Miehen outo raivo ja karmiva puhetapa

"Olen itse temperamenttinen ihminen, kiukuspäissäni voin sanoa ihan mitä liikkuu maan ja taivaan väliltä, mutta pahaa/ilkeää/paskamaista ihmistä minusta ei saa tekemälläkään. En vahingoita kärpästäkään."

Tuo on vain sinun mielipiteesi. Sanomalla mitä sylki suuhun tuo hallitset toisia ja ympäristöäsi. Saat itse sanoa vaikka kuinka ilkeästi, mutta tuollaiselle moni ei uskalla antaa samalla mitalla takaisin. Tulos on se, että sinä sanot mitä haluat ja toiset pitää turpansa kiinni. Vain itse kuvittelet olevasi kiltti, sinut tuntevat ihmiset tuskin ovat samaa mieltä. Ihmiset jotka sanovat ilkeitä asioita, ovat ilkeitä. Älä kuvittelekkaan etteikö sanomisesi ole loukannut toisia. Moni pitää varmaan sinua inhottavana ihmisenä. Itse en pidä enkä kunnioita ihmisiä, jotka ottavat oikeudekseen sanoa mitä sylki suuhun tuo. Tosi vellihousumaista kutsua ilkeyttä temperamentiksi. Temperamentti ei ole sitä, että ottaa itselleen oikeuden sanoa toisista loukkaavia asioita.

"Kiukun purkautuminen on ongelma." Jospa keskittyisit siihen, mitä käytöksesi sinulle antaa. Se antaa sinulle vallan hallita ympäristöäsi, sinulla on sananvapaus, muilla ei. Harva ihminen uskaltaa kritisoida kaltaistasi, kun ei tiedä mitä sieltä suusta lentää vastaukseksi. Itse luulet, ettei sanomisesi vahingoita muita, koska et halua ottaa vastuuta sanomisistasi. Olen ihan varma, että sinusta puhutaan seläntakana, kun tuollaiselle ei voi suoraan sanoa mitä mieltä on.

Kiitos mielipiteestäsi. Jos olet hyvä ja reilu ihminen lähimmäisillesi, ystävillesi ja työkavereillesi, etkä halua loukata heistä ketään, arvostan mielipidettäsi vielä enemmän. Toteutat silloin sitä, mistä itse saarnaat.

En sanoisi näitä sanoja naamat vastakkain sinullekaan. En kirjoittanut tätä loukatakseni, vaan siksi että alkaisit ajattelemaan käytöstäsi. Tavallista on, että kukaan ei sano mitään kiukkupussille, seläntakana puhutaan sitä enemmän. Ajattelin, että jos itse sanot mitä sylki suuhun tuo, koska olet niin temperamenttinen, niin varmaan osaat ottaa tämänkin tekstin vastaan loukkaantumatta. Tottakai sallit muillekin sen mihin otat itsellesi oikeuden?

Pienestä kirjoituksenpätkästä et minua henkilökohtaisesti tunne. En loukkaantunut, en sinne päinkään. Oma tempperamenttini rajoittuu kodin sisälle, en sano ihmisille "mitä sylki suuhun tuo", jos se on yhtäkuin pahasti. Kotona saatan räjähtää, muttei se tee minusta mitenkään poikkeavaa.

 

alkuperäinen näitä vastauksia ollenkaan? Vastaajia varmasti kiinnostaa tietää mitä mahdat pohtia...? Onko vyyhti alkanut aueta sinulle ollenkaan?

 

mutta kun ei saakaan mieleisiään vastauksia, ilmeisesti kuitenkin ihanan parisuhteensa jatkamiseen kannustavia, katoaa kuin se kuuluisa pieru Saharaan.

Eikä ole ainoa muuten, aika yleistä täällä parisuhdeosastolla. Ehkäpä he näyttävät keskusteluketjun miehilleen ja nämä taputtavat heitä lohduttavasti pyllylle, katsovat helläksi tulkittavalla tavalla silmiin ja vieläpä antavat seksiä. Ja jo vain tyttöä/naista hävettää, että taas mä tolleen lähin vouhottaan.

Luulenpa että vastaus ap:n hiljaisuuteen on tässä.

 

Vihaan myös äitiäni, tai enemmänkin ehkä olen katkera. Äiti oli hyvä äiti, mutta ei uskaltanut suojella lapsiaan eikä nousta isän tyranniaa vastaan. Äiti teki karhunpalveluksen hyssyttelemällä asiaa ja antamalla isän raivota, hallita perhettä pelolla ja olla narsistinen psykopaatti.

Lopputulema on se että en ole vanhempieni kanssa tekemisissä, näen heitä ehkä kerran vuodessa sukujuhlissa. Minulla on itselläni 2 lasta, mutta he eivät saa koskaan nauttia isovanhemmuudestaan, sillä en vie lapsiani sinne sekunniksikaan käymään isäni takia. Nyt siis sinällään viaton äitinikin on menettänyt mahdollisuutensa mummouteen, sillä en käy siellä kylässä.

Siis kysymys sinulle "onneton aikuinen". Kun tehtyä ei saa tekemättömäksi, niin mitä nyt tänä päivänä nimenomaan äitisi/isäsi voisivat/heidän pitäisi tehdä, että välinne korjautuisivat ja lapsillasi olisi isovanhemmat? Ettei tilanteenne jäisi tällaiseksi olemaan. Enhän tiedä, tekisivätkö he niin, mutta mikä VOISI auttaa ja parantaa välinne?

 

Pahoittelut etten ole ehtinyt koneen ääreen aikaisemmin ajan kanssa jotta voin kirjoittaa ja kommentoida keskusteluketjun herättämiä ajatuksia. Ja ihan ensin kiitos vastauksista kaikille tähän asti.

Ajatukseni ja tunteeni ovat todella sekaisin ja muuttuvat kaiken aikaa. Ahdistus, kuristus ja suru perheen rikkoutumisesta vaihtelevat toivon ja rakkauden tunteen välillä.

Olen puhunut miehen kanssa lähes suhteen alusta asti hänen törkeästä ja ilkeästä puhetavastaan ja vaatinut lopettamaan sen. Parannusta on ehkä jonkin verran tapahtunut muttei riittävästi, jotta voisimme jatkaa yhdessä pienen vauvan kasvaessa kanssamme.

Keskustellessamme ongelmistamme, hän totesi että hänessä ei ole mitään muuta vikaa minkä kanssa minun tulisi elää KUN ( vaan ja ainoastaan hänen mielestään!) hänen tapansa "sanoa pahasti" kun suuttuu, kun hän joutuu minun puoleltani elämään miljoonien ärsyttävien asioiden kanssa.

Näitä ovat mm. hänen mielestään minun epärealistiset, ylisuuret kuvitelmat (???) itsestäni ja kyvyistäni, kuten esim. olen sanonut kuulemma että huolehtisin omakotitaloon muuttaessamme pihasta ja puutarhasta, mutta käytännön elämä rivarissa pienen pihan kanssa on osoittanut että en ole kiinnostunut tippaakaan pihanhoidosta, mutta en voi sitäKÄÄN myöntää vaan "paukuttelen henkseleitäni" että hoitaisin ok- talon paljon suuritöisemmän pihan vaikka en siihen kuulemma pysty enkä kykene. Näitä esimerkkejä hän aina latelee satamäärin, että luulen itsestäni niin paljon liikoja ( en luule itsestäni mitään, yritän vaan jotekin elää tätä elämää), minulta puuttuu usein täysin tilannetaju ja hän saa hävetä minua, josta esimerkkinä kuljin häissä porukan mukana ottamaan ruokaa bufet pöytään, enkä odottanut että hän tulee kohdalleni, joka herätti huvitusta eräässä seurueeseen kuuluneessa naisessa, jonka jälkeen hän kuulemma taas häpesi minua ja totesi että kyseisellä naisella oli selvästi enemmän punasoluja päässään kun minulla. Olen siis tämän kaltaisten tilanteiden vuoksi hönö, tajuamaton, en muista asioita, jos kuulen jonkin ohjeen olen kuulemma unohtanut sen heti ja hän ymmärtäisi minua jos tietäisi että minulta oikeasti puuttuu jokin palikka päästä joka selittäisi nämä kaikki tyhmyyteni osoitukset.

Mutta SITTEN kuitenkin hän toisessa kädessä arvostaa aivan valtavan paljon sitä kuinka hyvin hoidan lasta ja annan hänelle rakkautta, tunteellisuuttani, suurta viisauttani tunne-elämään liittyvissä asioissa,sosiaalisuuttani, asioita joissa olen hyvä, olen kaunis, meillä on hyvä seksielämä, jnejne.

Olen itsekin aivan pihalla että pitäisikö minun sittenkin vaan olla kiitollinen että hän ( joka oikeasti on taitava ja hyvä lähes kaikessa mitä tekee) että hänen kaltainensa etevä ja fiksu ( käytännön asioissa) mies on jaksanut katsella minun suurta tumpelomaisuuttani ja yrittää elää kanssani, ja että puuttuuko minulta oikeasti jotain tärkeitä osia päästä? Huvittaa kirjoittaa tälläistä, sillä en ole koskaan menestynyt esim. koulussa muita huonommin ja olen korkeakoulutettu ja hyvässä työssä. Ainakaan siltä saralta ei "oikeita" tyhmyyden osoituksia ole tullut, mutta tiedän etten ole kovin järjestelmällinen tai käytännöllinen, vahvuuteni ovat aina löytyneet muilta osa-alueilta. On tietysti hyvä että löydän kehitystarpeita itsestäni, mutta silti mietityttää onko rakkaimpani tarkoitus saada minut epäilemään että päästäni puuttuu tärkeitä palikoita ja siksi hän on niin kyrpiintynyt minuun jatkuvasti??

Eilen tuli TAAS tilanne jonka seurauksena mies TAAS ilmoitti haluavansa erota, että hänen hermonsa eivät kestä enää elämää kanssani. Ilmoitin että kuin myös, etten todellakaan ole onnellinen hänen kanssaan enkä voi kuunnella moista puhetta ja olevani vitun idiootti kun hiuskarvakin on väärässä kohdassa. Päätimme erota mutta lähdimme kuitenkin ystäviemme häihin yhdessä. Häissä kun tunnelma oli hyvä, hän ilmoitti kuitenkin taas suuttumuksen laannuttua tykkäävänsä minusta ihan hirveästi. Myöhemmin hän tuli pyytämään KAIKKEA anteeksi ja sanoi toivovansa ihan älyttömän paljon että me onnistuisimme. Hän sanoi minun herättävän hänessä maailman ristiriitaisimpia tunteita. Hän ainakin väitti, että ei aikaisemmissa suhteissaan ole ollut yhtä ärsyyntynyt kokoaikaa ja moinen hirviö. On ainakin ymmärtänyt olevansa hirviö vaikka aina ongelmaa vähätteleekin, joka sekin on ristiriitaista. Halasi ja lupasi tehdä kaikkensa että lopettaa sanomisen pahasti ja jos ei siihen NÄIN suuren päätöksen jälkeenkään pysty, niin sitten eroamme sillä nyt hän kuulemma oikeasti aikoo tehdä kaikkensa alkaakseen puhumaan ystävällisemmin.

Itse lupasin yrittää omalta osaltani olla järjestelmällisempi, ehtiä ajoissa paikkoihin, jne, mutta suurin osa mikä minussa ärsyttää häntä on yksittäisiä tilanteita / tahdosta riippumattomia joten niitä on vaikea muuttaa. Ne ovat sitä mikä minä olen, miten teen asiat. En kuitenkaan satuta niillä ketään, mutta koska ne miestäni ärsyttävät, hän on kokenut oikeudekseen rangaista minua niistä, syystä etten tekisi niin enää ja oppisin.

Olen ihan sekaisin edelleen ja tottakai haluaisin uskoa ja koko ilta ja seuraava päivä meni sen jälkeen hyvin ja ehkä mies oikeasti yrittää sillä uskon että hän toivoo meidän pysyvän yhdessä perheenä. Kuten minäkin. Mutta silti on vaikea uskoa että hän pystyy noin vaan muuttumaan. Ja toisaalta, se että jos hän on tiennyt tekevänsä väärin näin kauan ja pystyy sen lopettamaan, miksi on "kiduttanut" minua näin kauan?

Ajatuksia? Mitä uskotte että tässä tulee käymään?

 

Kyllä nää akat jaksaa täällä ruikuttaa. Jos joku kattoo kyseistä käytöstä mieheltään, pitää olla päässä vikaa. Vai uhkaa heittää lapsen seinään... Jos tietäisin naapurini uhkailevan lastaan noin, ilmoittaisin sossuun just. Vain tollaisa lampaita nimitellään. topakka nainen ei paskaa kuuntele. Eikö muka rakkaus rakoile, jos itseä haukutaan milloin miksikin. mut sehän näille onnettomille riittää, kun täällä vähän purkautuuvat ja saavat vertaistukea.

 

Keskustellessamme ongelmistamme, hän totesi että hänessä ei ole mitään muuta vikaa minkä kanssa minun tulisi elää KUN ( vaan ja ainoastaan hänen mielestään!) hänen tapansa "sanoa pahasti" kun suuttuu, kun hän joutuu minun puoleltani elämään miljoonien ärsyttävien asioiden kanssa.

parahin AP, tämä on juuri sitä klassista narsismia. Narsistin toimintatapa on siis se, että hän projisoi omat huonot ja ärsyttävät piirteensä toiseen ihmiseen, eli uhriinsa. Todellisuudessa sinussa ei ole todennäköisesti mitään ärsyttäviä seikkoja tai luonteenpiirteitä, vaan nämä asiat ovat juuri niitä jotka ovat miehesi omia heikkouksia ja hän tiedostaa ne tiedottomasti alitajunnassaan. Koska narsistin pitää uskoa itse olevansa täydellinen, omnipotentti ja kaikessa paras, hän tietoisessa ajatusmaailmassaan pääsee näistä heikkouksistaan "eroon" projisoimalla ne sinuun. Eli hän alkaakin haukkua ja moittia sinua näistä luonteenpiirteistä (jotka eivät oikeasti ole edes sinun luonteenpiirteitäsi) pitääkseen illuusion itsestään voimassa ja elossa.

Myös tuo lepyttely, charmikas hurmaaminen ja anteeksipyytely on osa narsismia. Narsisti ei halua menettää hoviaan (narsisti tarvitsee aina jonkun/joitakin jotka ihailevat, palvovat ja kadehtivat, kunnioittavat jne narsistia) ja ymmärtää olla sen verran ovela että kun on törkeästi haukkunut/hakannut/raivonnut/riehunut niin sen jälkeen muutama sulosana lepyttää tilanteen ja oikeuttaa hänelle taas sitten myöhemmin jatkaa raivoisaa käytöstään. Nimenomaan tämä ristiriitainen kaksoisviestintä on omiaan sekoittamaan pään ja tätä narsisti käyttääkin hyväkseen. Uhri ei tiedä loppupeleissä onko itse hullu ja keksiikö kaiken, kun narsisti on välillä mitä hurmaavin ja välillä kuin pelsebuubi itse raivoavana petona.

Ymmärräthän AP että narsismi on sairaus. Narsismin parantumisaste on olematon koska narsistia ei koskaan saa terapiaan, hoitoon tai muuhun paranemiseen. Vika kun ei ole narsistin vaan aina sen jonkun muun - uhrin, naapurin, sukulaisten, koko maailman - mutta ei koskaan narsistin itsensä..

Lisäksi narsimiin valitettavasti kuuluu se että että pahenee iän myötä (tauti pahenee keski-iässä) ja narsismi raaistuu koko ajan. Usein myös mukaan tulee väkivaltaa jossain vaiheessa, esim. lastenkasvatuksessa narsisti saattaa oikeuttaa väkivallan muka "kurinpidollisena kasvatusmetodina". Pitää siis olla tarkkana ettei narsisti ala pahoinpitelemään lasta tukkapöllyin, luunapein ja siitä sitten paheten.

Edelleen vetoan sinua lukemaan aikaisemmat kirjoitukseni omista lapsuudenkokemuksistani. Elämäni oli aivan helvettiä narsisti-isän uhrina, ja äitilläni ei ollut rohkeutta lähteä eikä edes puolustaa lapsiaan. Sen verran sanon, että ongelmia on tulossa kun lapsesi kasvaa vauvasta isommaksi. Lapsellesi tulee uhma-ikää, omaa tahtoa, raivokohtauksia ja kiukkua - normaaleja kehitysvaiheita. Narsisti ei siedä mitään tällaista, vaan on erittäin ärtyisä ja katkaisee lapsen raivokohtaukset nopeasti ja mahdollisesti väkivaltaisesti. Tämä on lapselle vaarallista, sillä normaalin pyskologisen kehityksen vuoksi lapsen pitää saada turvallisesti kiukuta ja raivota kotonaan, jotta psyyke kehittyy normaaliksi.

Minulla ei ollut koskaan oikeutta itkeä kipua, kiukutella, osoittaa pahaa mieltä tai kapinaa. Aina isä väkivaltaisesti löi/raivosi/huusi tms jolloin lapsi pelosta kauhuissaan vain nieli kipunsa, pahan mielensä tai turhautumisensä. Minulla ei ollut murrosikää, kun ei annettu olla. Jatkuva isän raivo, väkivallan uhka ja mielivaltainen kurittaminen saivat aikaan sen että elin lapsuuden pelossa ja stressissä ja yritin vain olla niin hiljainen ja huomaamaton kuin vain voi. Todellisuudessa tämäkään ei auttanut, sillä narsisti raivoaa vain raivoamisen takia, ei mitenkään siis seurauksena lapsen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Joku aikaisemmin kysyi että mitä pitäisi muuttua että olisin tekemissä isäni kanssa. Vastaus on yksiselitteinen. Isäni pitäisi parantua. Isä on vielä tänä päivänäkin, yli kuusikymppisenä, raivoava ja väkivaltainen narsisti ja on käynyt minun, keski-ikäisen lapseni kimppuun väkivaltaisesti. Isä ei myönnä itsessään olevan mitään vikaa vaan vika on minussa kun olen niin paha, hullu, huono ja kiittämätön lapsi. Isä jatkaa raivoamistaan edelleen - kuolemaansa saakka - ja muut joko kärsivät tai katkaisevat välinsä. Välien katkaisu on siis kertakaikkiaan ainoa mahdollinen tapa suojautua narsistilta.

AP, lainaa kirjastosta kirja "naimisissa narsistin kanssa", muutakin kirjallisuutta löytyy hakusanoilla narsisti. Muista pitää huoli siitä että lapsesi on turvassa, ja miehesi ei käy lapsellesi raivoamaan tai huutamaan. Lapsesi tulee pelkäämään isäänsä ihan senkin takia että isä huutaa sinulle (lapsi kokee kamalaa pelkoa jos äitiä uhkaillaan ja lapsi näkee ja kuulee tämän uhkailun). Edelleen lapsesi takia suosittelen pikaista eroa, ja sen jälkeen jos haluat palata yhteen, tulisi edellytyksenä olla se että mies hakeutuu hoitoon ja terapiajaksoon (ainakin 2-3 vuotta psykoterapiaa). Miehesi voi sitten palata lapsesi elämään kun pystyy olemaan turvallinen, tasapainoinen ja tervehenkinen isä.

Pahoin pelkään vain että narsisti ei terapiaan suostu. Silloin sinun pitää miettiä sitä, onko miehesi miellyttäminen sinulle tärkeämpää kuin viattoman, puolustuskyvyttömän lapsesi suojeleminen.

En halua syyllistää koska tiedän että sinulla on vaikeaa jo nyt, mutta mieti vielä ihan rauhassa asiaa pitkällä tähtäimellä - haluatko että tyttäresi on väleissä sinuun aikuisiälläkin ja teille tulee hyvä äiti-lapsisuhde? Älä tee sitä virhettä jonka oma äitini teki, sillä oma äitini menetti sitä myötä minut, oman tyttärensä, sekä myös lapsenlapsensa. Käteen jäi äidilleni vain narsisti-isän paheneva oireilu, ja nyt äiti riutuu sitten isän orjana, haukuttuna, pahoinpideltynä, nöyryytettynä ja oma itsetunto latistettuna.

Voimia ja rohkeutta sinulle, kuuntele sydäntäsi ja ajattele pienen lapsesi parasta!

 

Itse lupasin yrittää omalta osaltani olla järjestelmällisempi, ehtiä ajoissa paikkoihin, jne, mutta suurin osa mikä minussa ärsyttää häntä on yksittäisiä tilanteita / tahdosta riippumattomia joten niitä on vaikea muuttaa. Ne ovat sitä mikä minä olen, miten teen asiat. En kuitenkaan satuta niillä ketään, mutta koska ne miestäni ärsyttävät, hän on kokenut oikeudekseen rangaista minua niistä, syystä etten tekisi niin enää ja oppisin.

Sinulla ei ole tuossa asiassa anteeksipyydeltävää. Jos oikeasti olisit maailman huolimattomin ihminen ja perheenne kärsisi taloudellisia tappioita asian takia ja arki ei sujuisi lainkaan, mies voisi joskus hermostuakin asiasta, mutta henkinen väkivalta ja suhteettomat reaktiot pikkuasioihin eivät ole normaalia ja hyväksyttävää.

Miehesi ei ole sinun kasvattajasi eikä tuolla "kasvatustyylillä" mitään hyvää saakaan aikaan. Lastanne hän tulee kasvattamaan samalla tavoin.

Puolisossa voi joskus ärsyttää hampaidenharjaustyyli tai se, että unohti viedä roskat. Se ei oikeuta olemaan hyväksymättä puolisoa ihmisenä tai asettumaan hänen yläpuolelleen. Kyllä sinäkin fiksuna ihmisenä nämä asiat tiedät.

 

Nimimerkille onneton aikuinen:

Olen toden teolla miettinyt ja selvittänyt tätä narsismin mahdollisuutta mieheni kohdalla. Olen yrittänyt kirjautua jopa narsismin uhrien tuki- keskustelupalstalle, mutta sieltä ei koskaan tule minulle tunnuksia vaikka olen kirjautunut usealla eri sähköpostiosoitteella. Olisin halunnut vaan perspektiiviä muilta uhreilta, onko mieheni käytöksen kohdalla kysymys todella narsismista, joka ei parane, vaiko jostakin muusta, jolloin asialle olisi mahdollista tehdä jotakin.

Aloitimme raskaana ollessamme pariterapiankin, mutta ensimmäisellä yksilökäynnilläni, kun terapeutti oli sitä ennen kerran tavannut meidän yhdessä jolloin oli vielä optimistinen tulevaisuutemme suhteen, terapeutti kehotti jättämään mieheni ja oli aivan pöyristynyt hänen käytöksestään. Kun kerroin miehelle mitä terapeutti sanoi, hän ei ole enää suostunut edes ajattelemaan että menisimme uudelleen terapiaan. Perheneuvolassa taas psykologi ei lainkaan epäillyt miestäni narsistiksi kun kerroin lähes samat asiat kun pariterpapeutille. Tämäkin aiheutti hämmennystä omiin ajatuksiini.

Ajattelin myös että kerroin asiat pelkästään omasta näkökulmastani, että olisiko miehen kertomana terapeutti ollut samaa mieltä.

Mikä ei puhu narsismin puolesta mieheni kohdalla on että hän ei esim. hyväksikäytä minua millään tavalla taloudellisesti vaan päin vastoin, hänen tahdostaan elän suorastaan hänen "siivellään" vaikka olen tarjoutunut osallistumaan esim. asuinkustannuksiin mutta se ei kuulemma ole tarpeen. Hän maksaa automaattisesti kaikki isommat kustannukset. Hän ei ole omistushaluinen eikä mustasukkainen. Ehkä ihan pikkuisen mutta terveellä tavalla. Hän ei ala piinaamaan millään asialla, vaan pahasti sanomiset tulevat aina sen seurauksena kun minä olen aloittanut keskustelun tai tehnyt jotain hänen mielestään idioottimaista. Hän tarjoutuu aina olemaan vauvan kanssa jos vihjaankin että minulla olisi jokin meno. Hän auttaa muutenkin aina kotona ollessaan hoitamaan vauvaa ja puhuu tälle todella ihanasti ja naurattaa vauvaa. Hän ottaa kainaloon ja tarjoaa läheisyyttä lähes aina kun haluan. Hän oikeasti tuntuu välittävän vauvastamme ja aloitti esim. säästämään vauvalle 100 e joka kuukausi aikuisikään saakkaa ja ikävöi vauvaa jos olemme vuorokauden eri paikassa jne.

Mutta sitten ovat nämä loput asiat jotka puhuvat vahvasti narsismin puolesta. Hänen tulevaisuuden suunnitelmansa ovat todella ristiriitaisia, ailahtelevaisia kuten sekin mitä hän ajattelee minusta, suhteestamme jne. Ja tämä puhetapa suuttuneena, äärimmäisyyksiin menevä perfektionismi, tapa arvostaa ihmisiä heidän tekemisiensä kautta, leimata täydeksi idiootiksi yhden "hönöilyn"takia koko ihminen, jnejne. Asiat tehdään hänen tavallaan tai ei ollenkaan.

Kuviota mutkistaa se että asiat joista mieheni huomauttaa minulle, eivät ole ole aivan tuulesta temmattuja, vaan tiedostan että välillä tekemisissäni ei ole ajatus mukana lainkaan ja saatan itsekin jälkeenpäin miettiä että mikäköhän järki on ollut tehdessäni sitä tai tätä. Järjestelmällisyyden puutteen vuoksi etsin päivittäin tavaroitani ja löydän niitä mitä ihmeellisimmistä paikoista, maksan laskut usein myöhässä, en ole mikään talousnero rahan käytön suhteen ja minulla on aina ollut ongelmia pärjätä kun olen asunut yksin vaikka tienaan ihan hyvin, jne. Mieheni on saanut silmäni aukeamaan tämän kaltaisten asioiden suhteen ja elämäni on monilla osa-alueilla helpottunut kun hän on ensimmäisenä ihmisenä koskaan saanut minut huomaamaan kyseiset vajavaisuudet toimintatavoissani. Siksi mietin että onko minun tapani vaan olla ja toimia ärsyttänyt muuten mukavan ja leppoisan ihmisen äärimmäisyyksiin vai olenko tekemisissä pesunkestävän narsistin kanssa, joka on saanut minut uskomaan itsestäni näin?

Mietin usein eroa, mutta edellä mainittujen asioiden vuoksi en ole vielä ollut riittävän varma, että kannattaa rikkoa perhe kun en voi olla riittävän varma että mies on narsisti.

Vaihtoehtoina narsismille olen pohtinut liian voimallista verbaalista tapaa ilmaista suuttumustaan ( jolle siis olen toivonut että olisi mahdollista tehdä jotain), minun luonteeni vastakohtaisuutta hänen luonteensa kanssaan joka on ärsyttänyt hänen äärimmilleen, hänen kovaa stressiä työnsä puolesta, jne.

Hankalinta on nimenomaa tämä kaikkien asioiden ristiriitaisuus. Ja haen todisteita "ärsyttävyydestäni" muualtakin. Kuten nimimerkin "ihanko normaalia" kommentista, että ärsytän näköjään muitakin kun miestäni äärimmilleen, että hänkin tulkitsi tarinani niin että minun päässäni on vikaa. Mietin että onko päässäni oikeasti vikaa ja kykenenkö yksin ottamaan vastuun lapsestani yksin ja toimimaan oikein mikäli joudun lähdön edessä taistoon mahdollisen pesunkestävän narsistin kanssa, jolla on kuitenkin älyä, rahaa ja valtaa. Itse tiedän olevani herkkä, kiltti ja häntä vastaan melko nössökin, koska en halua tehdä mitään mistä minulle jäisi huono omatunto perheemme rikkomisesta väärin perustein.

Olen todella pattitilanteessa.

 

Mieheni on saanut silmäni aukeamaan tämän kaltaisten asioiden suhteen ja elämäni on monilla osa-alueilla helpottunut kun hän on ensimmäisenä ihmisenä koskaan saanut minut huomaamaan kyseiset vajavaisuudet toimintatavoissani. Siksi mietin että onko minun tapani vaan olla ja toimia ärsyttänyt muuten mukavan ja leppoisan ihmisen äärimmäisyyksiin vai olenko tekemisissä pesunkestävän narsistin kanssa, joka on saanut minut uskomaan itsestäni näin?

...

Hankalinta on nimenomaa tämä kaikkien asioiden ristiriitaisuus. Ja haen todisteita "ärsyttävyydestäni" muualtakin. Kuten nimimerkin "ihanko normaalia" kommentista, että ärsytän näköjään muitakin kun miestäni äärimmilleen, että hänkin tulkitsi tarinani niin että minun päässäni on vikaa. Mietin että onko päässäni oikeasti vikaa ja kykenenkö yksin ottamaan vastuun lapsestani yksin ja toimimaan oikein mikäli joudun lähdön edessä taistoon mahdollisen pesunkestävän narsistin kanssa, jolla on kuitenkin älyä, rahaa ja valtaa. Itse tiedän olevani herkkä, kiltti ja häntä vastaan melko nössökin, koska en halua tehdä mitään mistä minulle jäisi huono omatunto perheemme rikkomisesta väärin perustein.

Olen todella pattitilanteessa.

Tulee todella paha mieli kirjoitustasi lukiessa. Miehesi asia ei ole "osoittaa vajavaisuuksiasi". Itsetuntosi on jo nyt niin alhaalla, että hyväksyt mukisematta hänen näkemyksensä siitä, millainen olet. Ja jopa jonkun anonyymin kirjoittelijan kiukuttelun. Jokaisella ihmisellä on heikkoutensa ja vahvuutensa, mutta sinun täytyy muistaa, että olet arvokas ihminen. Hoidat lastanne hyvin, olet kouluttautunut ja älykäs ihminen. Varmaan vaikka mitä muutakin hyvää sinussa on.

Tilanne tulee vain pahenemaan, ja lapsesi tulee kokemaan samaa pahaa oloa kuin sinäkin. Lapselle tilanne on vielä pahempi. Kaikki terapeutit eivät ole innostuneita lätkäisemään narsistileimaa jokaiselle vastaantulijalle, joka puolison kertoman mukaan käyttäytyy ailahtelevasti. Se ei silti tarkoita samaa kuin että sinun pitäisi jäädä tähän voimasi kuluttavaan suhteeseen. Miehesi on jo lainkin edessä tehnyt rikoksia sinua kohtaan. Antaisitko ventovieraan uhata heittää lapsesi seinään?

 

Olipa puolisosi narsisti tai ei, ei hän ihan normaali rakastava mieskään ole. Ymmärrän, että jos valitat puolisosi käytöksestä, hän puolustautuu kaivamalla sinusta vikoja. Ymmärrän myös sen, ettei hän käsitä, miten paljon hänen käytöksensä haittaa sinua. Sen sijaan EN ymmärrä, miksei hän ole valmis sinun vuoksesi yrittämään: jos sinua tosiaan vaivaa hänen suuttumistapansa niin paljon, että olet halunnut pariterapiaan ja perheneuvolaan, kyllä miehen pitäisi tajuta, että suhteen tulevaisuus on katkolla eikä kyseessä ole mikään harmiton pikkuärsytys.

Nythän hän vain kääntää kaiken sinun syyksesi: "jos vain olisit toisenlainen, en olisi tällainen". Jos kerran saatte miehesi mielestä toisistanne vain pahimmat puolenne esiin, miksi jatkaisitte yhdessä? Ja jos sinussa on niin paljon vikaa, että hän heittää eron ilmaan jatkuvasti, miksi sinun pitäisi oppia sietämään hänen vikojaan - kun hän ei vastavuoroisesti yritä yhtään "sietää" sinun vikojasi, vaan kaivelee ne esille riitojen yhteyksissä?

Tee miehelle selväksi, että vaikket itsekään ole täydellinen, ei sinun silti tarvitsee sietää noin tallaavaa kohtelua. Jos mies suostuu muuttumaan, voit sinäkin suostua muuttamaan tapojasi. Unohtelu, epäjärjestelmällisyys tms. eivät oikeuta miestäsi tuohon käytökseen. MIKÄÄN ei oikeuta huorittelua, lehmittelyä, vauvan uhkailua väkivallalla, täydellistä itsetuntosi lyttäämistä jne.

 

Kun minä ”nalkutan”, jolloin huomautan useimmiten ystävällisesti ja asiasta, käskee pitää turvan kiinni ja seuraava lause on että turpa kiinni v…n vanha nalkuttava ämmä. Kun raivostuu, peruu kaikki tulevat suunnitelmamme, mutta useimmiten ei sitten perukaan niitä oikeasti. Olen myös todella usein vitun yksinkertainen, tyhmä, idiootti, lehmä, sekopää, pari kertaa jopa huora mutta niitä on pyytänyt anteeksi. Kerran käski kuolla ja mädäntyä siihen sohvaan saatanan losoperse

Aika selvältä vaikuttaa, mikä on miehesi agenda. Hän yrittää saada sinut itsestäsi riippuvaiseksi siinä mielessä, että et usko enää kelpaavasi muille vikoinesi. Et siis uskalla lähteä suhteesta, koska luulet olevasi kelvoton. Ja sekös hänelle sopii. Mieti tarkkaan, mitä oikeasti suhteelta haluat. Haluatko seuraavat 40 vuotta kuulla, miten paljon sinussa on vikoja, ja että olet huora, läski, losoperse jne? Turha elää luulossa, että kaikkien muidenkin miehet käyttäytyvät noin - eivät nimittäin käyttäydy!! Haukkuminen, huorittelu, järjetön raivohuuto, erolla uhkailu joka käänteessä, sekä omien vikojen täydellinen ohittaminen eivät kuulu normaalin ihmisen käytökseen. Se ei ole pikkuvika, vaan se on perustavanlaatuinen ongelma, väittipä miehesi mitä tahansa.

 

Aivan selvästi sinä ap olet "osasyyllinen" , tai et ole, koska miehesi tavoittelee jotakin aivan mallikäyttäytymistä kohdallasi. Nyt olisi kaikkein tärkein asia, että miehesi alkaisi löysäämään vannetta päänsä ympärillä. Hänelle tuntuu olevan maailma loppu, jos jokin ei mene etiketin mukaan. Mitä hiton väliä on toisen käyttäytymisellä ja tekemisellä. Miehesi pitää ymmärtää sinua ja antaa sinun olla juuri sellainen kuin olet. Olet varmasti maailman paras äiti; olet tunteellinen, joka osaa ottaa toisen huomioon ja se on erittäin hieno luonne.
Mutta ero olisi lapselle jopa vakava paikka, jos olisit yh pitkään. Vaikka lapsi saa kokea luonasi huolenpitoa ja lämpöä, niin lapsen elämä on myös käytäntöä ja rajoja; siinä miehesi olisi täydentävä sinua. Aika vaikea on elää pelkällä tunteella; elämä on myös suunnitelmallista työtä ja varojen keruuta. tsemppiä.

 

Hieman epäilen, että se, mitä lapsi mieheltä saa, ei ole käytäntöä ja rajoja, vaan traumoja ja haavoja. Ja silloin on parempi olla yh:n lapsi vaikka pitkään, sillä kyllä lastaan rakastava yh asettaa myös käytännön ja rajat lapselle. Suunnitelmallista työtä ei pidä tehdä lapsen mielenterveyden vaarantamiseksi, ja mielestäni tässä suurin vaara on isän mielenterveys, ja varoja taas saa kerätä myöhemmin melkoisesti, jos lapsen mielenterveys vaurioituu, eikä sitä edes ehkä rahalla (luetaan hoidolla) korjata.

 

minullekkin tuli paha mieli kun luin ap. kirjoituksen. Kun voisin tuoda pahoinvointini esille konkreettisesti ja vääntää rautalangasta millaisia ajatuksia ja vihantunteita miehesi herätti. Antaisin kunnolla selkään miehesi käytökselle ja oikeasti remmistä. Näköjään on miehesi saanut sinut aivan sekaisin ja etsit syitä ja ruoskit itseäsi. Jos se näin jatkuu vuosikaudet, niin olet kyllä päästäsi sekaisin kaikesta paskasta. En tiedä, onko miehelläsi itsetuntunto-ongelmia, kun mies selvästi osoittaa olevansa kuin parempi osapuoli ja jotenkin kaiken yläpuolella. Kunpa ymmärtäisit tilanteesi ja tekisit oikeat ratkaisut. Ei normaali terve ihminen ei oikeasti hyväksyisi itseään ruoskittavan. Olisi kamala, jos tilanne pahenee ja lapsi saa vaikutteita kuinka isä kohtelee äitiä. On vaikeata selvitä muutenkin elämästä ilman murheita ja kun ei tiedä mitä tulevaisuus tarjoaa. Olla aina kuin silmätikkuna ja yrittää vielä itsensä muiden silmissä. Oikeasti kenenkään ei tarvitse miellyttää toisia eikä tarvitse kyseeenalaistaa myöskään omia taitoja tai kykyjä, kun täytyy ottaa realiteetit huomioon. Tietysti jokaisella meistä on parantamisen varaa. Jos rakastaa itseään ei anna toisen kohdella huonosti.

 

Sen vielä jatkan, että jos perheen henkiset olosuhteet eli lapsen kasvuympäristö oikeasti näyttävät tuollaisilta, aina olisi mielestäni parempi lähteä silloin, kun lapsi on ihan pieni, eikä kiintymyssuhteita ja muistikuvia ole syntynyt. Tuon ikäistä ei vielä revitä irti mistään. Kun suhteet ovat syntyneet, lapsi on ehtinyt jännittyä palapelistä ja saada kaksijakoisen tunnesuhteen isään (lapsihan luontaisesti hakee vanhemmasta myös hyvää ja kiintyy varmasti niihin hyvien hetkien isään), sitten ero on lapsellekin varsin raastava ja pitkään vaikuttava, vaikka olisi 'kohtausaikojen' osilta helpotuskin. Eli ehdottomasti nimenomaan nyt, kun lapsi vielä on ihan pieni!

On siitä moni tyttö selvinnyt, ja on poikakin, nimimerkillä entinen ihan-pienestä-asti-lapsensa yksinhuoltajaisä tuttavapiirissä. Tämä näin tasa-arvolisähuomautuksena, ennenkuin tulee aiheesta pyyhkeitä ja kylmä suihku ilman saippuaa ja shampoota.

 

Narsistilla ei tarvitse olla kaikkia narsistin ominaispiirteitä. Kaikki narsistit eivät siivestä toista taloudellisesti, mutta he tekevät sen henkisesti. Mikä minusta on hälyttävää on se, että olemalla paha/hyvä ( narsistilla ei ole paha ja hyvä yhdistynyt) hän saa sinun mielenterveytesi horjumaan, kun et tiedä onko mies lintu vai kala. Narsisti on erittäin häiriintynyt, mutta hän ei elä häiriintyneisyyttään avoimesti, vaan hän tekee käytöksellään toiset mielisairaiksi. Jo se, että alat epäilemään omaa mielenterveyttäsi osoittaa, että miehesi on manipuloinut sinut jo aika pitkälle.

Narsisti hakee täydellisyyttä, jota hän myös odottaa sinulta. Vikasi, jotka häntä häiritsevät, ovat ihan normaalin ihmisen normaaleja puutteita ja puutteita on kaikilla, koska kukaan normaali ihminen ei ole täydellinen. Tarvitset nyt terveiden ihmisten mielipiteitä siitä, mikä on normaalia ja kohtuullista, koska olet jo alkanut epäilemään itseäsi. Narsisti uskoo ja haluaa olla täydellinen, joten sinä saat elää sitä ei täydellisen, huonon ihmisen osaa hänen puolestaan. Sinun tulee narsistin mielestä elää hänen puolestaan ne mielenterveysongelmat, jotka ovat hänellä itsellään, koska vain siten hän saa tuntea itsensä terveeksi. Mitä sairaammaksi sinä tunnet itsesi, sitä terveemmäksi hän kokee itsensä. Olet hänelle kuin astia, joka saa kerätä hänen omat vikansa ja kantaa ne hänen puolestaan. Hän tulee manipuloimaan sinua siten, että tulet tuntemaan itsesi huonoksi ja kelvottomaksi, mielenvikaiseksi, koska vain siten hän voi tuntea itsensä täydelliseksi ja mieleltään terveeksi. Olet vain pelinappula hänen elämässään, roskasanko, jonka tarkoitus on elää kaikki negatiiviset tunteet ja puolet, jotta hän voi tuntea olevansa tarpeeksi täydellinen. Sinua ei ole hänelle olemassa siten kuin olisit olemassa terveelle miehelle. Hän on jo oppinut miten sinut saa pysymään suhteessa, eli leikkimällä tervettä ja rakastavaa aina välillä. Miehesi tarvitsee sinua voidakseen tuntea itsensä normaaliksi ja terveeksi. Sinun tehtäväsi on elää kaikki negatiiviset asiat hänen puolestaan. Miehesi ei tee tätä tahallaan, hän tekee sen tiedostamattaan, siksi hän ei tule koskaan ymmärtämään omaa käytöstään tai ottamaan vastuuta siitä. Hän tarvitsee sinua huonovointisena, jotta voisi kokea itsensä terveeksi. Siksi et voi elää tässä suhteessa ja olla onnellinen.

Narsisti isän lapsena ja joidenkin narsisti miehien kanssa eläneenä olen täysin samaa mieltä "onnettoman ihmisen" kanssa. Itse olen monen psykiatrisen käsittelyn jälkeen vihdoin terve, vapaa narsistin aiheuttamista vammoista. Tunnistan kyllä narsistisen käytöksen ja narsistin uhrin, onhan minulla paljon kokemusta molemmista.

Kehoittaisin sinua menemään terapiaan, jotta pääset miehestä eroon ja jotta et joutuisi toisen samanlaisen kynsiin. Terapia auttaa harvoin narsistia, hänessä kun ei ole mitään vikaa. Terapeuttejakin on monen tasoisia ja aidon narsistin tunnistaminen voi ottaa aikaa, he kun ovat taitavia terapeuttienkin manipuloijia. Löytyisiköhän kirjasta "Naamiona terve mieli" mitään apua?

Voimia sinulle, tulet tarvitsemaan paljon rohkeutta ja voimia!

 

Terapia auttaa harvoin narsistia, hänessä kun ei ole OMASTA MIELESTÄÄN mitään vikaa. Kirjoitin niin kiirellä, että tekstissä on varmaan muitakin puutteita kuin tuo nyt korjattu.

 

laitan vielä lusikkani kerran soppaan, ja sanon ap:lle vielä yhden asian. Miestäsi tuskin koskaan saadaan virallisesti diagnosoitua narsistiksi - syynä tulee olemaan melko varmasti se että joko hän osaa esittää niin hurmaavaa ja normaalia, että kokematon terapeutti ei oireita tunnista, tai vaihtoehtoisesti hän ei suostu terapiaan tulemaan jos huomaa että kokenut terapeutti näkee hänen todellisen luontonsa. Näinhän teille oli ilmeisesti jo käynytkin.

Jotenkin rivien välistä luin että jos miehesi osoittautuisi virallisesti narsistiksi niin sinun olisi ehkä helpompi jotenkin tehdä päätöksiä tai lähteä. Narsismidiagnoosi ei ole oleellista tässä, eikä se, mikä miestäsi "vaivaa". Suosittelen lämpimästi edelleen että keskitä fokus siihen, mitä kaikkea miehesi käytös - oli se sitten narsimia, ilkeyttä, muuta persoonallisuushäiriötä tai mitä tahansa - tekee sinulle itsellesi ja lapsellesi.

Pelkään kovasti että et jaksa puolustaa lastasi miehesi raivoa vastaan koska olet jo nyt itse alistunut, nöyrtynyt ja sekaisin narsistin puheista. Mietit jopa oletko itse osasyyllinen ja onko miehesi käytös normaalia. Mielestäni nyt alkaa olla viimeiset hetket irtautua miehestä kun sinulla on vielä järkeä päässä ja kyky nähdä tilanne.

Toinen asia jota toivon on se, että mieti asiaa pidemmälle kuin kahden vuoden päähän. Mieti, haluatko kuunnella tuota samaa - ja pahenevaa, usko pois, oireet vain pahenevat tulevaisuudessa - miehesi raivoamista vuosikymmenet. Kuvittele, mikä ihmisraunio olet tämän menon jatkuessa 10, 20 tai 30 vuoden päästä. Kuvittele mitä kaikkea tämän näkeminen, kuuleminen ja kokeminen tekee pienelle lapsellesi.

Ymmärrän hätäsi ja sekaisen mielentilasi, mutta sitä en todellakaan sinussa ymmärrä, että et koe tarvetta puolustaa ja suojella lastasi. Anteeksi jos loukkaan sinua, mutta jos itse olisin samassa tilanteessa niin kyllä heittäisin ukon niskaperseotteella parvekkeelta alas ja pois elämästäni enkä kuuntelisi sekuntiakaan tuollaista käytöstä. Äidin velvollisuus on suojella lasta. Nyt ja aina. Miten ihmeessä voit tuota suojelua toteuttaa jos itse olet aivan sekaisin, nujerrettu ja miehesi polkema. Pahinta on se, että tyttäresi ottaa tuosta perheen mallin ja pahimmillaan ajautuu itse aikanaan samanlaisen miehen puolisoksi.

Itselläni mitkään terapiatkaan eivät ole poistaneet niitä lapsuuden kauhuja joita perheessäni koin miehesi kaltaisen raivohullun narsistin uhrina. Mielestäni olet tekemässä lastasi kohtaan lähes pahinta mahdollista temppua jos suhteeseen aiot jäädä. Pahoittelut että sanon tämän syyllistävästi, mutta jonkun on näytettävä sinulle se todellisuus missä elät, vaikket itse sitä ehkä huomaakaan.

Konkreettinen neuvo: soita heti neuvolaan ja pyydä aika neuvolapsykologille (ilmaista yleensä n. 5 käyntiä). Sinun ei tarvitse miehellesi kertoa mistä asiasta menet puhumaan, voit sanoa vaikka että haluat puhua lastenkasvatuksesta. Psykologin kanssa voit puhua miehesi oireista ja narsismista yleensä, ja siitä miten lapsen kannalta olisi järkevin toimia. Myös sitä kautta saat parhaiten tietoa yksinhuoltajan tuista, asunnoista, turvakodista jne jne. Kannattaa ehdottomasti selvittää pakoreitit valmiiksi ja alkaa turvaamaan lähtöä säästämällä rahaa jonnekin sukanvarteen "mieheltä piilossa". Jos (ja toivottavasti kun!) uskallat viimein repäistä itsesi ja lähteä, niin miehesi ei todellakaan tule sinua asiassa auttamaan, vaan päinvastoin hankaloittamaan asioita. Narsisti kun ei halua luopua siitä hovinarristaan vaan haluaa pitää alamaisensa edelleen lattiamattona poljettavana.

Voimia sinulle, muista ajatella joka hetki lapsesi parasta ja suojella häntä!

 

Eroon riittänee, että kärsii suhteessa, ei ole hyväksytty, arvostettu ja aidosti rakastettu. Voi ehkä kuulostaa romanttiselta, jos joutuu jatkuvasti kohtaamaan kaikkea muuta, ja omakin "superego" on taipuvainen syyttämään ja olisi halua olla hyvä ja onnistuva - vähän kaikessa. Mutta samalla on hyvä peili sairaalle narsismille, joka voittopuolisesti on tuhoavaa ja rikkoo lopulta kaiken orastavan ja mahdollisuuden kehittyä.

Kasvatuksessakin (tai miehesi yrittäessä kasvattaa vielä sinua) toimii neuvominen, auttaminen oikeaan suuntaa ja palkitseminen onnistumisesta. Kerroit että miehesi kuitenkin osoittaa virheesi, haukkuu, moittii ja uhkaa hylkäämisellä (erolla). Se on "kasvattamista" pelkoon, alistumiseen ja heikkoon itsetuntoon, nujertamista. Ja jatkuessaan se on tuhoisaa niin sinulle kuin lapsellekin.

Taloudellinen vastuu voi elämäntilanteessanne palvella myös miehen omaa ihanneminää. Ehkä hän tuo tuon taloudellisen vastuunsa julki myös muille. Sekin voi olla keino sitoa ja alistaa. Hän voi esittää vastuullista ja anteliasta, mutta toisessa tilanteessa hän saattaakin vaatia kaiken kaksinverroin takaisin. Erotilanne voi olla vaikea ja repivä myös taloudellisesti. Voi joutua etsimään eroprosessiin itsellesi puolustusasianajajan, vaikka olisi uhri. Ehkä kannattaa varautua siihen, ettei erokaan ole helppo.

 

Eroon riittänee, että kärsii suhteessa, ei ole hyväksytty, arvostettu ja aidosti rakastettu. Voi ehkä kuulostaa romanttiselta, jos joutuu jatkuvasti kohtaamaan kaikkea muuta, ja omakin "superego" on taipuvainen syyttämään ja olisi halua olla hyvä ja onnistuva - vähän kaikessa. Mutta samalla on hyvä peili sairaalle narsismille, joka voittopuolisesti on tuhoavaa ja rikkoo lopulta kaiken orastavan ja mahdollisuuden kehittyä.

Kasvatuksessakin (tai miehesi yrittäessä kasvattaa vielä sinua) toimii neuvominen, auttaminen oikeaan suuntaa ja palkitseminen onnistumisesta. Kerroit että miehesi kuitenkin osoittaa virheesi, haukkuu, moittii ja uhkaa hylkäämisellä (erolla). Se on "kasvattamista" pelkoon, alistumiseen ja heikkoon itsetuntoon, nujertamista. Ja jatkuessaan se on tuhoisaa niin sinulle kuin lapsellekin.

Taloudellinen vastuu voi elämäntilanteessanne palvella myös miehen omaa ihanneminää. Ehkä hän tuo tuon taloudellisen vastuunsa julki myös muille. Sekin voi olla keino sitoa ja alistaa. Hän voi esittää vastuullista ja anteliasta, mutta toisessa tilanteessa hän saattaakin vaatia kaiken kaksinverroin takaisin. Erotilanne voi olla vaikea ja repivä myös taloudellisesti. Voi joutua etsimään eroprosessiin itsellesi puolustusasianajajan, vaikka olisi uhri. Ehkä kannattaa varautua siihen, ettei erokaan ole helppo.

Tämä kirjoitus on totta, joka sana. Minä vain uskon pieneen mahdollisuuteen muuttua. Moni pari tappelee ja sitten yht´äkkiä tajuavat rakastavansa toisiaan.

 

^Rakkautta on kovin monen laista. On pyyteetöntä rakkautta, jossa halutaan toiselle hyvää vain hyväntekemisen ilosta. On riippuvuusrakkautta, jossa ei voida elää ilman toista, tullaan mustasukkaisiksi ja aletaan takertua. On hyväksikäyttävää rakkautta, jossa toisesta voidaan välittää monellakin tasolla, mutta lähinnä hyödynnetään eri tavoin (taloudellisesti, henkisesti, seksin saralla...). Varmasti jokainen pari rakastaa toisiaan, eri tavoin ja eri asteita sekoittaen - mutta rakkaus ei aina riitä, etenkään, jos rakkauden laatu on ns. negatiivista sorttia.

 

.. olen väärässä siinä, että narsisti tai sen luonteinen voi parantua, mutta parantumista voi edeltää masennus. Syynä se, että hän "jää niin yksin" - huonosti ilmaistu - mutta joutuu kohtaamaan oman itsensä. Tajuaa omat virheensä ja sitä pettymystä ei sitten kestä masentumatta. Siitä mielen muutoksesta sitten lähtee paraneminen.

 

.. olen väärässä siinä, että narsisti tai sen luonteinen voi parantua, mutta parantumista voi edeltää masennus. Syynä se, että hän "jää niin yksin" - huonosti ilmaistu - mutta joutuu kohtaamaan oman itsensä. Tajuaa omat virheensä ja sitä pettymystä ei sitten kestä masentumatta. Siitä mielen muutoksesta sitten lähtee paraneminen.

käsittääkseni narsisti ei oikein voi parantua koskaan. Tuollainen seikka, että narsisti menettää perheensä esim. vaimon jättäessä ei välttämättä ollenkaan johda masennukseen vaan päin vastoin, narsisti saattaa intoutua kostomieliseksi ja oikein nauttii kun voi hankaloittaa avioeroa, omaisuudenjakoa, lasten huoltajuutta jne.

Narsistin "paraneminen" on korkeintaan sellaista että hän tiedostaa olevansa narsisti ja osaa ehkä joissain asiayhteyksissä tunnistaa omaa käyttäytymistään narsismiksi. Käyttäytymistään narsisti ei silti pysty pitkässä juoksussa muuttamaan. Joiden teorioiden mukaan narsistin aivoissa on jo ihan fyysisiä muutoksia hermoradoissa yms. jolloin toiminta on "patologista" eli sitä ei edes itse tietoisesti päättämällä tai haluamalla voi muuttaa. Tämän takia alkuperäisen kirjoittajan miehen lupaukset "yritän muuttua" ja "lupaan olla raivomatta" ovan melko todennäköisesti turhia lupauksia nekin. Käsitykseni mukaan edes vuosikausien terapiakaan ei narsistia paranna, joten narsistin toimintatapa on se, että menettäessään perheen/kumppanin narsisti pistää hetkeksi "hurmurivaihteen" silmään ja laittaa uutta matoa onkeen, ja etsii uuden vaimon/perheen jota sitten jatkossa orjuuttaa.

Joku paremmin psykaa lukenut voisi ehkä kertoa tarkemmin miten asia on?

 

Hei ap!

Tässä sinulle hieman vertailupohjaa: Olen itse nainen ja olen tällä hetkellä seurustellut noin kolme vuotta samaisen miehen kanssa. Meidän aloittaessamme seurustelua, minä olin se osapuoli, joka sai "outoja raivareita" ja raivarin saadessani käskin miestäni kurkkusuorana painua vittuun tai haistattelin rumasti. Tämän mallin raivareihin opin lapsuudessani äidiltäni, jolla oli muka aina hyvä syy suuttua ja raivota silmittömästi ja syy oli tietysti aina minun. Minua ei voinut rakastaa, koska olin niin kuriton ja paha lapsi jne.jne.

Joka tapauksessa poikaystäväni kuunteli raivareitani muutaman kerran ja pahoitti niistä hyvin paljon mielensä, suurimmaksi osaksi siksi, että sanomiseni olivat törkeitä, mutta myös siitä syystä, ettei hänen kotonaan riitelyyn oltu totuttu. Kun hän sanoi minulle asiasta noin 2-3 kertaa ja kertoi kuinka pahalta hänestä sanomiseni tuntuvat, aloin ajatella asiaa hänen puoleltaan ja tajusin, etten halua rakastamaani ihmistä sillä tavoin loukata, se ei vain kerta kaikkiaan ole minun oikeuteni käyttäytyä miten milloinkin haluan. Lopetin nimittelyn ja rumasti sanomisen, koska halusin muuttua toisen ihmisen takia. Yhä tänäkin päivänä korotan riidellessämme ääntäni, mutta riitelemme ns. reilusti. Poikaystäväni on useasti huomannut ja sanonutkin ääneen, etten enää sano pahoin, ja en näin yritä dominoida riitaa, vaan hänkin saa sanottua riidassa asiansa.

Nyt asiasta on jo kulunut aikaa, ja monet monituiset riidat ja kinat on käyty, ilman mitään riitaan kuulumattomia asiattomia raivonpurkauksia. Jos toisesta tarpeeksi välittää, on helppo katsoa peiliin ja myöntää omat puutteensa. Valitettavasti kaikki eivät näin pysty koskaan toimimaan....näitä tekstejä lukiessani olen alkanut miettimään äitini mielenterveyttä ja hänen vaikutustaan minuun. Hän oli myös hyvin kaksi jakoinen ja vaati, että osaan käyttäytyä hänen mielensä mukaan ja lukea ajatuksia.

Joka tapauksessa mieti tarkkaan millaisen ihmisen kanssa olet tekemisessä ja millaista seuraa hän on lapselleen. Esimerkkinä minun äitini löi minua useaan otteeseen sillä verukkeella, että minä olin ärsyttävä. Kerran telttailemassa ollessamme tiputin sulkaavanukasta pienen tipan tädiltäni lainaamallemme makuupussille. Sen seurauksena äitini suuttui minun hitauttani ja hölöyttäni ja löi minua niin että nenästäni alkoi tulla verta. Koska nenästäni tuli verta, joka sotki edelleen makuupussia sain kunnolla selkään. Haluatko saman kohtalon tyttärellesi?

Äitini on nyt kuollut noin viisi vuotta sitten ja olemme paljon keskutelleen hänen persoonastaan tätini, hänen 6 vuotta nuoremman siskonsa, kanssa ja hän on sanonut minulle, että hänen kävi minua sääliksi, koska äitini otti minut seuraavakseen uhrikseen hänen jälkeensä.

Ja kuten sanottu, kaikissahan meissä on sitten ne aivan hirveän hurmaavatkin piirteemme, niin myös äidissäni. Hän toki aina huolehti, että minulla on kaikki tarvittava ja että olen turvassa muilta (paitsi häneltä itseltään). Tästäkin huolimatta päätin 16 vuotiaana jättää hänen turvansa ja muutin isäni luo (isäni, joka kaikesta huolimatta yritti tulla äitini kanssa edes joten kuten toimeen, vaikka äitini sanoi mitä).

Lapsia ei ole tarkoitettu tälläisten ihmisten, kuten äitini oli, seuraan. Ajattele asiaa rauhassa, mutta toivon että teet asialle jotain, vielä kun se on mahdollista.