sellaisen mallin kotoaan, rakastaako miehesi tytärtään tarpeeksi muuttaakseen käytöstään.

Sanotaan, että ihmisen kaikki päätökset perustuvat joko rakkauteen tai pelkoon, kumpikohan noista saa sinut jäämään?

 

Kuullostaa siltä, että hän on jotenkin jakanut itsensä jonkun sortin Jekyll-Hyde -persooniksi, eli antaa toisen mellastaa täysillä tahtonsa mukaan ja hyppää sitten toisen kyytiin, ettei tarvitse ottaa ensimmäisestä vastuuta. Kyllä tuo vähintäänkin luonnevikaa on, ei hän ole yksi, tasapainoinen persoona, ja voi olla lopulta vaarallinen. Ja tuo on totta, että olemalla sitten täysin taas toisena persoonana hän siirtää syyn sinun mielikuvituksesi piikkiin, joten et et pääse pakoon, ellet ota ja lähde! Siitä voi tulla hankala lähtö, mutta hänen on vain pakko tajuta, että se toinenkin puoli on häntä, ja se on tasapainoton, hoitoa tarvitseva puoli, ja väärin muita kohtaan. Ja sen hoitamatta jättäminen on myös väärin muita kohtaan.

 

Minulla on tuollainen ystävä, mutta hän on nainen. Hyvä ominaisuus hänen kanssaan on pystyä laittamaan korvat kiinni ja unohtamaan. Hänen miehensä on perusrauhalllinen, eikä välitä näistä purkauksista. olen tullut siihen tulokseen, että sen naisen ulosanti on kamalaa ja hän on helposti riidoissa, mutta minä pystyn ystävyyteen hänen kanssaan, koska ymmärrän häntä.

 

Niin ja heidän lapsellaan on hyvä kirosanavalikoima ja teksti on suoraa, mutta aiheesta. Itse lapsi on tosi mukava ja ahkera ja huomaavainen. Lapsella ei ole traumoja, koska hän on tottunut elämäänsä, joka kuitenkin on turvallista ja lasta huomioidaan.

 

Haluaisin hieman erilaisia perspektiivejä tilanteeseeni

Oletko selväsanaisesti ilmoittanut miehellesi, että ero tulee jos ilmaisu ei muutu? Ilmaisun ja tunteiden hallinnan kehittämiseen saa apua ammattilaisilta, jos se ei ominpäin onnistu.

Typerintä, mitä voit tehdä, on se, ettet oikeasti aseta miehellesi rajoja. jos teet niin, ei hänen koskaan tarvitse edes yrittää kohdata käytöksensä seurauksia.

Ota asia puheeksi kun miehesi on rauhallisella tuulella. Voit vaikka etukäteen nauhoittaa hänen purkauksiaan ja kysyä, mentäisiinkö yhdessä nauhojen kanssa käymään psykologilla. Jos miehesi ei osoita ehdotuksen suhteen minkäänlaista häpeää, arkuutta, katumusta tai väistelyä, hän lienee kansankielellä hullu.

 

Kyllä puhe vaikuttaa ihmiseen, myös lapseen erittäin paljon. Sanat eivät ole pelkkiä sanoja vaan niihin sisältyy aina ajatus. Tosin joillakin on sellaista automaattipuhetta, jossa kirosana on pakko sanoa joka lauseessa. Toinen vakuuttaa ja haluaa sanoa viimeisen sanan. Piste.

Jo se, että kokee toisen puhetavan karmivaksi, kertoo pelosta. Pelkoa voi oppia sietämään, mutta silti se on pelkoa. Pelko saa ihmisen varovaiseksi, suojautumaan, olemaan varpaillaan. Joskus pelko muuttuu hyökkäykseksi, puolustautumiseksi. Mutta siitä seuraa riitoja, joita useimmat haluavat välttää. Onko siis koko elämä tuollaisen henkilön kanssa välttelyä, sietämistä, varuillaan oloa, uhan alla elämistä. Luultavasti - vaikkei sitä lopulta edes tajua ja huomaa. Pitää yrittää ymmärtää, ymmärtää ja ymmärtää...

Nimimerkki "suorat sanat" kirjoitti asiaa. Muut eivät yleensä viitsi sanoa mitään tai jatkaa, vaikka asianomainen kuinka hallitsisi ympäristöään omilla purkauksillaan.

 

Kuullostaa siltä, että hän on jotenkin jakanut itsensä jonkun sortin Jekyll-Hyde -persooniksi, eli antaa toisen mellastaa täysillä tahtonsa mukaan ja hyppää sitten toisen kyytiin, ettei tarvitse ottaa ensimmäisestä vastuuta. Kyllä tuo vähintäänkin luonnevikaa on, ei hän ole yksi, tasapainoinen persoona, ja voi olla lopulta vaarallinen. Ja tuo on totta, että olemalla sitten täysin taas toisena persoonana hän siirtää syyn sinun mielikuvituksesi piikkiin, joten et et pääse pakoon, ellet ota ja lähde! Siitä voi tulla hankala lähtö, mutta hänen on vain pakko tajuta, että se toinenkin puoli on häntä, ja se on tasapainoton, hoitoa tarvitseva puoli, ja väärin muita kohtaan. Ja sen hoitamatta jättäminen on myös väärin muita kohtaan.

Minullekin tuli sellainen mielikuva, että tässä on henkilö, jolla hyvä ja paha ei ole yhdistynyt psyykkeessä. Mm. narsistisessa persoonallisuus häiriössä sanotaan käyneen näin.Sellainen henkilö on todella hyvä, silloin kun on hyvä rooli päällä ja tosi paha pahana, kun nämä ominaisuudet eivät ole psyykkeessä yhdistyneet ja siten lieventäneet toisiaan. Jos on tietoinen pahuudestaan silloin kun on hyvä ja tietoinen hyvyydestään silloin kun on paha, niin pahuuden voi pitää kurissa, siitä voidaan keskustella ja se myönnetään. Hyvyyskään ei silloin ole ehdotonta, marttyyrimäistä, kun se toinen puoli tunnistetaan.

Mutta jos persoonallisuus on jakautunut niin, ettei sen toisen ominaisuuden olemassaoloa näe eikä tunnista kun on joku rooli, hyvä tai paha, päällä, niin tulee juuri tämä mieletön kaksijakoisuus. Hyvä ja paha elää tällaisen henkilön sisällä eri elämää, ne eivät kohtaa toisiaan. Henkilö voi järjellä ajatellen nähdä oman käyttäytymisensä, mutta hän ei ymmärrä sitä tunne tasolla, siksi muuttuminen on mahdotonta. Jotkut onnistuvat elämään tällaisen henkilön kanssa kieltämällä sen pahan puolen, tai syyttämällä esim. viinankäyttöä siitä. Mutta en usko, että tämänkaltainen kieltäminen on tervettä kenellekkään pitemmän päälle. Henkilö itse kieltää toisen puolen itsestään, (pahana ei mitään hyvää, hyvänä ei mitään pahaa) joka on sairasta. Jos ympäristö suhtautuu häneen samoin, eli kieltämällä sen pahan puolen, niin se on yhtä sairasta. Lapsi voi mennä todella sekaisin tällaisessa kasvuympäristössä, jossa ollaan sokeita. Lapsi voi oppia pitämään epänormaaliutta normaalina, omaksua itse samanlaisen käyttäytymisen, tulla sokeaksi todellisuudelle jne.

 

Minulla on tuollainen ystävä, mutta hän on nainen. Hyvä ominaisuus hänen kanssaan on pystyä laittamaan korvat kiinni ja unohtamaan. Hänen miehensä on perusrauhalllinen, eikä välitä näistä purkauksista. olen tullut siihen tulokseen, että sen naisen ulosanti on kamalaa ja hän on helposti riidoissa, mutta minä pystyn ystävyyteen hänen kanssaan, koska ymmärrän häntä.

Mies on perusrauhallinen koska hän sulkee korvansa. Ehkä hänellä on ollut samanlainen äiti, jota hän on lapsena suojellut panemalla korvat kiinni. Kun lapsi lakkaa kuulemasta ilkeilyt, niin hän voi elää illuusiossa siitä, ettei niitä ole olemassakaan. Hän lakkaa reagoimasta, vaikka aihetta olisi. Siinä on se vika, että voi sulkea korvat monelta muultakin asialta, jotka olisi hyvä kuulla. Tai että lakkaa reagoimasta asioihin, joihin olisi aihetta reagoida. Tuollainen asioiden kieltäminen ei ole pitkällä tähtäimellä hyväksi. Lapsena se ehkä auttaa selviytymään ikävästä hetkestä, mutta kun kieltäminen jatkuu aikuisena, niin silloin ei ole asiat oikein. Et ehkä ulkopuolisena nää kieltämisen kaikkia seurauksia kun et asu saman katon alla.

 

Niin ja heidän lapsellaan on hyvä kirosanavalikoima ja teksti on suoraa, mutta aiheesta. Itse lapsi on tosi mukava ja ahkera ja huomaavainen. Lapsella ei ole traumoja, koska hän on tottunut elämäänsä, joka kuitenkin on turvallista ja lasta huomioidaan.

Minäkin olin tosi ahkera, mukava ja huomaavainen lapsena, kun en uskaltanut olla muuta. Kerjäsin hyvällä käytöksellä pääntaputuksia ja huomiota, joita ei kotoa tullut. Olin oppinut huomioimaan muiden tarpeet, omista tarpeista ei ollut tietoakaan, kun niitä ei kukaan muukaan huomioinut. Olin erittäin pidetty aikuisten keskuudessa, olinhan treenattu miellyttämään ja huomioimaan muiden tarpeet. Elin toisia ja toisten tarpeita varten, itse olin täysin hukassa. Kukaan naapureista ei olisi arvannut millaisessa helvetissä elin. Ymmärsin jo varhain, ettei kenenkään puoleen voi kääntyä, että apua ei muualtakaan tule, koska aikuiset pitävät yhtä.

Onko lapsella traumoja tai ei, sitä sinä et voi tietää. Ei kukaan minunkaan naapureista tiennyt miten meillä elettiin tai mitä päässäni liikkui. Tai mitä meillä tapahtui kun naapurit poistuivat. Tänäpäivänä olen varuillani jos lapsi on liian mukava, kiltti, ahkera ja huomaavainen, jos lapsi satsaa liikaa vieraisiin ihmisiin. Normaali lapsi ei ole erityisen kiinnostunut aikuisista vieraista.

 

Ehkä minä kuitenkin tarkastelisin miehen tekoja ihan oikeasti, siis mitä hän todella tekee, niin pahassa kuin hyvässä. Jos oleminen on pelkkää uhoamista, niin ei ole todellakaan mitään hätää. Minulla on sitten toinenkin ystävä, joka oli luonani kahvilla; hän vastasi puhelimeensa kahvipöydässä; "mitä v...ua sä mulle soitat" ja jatkoi keskustelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Me vähän ihmettelimme, mutta se oli hänen tapansa puhua.

Tietysti asia on ikävä, mutta pitäisi pystyä tekemään ero todellisen uhan kanssa.

 

Koska sallit miehesi puhutella sinua "v*tun lehmäksi, s**atanan idiootiksi" jne, niin ilmeisesti aiot sallia sellaisen puhuttelutavan myös tyttäreltänne? Entä jos lapsesi elää normaaleja kehitysvaiheitaan esim. itkee kärttyisänä hampaitaan tai kiukuttelee tavallista 3-vuotisuhmaansa, niin miten kuvittelet miehen reagoivan sellaiseen? Pienen vauvan kanssa on helppoa elää ensimmäiset kuukaudet "kuherruskuukautta" ja moni pienen lapsen isä ja äiti haluaakin jo mielellään aika pian uuden vauvan. Se vauva kuitenkin kasvaa. Aina nauravainen 1-vuotias kasvaakin kiukuttelevaksi, uhmakkaaksi 2-3 vuotiaaksi, jolloin vanhempienkin on ehkä joskus vaikea muistaa sitä, että mihin se ihanan valloittava hymypakkaus hävisi, kun tilalle on tullut kroonisesti kiukutteleva lapsi. Jos miehesi ei kykene ihmissuhteissa hillitsemään kieltään, niin miten hän pystyy hillitsemään sitä myöhemmin lapsensakaan kanssa? Tosi asia on se, että lapsi tarvitsee suojelua ja lapsen pitää kokea vanhempansa ja kotinsa niin turvallisena, että hän pystyy kotonaan näyttämään kaikki erilaiset tunteensa. Jos lapsi pelkää kotona, hän oppii nitistämään tunteensa ja mielipiteensä. Sellainen voi olla lapsen psyykkisen kehityksen kannalta todella vahingollista.

Minä en missään tapauksessa suostuisi elämään miehen kanssa, joka haukkuu minua ja jonka kanssa en voisi keskustella ongelmista, koska hän aina lopettaisi ongelmista keskustelun siihen, ettei "jaksa lässyttää idioottimaisuuksia". Rakkaudesta en tiedä, mutta eipä miehesi ainakaan vaikuta arvostavan ja kunnioittavan sinua ja mielipiteitäsi.

Miehesi sanoo selvästi mielipiteensä negatiivisista asioista. Osaako hän kuitenkin vastapainoksi sanoa myös ihania asioita ja osaa kehua?

Minulle koti on maailman tärkein paikka maailmassa, koska kotona saan olla oma itseni eikä minun tarvitse pelätä siellä. Minusta jotenkin tuntuu, että sinä et voi olla kotona oma itsesi, vaan sinun pitää olla sellainen kuin miehesi haluaa.

Sinun itsesi pitää lapsesi vuoksi miettiä, että onko kotinne turvallinen kasvuympäristö hänelle. Sinun ja miehesi välinen vuorovaikutus on se henkinen koti, josta lapsesi ammentaa aikuisena omat parisuhdetaitonsa. Siinä tilanteessa lapsesta saattaa aikuisena tulla sellainen, joka ei osaa pitää puoliaan (kuten sinä), mutta saattaa olla todella räävitön suustaan (kuten isänsä). Ei tarvitse olla ennustaja, jotta pystyy jo nyt sanomaan, että sellainen ihminen ei pysty kunnolliseen parisuhteeseen, vaan on jatkuvasti onneton.

Jos haluat olla varma päätöksestäsi, että jatkatko suhdetta vai et, niin jatka suhdetta ja katso, mihin suuntaan parisuhteenne menee. Sinun lapsesi vuoksi sinun pitää kuitenkin miettiä, kumpi on järkevämpää: jatkaa kuten tähänkin saakka vai erota, jotta lapsesi saisi tasapainoisemman kodin.

Parisuhteellenne tekisi hyvää opetella rakentavat tavat toimia. Miehesi tarvitsisi ehdottomasti vihanhallinnassa opastusta.

 

Olen ollut naimisissa ehkä piirun verran "lempeämmäm" kielenkäytöltään, miehen kanssa 39v. Lapset kärsivät vieläkin lapsuudestaan, koska hän puhui heillekkin samalla tavalla kun he varttuivat hieman isommiksi. Olen muuttanut nyt omaan asuntoon ja tuntuu hyvältä kun kukaan ei puhu rumasti. Hakekaa apua hänelle, elämä muodostuu muuten liian raskaaksi. Aluksi minäkin annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta pitkässä juoksussa tulee helposti katkeraksi, kun alkaa verrata omaa elämäänsä muihin. RAKKAUS, YMMÄRRYS, YMS. EI AUTA. Ajattelen , että jos ajoissa tarttuu asiaan kiinni niin voitte saada hyvän elämän! Toivotan sydämestäni teille onnea.

 

Olisi pitänyt juosta pakoon paljon aikaisemmin. Olet ilmeisesti lauhkea kuin lammas. Voisit suuttua ja kokeilla ja sanoa miehellesi samoilla kirosanoilla, kuinka reagoi. Luulenpa, että mies ei hyväksyisi sinun suusta mitään. Kivaa elämää tuollaisen miehen kanssa. Kuinka seksi sujuu, kun mies on haukkunut kaikki kiro-lorttoasiat. Voi lapsiparkaa.