Miehen pelot isyyteen liittyen

Olen 25-vuotias nainen ja mulla on aivan järkyttävä vauvakuume! Olen suuren osan elämästäni ollut siinä ajatuksessa, että en lapsia halua, koskaan. Lopulta kuitenkin kahdenkympin tienoilla aloin ajatella asiaa... Löysin tämänhetkisen mieheni 2,5 vuotta sitten ja hän teki jo alussa selväksi, ettei lasta halua. Aloin myös itse tulla taas siihen uskoon, että en kyllä minäkään.

Noh, tässä nyt kuitenkin ollaan, vauvakuumeen syövereissä. Parhaimmat ystäväni ovat lähes kaikki saaneet tai ovat saamassa lapsen lähiaikoina ja eihän se kuumeiluani ainakaan poista.

Olen nyt yrittänyt hienovaraisesti vinkkailla miehelle asiasta ja hän on sanonut aina, että no ehkä joskus. Tai katsotaan sitten lähempänä kolmeakymppiä. On kuitenkin omalla tavallaan ja monesti ilmaissut, että ei se ole ehkä ihan pois suljettu ajatuskaan. Mutta tottakai minulla herää se yleinen pelko asiasta, että mitä jos hän ei koskaan haluakkaan... Tiedän, että olen vasta 25, mutta vuodet silti vierivät nopeasti, enkä halua ensimmäistä lastani vasta 30 vuotiaana.

Ymmärrän kuitenkin mieheni näkemyksiä asiasta... Hänen lapsuutensa on ollut aika surullinen. Hänellä on dysfasia ja se vaivasi häntä lapsuuden ajan vahvasti. Pelkää, että omalla lapsellakin se sitten tulisi olemaan, joka toki on todennäköistä.

Lisäksi oma isä jätti heidät ja katosi osittain kuvioista, eikä koskaan tarjonnut mitään isäroolia. Sen jälkeen isäpuolia tullut ja mennyt, joista yksi todella väkivaltainen. Mies pelkää, ettei osaa olla isä, koska ei ole koskaan itse sellaista omistanut.

En tietenkään voi toista pakottaa lasta hankkimaan, mutta mitä itse tekisitte tilanteessani? Mitä ajatuksia tämä teissä herättää? Mulla on tosi kurja olo, kun mietin omaa lasta päivittäin ja tiedän, ettei tällä menolla lasta tule olemaan vielä ainakaan vuosikausiin...

 

En tee koskaan itse biologista lasta, kun kokisin olevani oikea hirviö jos langettaisin lapselleni oman geeniperimäni ongelmat, mitkä todennäköisesti periytyvät. Olen tosin pohtinut, että voisin ehkä vastaanottaa jonkun toisen sukusoluja, kun luovuttajien perinnölliset terveystaustat tutkitaan nykyään aika hyvin.. Mitä miehesi on siitä ajatuksesta, että lapsi ei olisikaan biologisesti hänen? Helpottaisiko se häntä itseään, vai onko se vastaan jotain hänen periaattettaan/uskomustaan?

Pelko oman lapsen alistamisesta tai väkivaltaisesta kohtelusta ei ole täysin aiheeton jos on kokenut lapsena traumatisoivia asioita omien vanhempien tai muiden aikuisten kautta, eikä ole käsitellyt tarpeeksi perusteellisesti niitä. Kaikki eivät selviä siitä henkisestä urakasta yksin, vaikka olisivat päättäneet etteivät koskaan kohtelisi lastaan samalla tavalla, vaan vain kunnioittavasti ja rakastavasti. Voi mennä vuosiakin hyvin lapsen kanssa, mutta tietyt tilanteet kovan ahdistuksen tai stressin alaisena voivat laukaista itseään hämmentävän tai jopa järkyttävän reaktion, jos vanhoja tunteita ei olla käsitelty. Jos miehesi kokee, että traumatisoivien asioiden käsittely on tietyiltä osin pahasti kesken, niin silloin on tosiaan parasta että saisi aikaa käsitellä niitä. Se vaatii kumminkin oman halun eheytymiseen ja terveen itsetunnon näkemään itsensä sellaisena ihmisenä jolla on mahtavia ominaisuuksia tulla sellaiseksi isäksi jollaista tällä ei koskaan itsellään ollut.

Kehottaisin että tekisitte molemmat omat ajatuskartat odotuksistanne/suunnitelmistanne joiden tahdotte tai uskotte toteutuvan seuraavan viiden vuoden aikana niin omassa suhteessanne, kuin konkreettisesti elämässänne. Kuinka monta lasta, työ, opiskelu, asuminen, uusi auto, lemmikki, harrastukset, matkat.. Kaikkeen mihin menee väkisin paljon rahaa, vaivaa ja aikaa. Se voisi auttaa teitä molempia hahmottamaan mitä tahtoisitte saavuttaa yksilöinä ja yhdessä ennen perheenlisäyksen suunnittelua.

Etkö siis ole kertonut miehelle, että ajattelet lasta joka päivä ja että tunnet pakonomaista halua aloittaa käytännössä heti vauvan teon?