Miehen raivokohtaukset

Olemme seurustelleet vuoden päivät ja tämä asia rasittaa suhdettamme aika paljon. Eli miehen raivokohtaukset. Välillä voi mennä monta päivää tosi hyvin ja mies käyttäytyy normaalisti, sitten kun olen taas tuudittautunut siihen että kaikki ok, hän voi saada mistä tahansa pienestä jutusta raivokohtauksen. Sitä ei voi mitenkään ennakoida, se voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta kun miehellä "hermoa taas kiristää". Olen huomannut että usein kun on ottanut vaikka vain muutaman oluen, raivarit ovat melkein takuuvarma juttu.

En tajua. Kun mies on kyseisellä päällä hänelle ei saisi sanoa juuri mitään eikä varsinkaan mitään negatiivista. Jos asia edes viittaa johonkin negatiiviseen hän tarttuu siitä kiinni ja esitys alkaa. Sitten hän vielä kääntää asian niin, että minä jotenkin edesautin asiaa, eli syy on aina minussa. Ihan sama vaikka seisoisin päälläni, syy on aina minussa. Tiedän että hänellä on juuri nyt vaikeaa, mutta ei sitä tarvitsisi jatkuvasti kaataa minun niskaani. Vähintään kerran viikossa joudun todistamaan näitä raivareita, mies suuttuu hillittömästi ja häipyy ovesta ulos. Sitten hän soittelee humalassa jostain baarista vittumaisia puheluita. Tai sitten iltaa istuttaessa hän solvaa minua kavereiden kuullen ja vittuilee minkä kerkiää. Kaikki on silloin taas pielessä ja katse kohdistuu minuun.

Onko turha luulla että nämä raivarit loppuisivat? Vai voivatko vielä pahentua? Tosin nyt viimeksi toivotteli jo hyviä jatkoja keskellä yötä puhelimessa, että oliskohan tämä sitten siinä. Kun tiesi että aina on vaara että minä lopetan jutun, hän halusi tehdä sen itse. Ettei sitten mene maine, kun on jätetty. Mutta onko muilla samantapaisia kokemuksia ja miten selvisitte niistä? Vai selvisittekö ylipäätään? Mistä tällainen käyttäytymismalli voi johtua?? Aivan käsittämätöntä touhua.

 

Mies on antanut itselleen luvan käyttäytyä tuolla tavalla ja miten sinä voisit aikuista ihmistä kasvattaa ja onko se edes sinun tehväväsi. Helpommalla tietysti pääset kun annat miehen mennä. Mistä tiedät, ettei jonain päivänä puhu myös nyrkki sanojen ohella?

Minulla on vähän samanlaisia kokemuksia, suorastaan pelkään miestä suuttuneena. Kohtaukset on vähän laantuneet kun olen tehnyt selväksi, että en halua katsella tuollaista lopun ikääni ja jos ei osaa hillitä itseään, jää yksin.

Sosiaalisen elämän rajoittuminen häiritsee ehkä eniten. Onneksi ei enää julkisesti nolaa minua ja itseään käyttäytymällä huonosti. Mutta aina olen kuitenkin varpaisillani kun olemme jossain. Ja se jos mikä pilaa myös oman hauskani.

Mutta en tiedä onko tämä taistelu sen arvoista, helpommallakin voisi päästä. Tällä kokemuksella en tähän enää uudestaan ryhtyisi, mutta kun on jo monta vuotta takana, ei ole helppoa lähteäkään.

 

Vaikeaa tietää millaista elämänne on raivokohtauksia lukuunottamata, mutta luulisi että niiden kohtauksien väliin liittyy myös jotain hyvää kun et vielä ole lähtenyt tuosta suhteesta... Täytyy olla jotain mikä pitää sinut siinä.

Tuon kirjoittamasi perusteella olet kuitenkin joutunut henkisen väkivallan uhriksi, ja se tekee ajan mittaan yhtä syvät haavat kuin fyysinen väkivalta. Lisäksi henkisessä väkivallassa saatta olla fyysisen väkivallan uhka. En nyt sano että varmasti tulet saamaan turpiin, mutta se uhkaava ilmapiiri (eli tunne siitä että VOI tulla turpiin tai VOI taas tulla uusi raivokohtaus) on melko rasittavaa.

Olette olleet vasta vuoden yhdessä, eli jos päätät jättää miehesi ei varmasti kestä kovin kauan ennen kuin taas sopeudut elämään ilman sitä miestä. Se hyvä puoli siinä on että miehesi näytti jo noin aikaisessa vaiheessa oikean itsensä...Kuten "no hopen" kirjoituksesta huomaa; irtautuminen on vaikeampaa mitä kauemmin antaa suhteen jatkua. Itsekin olen elänyt useamman vuoden nykyiseni kanssa ja alkurakkauden viilennettyä mieheni on yhä useammin humalapäissään ruvennut uhkaavaksi ja hieman pelottavaksi. Näen heti hänen silmistään koska hän on ottanut yhden liikaa ja mieliala on muuttunut "sellaiseksi". Selvin päin toki kaikki on erilaista...

Onnittelen sinua siitä että olet jo ensimmäisenä vuotena (ja ehkä vielä vähän vastarakastuneena) oivaltanut että tuo miehesi käytös ei ole sallittavaa. Ei omalle persoonalleen mitään voi- jos on äkkipikainen niin sitten on- mutta se ei oikeuta häntä käyttäytymään sua kohtaan noin törkeesti! Veikkaan että miehesi tarvitsisi ammattilaisen apua. Tue häntä jos hän ymmärtää ja tunnustaa että on avun tarpeessa, mutta jos ei muutosta tule niin suosittelisin jättämään. Onneki vaikutat kuitenkin niin fiksulta, että varmasti itse huomaat ajan myötä jos miehesi muuttuu yhä pahemmaksi. Niin kuin tuollaisilla miehillä valitettavsati on tapana...

 

Minun mieheni saa säännöllisin väliajoin eli kerran, pari vuodessa hirveitä raivokohtauksia ja aivan kuin ap kuvailee, vaikka seisoisin päälläni, vika on minun. Onneksi raivoaminen on "vain" huutamista, eli fyysisesti uhkaava hän ei ole milloinkaan. Normaalisti raivokohtaus päättyy uhkaukseen "erotaan, haen huomenna tavarani ja muutan pois" ja sitten mies marssii ulos.

Kun hän sai ensimmäisen raivokohtauksensa (noin puolen vuoden - vuoden seurustelun jälkeen) itkin hysteerisenä, yritin hyvitellä, sovitella, pyytelin anteeksi, että mitä minä nyt olen tehnyt, en ole tahallani loukannut jne), mutta nyt useamman vuoden yhdessäolon jälkeen alan vaikka lukea kirjaa ja olen hiljaa.

Nämä raivarit johtuvat aina siitä, että hänellä on vaikeuksia jossakin muualla elämässä, eli eivät liity minuun tai tekemisiini mitenkään ja hän itsekin sen tunnustaa ja osaa pyytää anteeksi. Hän on sanonut, että kun mitta tulee täyteen, hän purkaa sen lähimpään ihmiseensä eli minuun. Hän on muutenkin ihmisenä erittäin pitkäpinnainen, mutta sitten kun hän suuttuu, hän todella SUUTTUU.

Eli ainakaan meillä nuo eivät ole lakanneet, ehkä harventuneet, eli alkuvuosina raivo sai vallan puolen vuoden välein ja nyt harvemmin. Olen myös tottunut tietyllä tavalla niihin, ehkä siksi, että hän aina pyytää anteeksi ja tiedän, että kyllähän sitä maailmaan ääntä mahtuu.

Huh, tulipa pitkä sepustus, mutta oli ihana huomata, etten ole yksin tämän ongelman kanssa

 

Kyllä sinä viisaasti tekisit, jos todellakin sanoisit nyt hyvästi tälle miehelle. Pidemmän päälle tuo tulee aina vain tihentymään ja pahenemaan. Änkyräviinaa juovat eivät koskaan vaivastaan parane, pahenevat kyllä. Sinua ei ole vielä vahingoitettu fyysisesti, mutta jos jatkatte, se on lähes 100% varmaa.

Olin tuolloin virallisena vaimona vaikka miten nimitelty ja lopulta pahoinpideltykin, mutta eron jälkeen maailman paras vaimo, niin hyvä, ettei toista koskaan löydä.. Niinpä niin. Mistään en ole elämässäni yhtä tyytyväinen, kuin että älysin viimein lähteä. Ja totisesti yritin ymmärtää, antaa anteeksi, sovitella, hoivata jne jne.

 

Ah, alkuperäisen tilanne olikin aika tavalla erilainen kuin minun, anteeksi että kommentoin liian hätäisesti! Alkuperäisen mies siis saa raivareita muutaman päivän välein ja yleensä humalassa.

Meidän "raivo härkä" kun saa todellakin kerran, pari vuodessa, selvin päin ja kotona ja pyytää aina anteeksi käytöstään. Ei pidä yleistää, että kaikki "sanan säilällä sivaltavat" löisivät myös ihan nyrkeillä, sillä minun mieheni ei milloinkaan 20 vuoden aikana lyönyt entistä vaimoaan, ei ole milloinkaan 10 vuoden aikana lyönyt minua eikä muutenkaan hyväksy väkivaltaa, joten olisi todella kumma, jos hän jonakin päivänä löisi - ennemmin minä, joka olen äkkipikainen, voisin "naisellisesti" käsilaukulla päähän läimäyttää...

Mutta jos tosiaan alkoholi on se, joka laukaisee raivon ja kohtaukset tulevat usein, on yhdessä olo varmasti aika kärsimystä. Onko miehesi selvin päin ok ja mukava? Jos, niin alkoholin käytön lopettaminen voisi olla ratkaisu, jos hänkin sitä haluaa.

 

viisi vuotta moisesta ja vielä hurjemmastakin. Ottakaapa selvää mitä tarkoittaa NARSISTINEN PERSOONALLISUUSHÄIRIÖ!!! Ja äkkiä irti siitä suhteesta kun vielä pääset, jos pääset...

 

Ei tuu loppumaan, ennen kun mies oppii tuntemaan itsensä ja osaa kertoa vaivansa huutamisen ja yliläikkymisen sijaan. Tosi huono merkki se, että pienikin juominen käynnistää shown. Musta se kertoo siitä, et normaalisti ongelmia paetaan ja kun kontrolli siirtyy muualle, kaikki pahat tulee esiin. Jos mies oppii kohtaamaan ongelmia, ihan sama mihin ne liittyy, ja käsittelemään niitä, voi toi muuttua. Mut se on pitkä tie, ei maksa välttämättä vaivaa kattoo sitä loppuun asti. Voi käydä niin, et sun olemassaolo mahdollistaa kohtaamattomuuden. Mies tarttee heräämisen, joillekin se tulee kun naisystävä lähtee. Toiset muuttuu entistä passiivisemmiksi ja todellisuuspakoisemmiksi. Tuntuu heitteillejätöltä sillon, mut vastuu ei ole toisella ihmisellä koskaan. Älä anna miehen ryöstää rakkauttasi.

 

Lisään vielä, et oon ite samantapaisen miehen kanssa. Mulla on jalka oven välissä koko ajan, ja oon päättäny kattoo jonku matkaa tota matkaa jota edellä kuvailin. En anna miehen lopettaa yrittämistä. Niinkauan ku näen et toinen tekee töitä itsekunnioituksen ja -tuntemuksen kanssa, oon valmis olemaan tukena ja sietämään vähenevää määrää raivokohtauksia. Kun/jos toinen luovuttaa, eikä halua kohdata onglemia, mäkin luovutan ja annan toisen elää kuten haluaa ja kuvittelee onnistuvansa elämään. Joskus on usko kovilla, mut toisinaan saan kiitostakin. Mun mies jossain määrin ymmärtää, mistä on kyse, ja tietää etten kattele loputtomasti huutoa. Tiedän olevani miehen suurin motivaatio yrittää. Oon paikalla niin kauan ku musta on apua ja tukea. En kuitenkaa ole ammatti-ihminen ja haluan sopivaa kohtelua osakseni. Ja näinä parina vuotena on tapahtunu paljon muutosta parempaan. Tärkeintä on, ettei anna toisen luovuttaa ja passivoitua kun selvästi on läpikäymättömiä aiheita.

Meillä on se hyvä puoli, et kaljat pelkästään rentouttaa. Oli aika jollon mies ei muuten uskaltanu puhua. Aiemmin joi paljonki, mut nyt mun aikana ei oo huvittanu juurikaan. Ei vaikka ite olisin lähössä ulos! Jos alkoholi ois ollu muunlaisessa asemassa, en ois tässä enää. Se on liian vaarallista. Mulla on nollatoleranssi siinä, millanen mies on humalassa: en jäis jos ois yhtään aggrassiivinen.

 

En koskaan, ikinä pysyisi suhteessa miehen kanssa jota joutuisin vähäisessäkään määrin pelkäämään. Ensimmäinen pitkä suhteeni loppui siihen pisteeseen, kun mies käyttäytyi vakavan uhkaavasti ensimmäisen kerran. En jäänyt odottamaan jatkoa, vaan pistin kamat jakoon.

Eri juttu jos tuon kaltainen ihminen tiedostaisi ongelmansa ja lähtisi hakemaan siihen apua, mutta niin kauan kuin asialle ei tehdä mitään, se ei ainakaan tule itsestään paranemaan. Eikä sitä korjaa mikään ulkopuolelta tuleva, ei sinun rakkautesi, ei sinun uhkailusi. Paranemisen on lähdettävä ihmisen sisältä.

 

Tulipa mieleen.. tiedän ihmisiä jotka saa uskomattomia raivokohtauksia arominvahventeesta. Varsinki sellaset ihmiset, jotka on syöny paljon antibiootteja tm, ja hermot on "kolhiintuneet". Arominvahvennetta on melkein kaikessa teollisesti tuotetussa, ja se vaikuttaa hermosoluihin. Sitä kiukkua ei pysty hillitsemään, koska se johtuu aivokemiasta ja hermosoluvahingoista. Siis E621 ja parikymmentä muuta.

 

Itse voin kokemuksen syvällä rintaäänellä puhua väkivallasta, joka liittyy raivoamiseen... jos ei vielä, niin se tulee kuvaan hyvin pian. Mieheni saa raivareita silloin tällöin. Aivan käsittämättömän pelottavia sellaisia. Ne ovat kuin käsikirjoituksen mukaan pahentuneet tasaisesti ja ovat aina vain vaarallisempia. Tietenkin hän syyttää minua. Jos vittuilen, niin tietysti hänellä on oikeus hakkaa minut niin, ettei naamaani enää ihmisen kasvoiksi tunnista. Ainakin hänen omasta mielestään.

Muutama vuosi sitten hän raivostuessaan heitteli tavaroita. Tekee niin edelleen. Silloin jo alkoi väkivalta. Se alkoi läpsimisellä. Sitten hän raahasi minut yöpaidassa rappukäytävään ja jätti sinne aika pitkäksi aikaa, kunnes raahasi sisään ja veti kunnon avarin. Nyt myöhemmin hän on muutamia kertoja tunkenut suuni täyteen lääkkeitä ja pakottanut nielemään. Yliannostus on ollut melkoinen. Kerran hän istui selkäni päälle ja pakotti nielemään ruokaa. Melkein tukehduin. Nyt uusin juttu oli se, kun hän löi päähäni sellaisen vekin, että jouduin ensiapuun. Tähän väliin mahtuu muutamat turpakäräjät.

Kaikki tämä tietysti on täysin oikeutettua hänen mielestään, sillä olen ollut ärsyttävä ja vittuillut.

Näin on ollut. Minä olen vittuillut. Ollut ärsyttävä. Sekö kuitenkaan väkivallan pyhittää?

Nyt vihdoin mieheni suostuu pariterapiaan.

Miehesi on vinksahtanut päästänsä. Ellei hän itse halua apua, hän ei tule koskaan tuosta muuttumaan. Hän tulee aina saamaan raivareita. Ja ne pahenevat. 30 naista kuolee joka vuosi parisuhdeväkivallan uhrina. Haluatko olla yksi heistä?

 

Näin on ollut. Minä olen vittuillut. Ollut ärsyttävä. Sekö kuitenkaan väkivallan pyhittää?

En missään tapauksessa tarkoita, että lyöminen on koskaan sallittua, mutta pakko kysyä ihan uteliaisuudesta, että MIKSI vittuilet kun jo tiedät miehen taipumukset?
Samasta syystä kuin jatkat hänen kanssaan?

 

Kiitos teille kaikille keskusteluun osaa ottaneille! Joku mainitsi tuosta fyysisestä väkivallasta, sain siitäkin nyt viime viikonloppuna osani: mies lähti taas viime viikolla yhden raivarin jälkeen omille teilleen, eli renkkui baareissa siellä sun täällä juomassa. Perjantaina tavattiin baarissa ja kun mentiin kotiin meille tuli "yllättäen" riitaa. Molemmat olimme humalassa ja mies oli suurella todennäköisyydellä vetänyt jotain muutakin.

Riita oli huutamista puolin jos toisin ja minä latelin miehelle elämän totuuksia ja kerroin kaikista niistä asioista jotka minua ovat hänessä vaivanneet. Mies kävi päälle. Hän repi päälläni olleen paidan riekaleiksi ja siinä meni myös rintaliivit palasiksi. Sitten kävi kurkkuun kiinni ja kuristi. Pelästyin niin paljon että aloin sovittelemaan että rauhoitutaan nyt, tämä meni molemmilta yli. Sen jälkeen en voinut kuin itkeä. Käskin miehen häipyä koska en halunnut olla hänen kanssaan saman katon alla tapahtuneen jälkeen. Tässä siis alkaa todella pelätä oman henkensä puolesta. Päihteiden käytön on loputtava koska on käyttäytynyt ennenkin uhkaavasti humalassa, selvinpäin ei koskaan. On aika kamalaa jos ei voi luottaa omaan turvallisuuteensa miehen kanssa. Nyt ollaan todella kriitisessä vaiheessa, ellei mies pysty rauhoittamaan juomistaan ja siitä seuraavia raivokohtauksia, en minäkään halua häntä enää katsoa. Sitten saa tosiaan olla. Mietin, että tälläkertaa selvisin säikähdyksellä, entä seuraavaksi?

 

Niinpä*:lle: Älä jää katsomaan seuraavaa kertaa. Nyt sisko laitat tavarat jakoon ja miehen ulos. Ihan heti ja lopullisesti.

 

Niinpä*:lle: Älä jää katsomaan seuraavaa kertaa. Nyt sisko laitat tavarat jakoon ja miehen ulos. Ihan heti ja lopullisesti.

Juuri näin. Päihteiden käyttö ei lopu, ennen kuin mies sitä haluaa, ja harvoin olen nähnyt miestä joka naisen takia lopettaisi.
Ja se, että on vetänyt muutakin kuin viinaa... Huhhuh, haluatko tosiaan narkomaanin elämääsi? Vai oletko itse samaa "kaliiberia"?

 

"En missään tapauksessa tarkoita, että lyöminen on koskaan sallittua, mutta pakko kysyä ihan uteliaisuudesta, että MIKSI vittuilet kun jo tiedät miehen taipumukset?
Samasta syystä kuin jatkat hänen kanssaan?"

Aika naivisti sanottu... ei millään pahalla... mies voi halutessaan "lukee rivien välistä" ja aivan tavallisessa puheessakin on vittuilua tarpeeksi, jotta turpiin voi vetää.

Mies myös kuulee halutessaan aivan mitä haluaa... tai siis ei kuule vaan käsittää kuulemansa aivan niinkuin haluaa. Ihan mitä ikinä toinen osapuoli sanoo on, tottakai, pahemman laatusta vittuilua.

 

"En missään tapauksessa tarkoita, että lyöminen on koskaan sallittua, mutta pakko kysyä ihan uteliaisuudesta, että MIKSI vittuilet kun jo tiedät miehen taipumukset?
Samasta syystä kuin jatkat hänen kanssaan?"

Aika naivisti sanottu... ei millään pahalla... mies voi halutessaan "lukee rivien välistä" ja aivan tavallisessa puheessakin on vittuilua tarpeeksi, jotta turpiin voi vetää.

Mies myös kuulee halutessaan aivan mitä haluaa... tai siis ei kuule vaan käsittää kuulemansa aivan niinkuin haluaa. Ihan mitä ikinä toinen osapuoli sanoo on, tottakai, pahemman laatusta vittuilua.

Tuo on aivan totta, jos haluaa kuulla toisen sanoman vittumaisena, sen myös kuulee sellaisena huolimatta oliko se sitä vai ei. Viime kilahdus tapahtui juuri sitten että mies otti kysymykseni vittuiluna vaikkei se ollut sitä vähimmässäkään määrin. Joskus toivoisi että olisi piilokamera tallentamassa näitä tilanteita ja voisi sitten katsoa kun on rauhoituttu miltä se sitten kuulostikaan.
Eikä tosiaan minkäänlainen vittuilu oikeuta väkivaltaa. Ei mikään asia oikeuta, paitsi itsensä puolustaminen hengenvaarallisessa tilanteessa jos ei muuta keinoa ole.
Olen päättänyt että mikäli miehen juominen/päihteiden käyttö ei vähene huomattavasti, pistän pillit pussiin. Sen pitäisi ratkaista suurimman osan ongelmista, koska "oireet" tuppaavat aina ilmaantumaan muutaman oluen jälkeen.

 

Erikoista, miten samantyyppisiä kokemuksia muillakin on kuin minulla. Minä pääsin omasta helvetistäni pois jo vuosia sitten, mutta ikinä en unohda, miltä tuntui pelätä omassa kodissani.

Mies sai hulluja raivareita pienimmistäkin syistä, ja kaikki mahdollinen oli aina minun syyni. En pystynyt mitenkään käyttäytymään enkä olemaan sillä tavalla, ettei se ärsyttänyt häntä uuteen raivariin. Raivari tuli jo siitä, jos katsoin häntä väärällä tavalla, vilkaisin kelloa aamulla väärällä hetkellä, tai vaikka avasin kylpyhuoneen oven väärin. Tuosta hulluudesta voisi oikeasti kirjoittaa vaikka kirjan, varoitukseksi muille.

Neuvoni kaikille naisille ja miehille on, että lähtekää suhteesta, jos elämä muuttuu kovin vaikeaksi. Jos kumppanin hulluuden takia ei voi elää normaalia elämää, lähtekää. Kukaan ei ole sen arvoinen, että sinä uhraisit oman ainutkertaisen elämäsi hänen takiaan. Ei kukaan. Kyse ei ole rakkaudesta, eikä tuollainen kumppani koskaan muutu, vaikka joka ikisen kerran sitä sinulle vannookin.

 

"En missään tapauksessa tarkoita, että lyöminen on koskaan sallittua, mutta pakko kysyä ihan uteliaisuudesta, että MIKSI vittuilet kun jo tiedät miehen taipumukset?
Samasta syystä kuin jatkat hänen kanssaan?"

Aika naivisti sanottu... ei millään pahalla... mies voi halutessaan "lukee rivien välistä" ja aivan tavallisessa puheessakin on vittuilua tarpeeksi, jotta turpiin voi vetää.

Mies myös kuulee halutessaan aivan mitä haluaa... tai siis ei kuule vaan käsittää kuulemansa aivan niinkuin haluaa. Ihan mitä ikinä toinen osapuoli sanoo on, tottakai, pahemman laatusta vittuilua.

Jaa, käsitin niin että ihan tietoisesti vittuilet hänelle.

 

"En missään tapauksessa tarkoita, että lyöminen on koskaan sallittua, mutta pakko kysyä ihan uteliaisuudesta, että MIKSI vittuilet kun jo tiedät miehen taipumukset?
Samasta syystä kuin jatkat hänen kanssaan?"

Aika naivisti sanottu... ei millään pahalla... mies voi halutessaan "lukee rivien välistä" ja aivan tavallisessa puheessakin on vittuilua tarpeeksi, jotta turpiin voi vetää.

Mies myös kuulee halutessaan aivan mitä haluaa... tai siis ei kuule vaan käsittää kuulemansa aivan niinkuin haluaa. Ihan mitä ikinä toinen osapuoli sanoo on, tottakai, pahemman laatusta vittuilua.

Jaa, käsitin niin että ihan tietoisesti vittuilet hänelle.

Minäkin otan osaa keskusteluun. Jätin exäni siksi, että hän ehti muutaman kerran käydä minuun käsiksi. Ensimmäisen kerran tukkihumalassa mutta pari kertaa ihan selvin päin, riidan yhteydessä kylläkin.

Nykyään seurustelen ihan erilaisen miehen kanssa. Ja riitelen hänen kanssaan. Olen todella epäreilu riitelijä. Riidellessä esitän vittumaisia kommentteja ja/tai mökötän ja muutenkin osoitan mieltäni. Ja niinpäs vaan on että vaikka millainen riita on kyseessä niin tämä mies reagoi sanomisiini ihan eri tavalla. Ei suuremmin huuda, korkeintaan vittuilee takaisin tai sanoo ettei ala riitelemään tuollaisesta. Exän kanssa pahimmat riidat saatiin aikaan humalassa. Myönnän ihan suoraan että joskus olen humalassa vittuuntunut nyxääni ja olemme saaneet aikaan riidan, myös minun aloitteestani, mutta nyxäni on sanonut 100%sti joka kerta että ei ala riitelemään ko. asiasta humalassa.

On siis myös monenlaisia tapoja reagoida tahalliseenkin vittuiluun... Nyxästäni vielä se, että hän on itse nähnyt pahaa perheväkivaltaa kotona ja on aikoinaan, ennen tapaamistamme, jutellut siitä terapeutillekin. Ja on päättänyt, ettei perinne jatku ainakaan hänen kohdallaan. Hän on nykyään suht hyvissä väleissä isänsä kanssa, mutta siihen meni aikaa. Erityisen läheinen hän on äitinsä kanssa, jonka kanssa hän sitten kasvoikin vanhempien erottua kun hän oli ala-asteikäinen.

Exäni kotona ei ollut väkivaltaa, mutta kovaa alkoholinkäyttöä kylläkin. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt oppimiaan haitallisia käyttäytymismalleja, vaan ratkaisi ongelmat samalla tavalla - juomalla ja/tai öykkäröimällä. Hänestä oli kuitenkin vaikea erota sen takia, että hän oli "normaalioloissa" niin kovin fiksu ja herttainen mies. Joskus ihmisissä tuntuu olevan kuin kaksi persoonaa, se normaali ja hyvä ja sitten joku ihan vieras, joka ottaa vallan kun ihminen juo alkoholia ja/tai suuttuu. Teki kipeää luopua siitä herttaisesta miehestä, mutta en myöskään kestänyt ajatusta elää sen toisen kanssa.

 

On siis myös monenlaisia tapoja reagoida tahalliseenkin vittuiluun...

Joo, kuten sanoin, lyöminen ei silti ole hyväksyttävää.

Mutta mun kirjoissa ei ole tahallinen vittuilukaan, meillä ei harrasteta sellaista. En hyväksy sitä yhtään sen enempää kuin fyysistäkään väkivaltaa.

 

On siis myös monenlaisia tapoja reagoida tahalliseenkin vittuiluun...

Joo, kuten sanoin, lyöminen ei silti ole hyväksyttävää.

Mutta mun kirjoissa ei ole tahallinen vittuilukaan, meillä ei harrasteta sellaista. En hyväksy sitä yhtään sen enempää kuin fyysistäkään väkivaltaa.

Etkö ihan tosiaan ole koskaan haastanut riitaa esim silloin kun sinulla on PMS tai joku muu vastaava stressin/vitutuksenaihe, joka saa "naksahtamaan" ja purkamaan pahaa oloa lähimpään ihmiseen kuin kumppaniin "jaa, meinasitko ihan tänä vuonna saada tuon sotkusi siivottua.."? Jos et, niin kerro ihmeessä minullekin kuinka siinä onnistut...

 

Etkö ihan tosiaan ole koskaan haastanut riitaa esim silloin kun sinulla on PMS tai joku muu vastaava stressin/vitutuksenaihe, joka saa "naksahtamaan" ja purkamaan pahaa oloa lähimpään ihmiseen kuin kumppaniin

En.

"jaa, meinasitko ihan tänä vuonna saada tuon sotkusi siivottua.."?

Ai, lasketaanko tämä vittuiluksi? No kyllä meillä tätä joskus harrastetaan, mutta naama naurussa ja huumorilla. Silloin kun mua oikeasti vituttaa, lähden vaikka kävelylenkille rauhoittumaan.
Tietty riittävän skitso ihminen ottaa tuollaisen huumorilla huomautuksenkin vakavana vittuiluna, mutta semmoinen ottaa myös vaiti pysymisen vittuiluna.
Ehkä on vaan ollut onnea, etten ole päätynyt niin skitson kanssa yksiin. Kerran oli lähellä, mutta onneksi merkit oli näkyvissä joten lopetin jutun alkuunsa.

 

Exäni kotona ei ollut väkivaltaa, mutta kovaa alkoholinkäyttöä kylläkin. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt oppimiaan haitallisia käyttäytymismalleja, vaan ratkaisi ongelmat samalla tavalla - juomalla ja/tai öykkäröimällä. Hänestä oli kuitenkin vaikea erota sen takia, että hän oli "normaalioloissa" niin kovin fiksu ja herttainen mies. Joskus ihmisissä tuntuu olevan kuin kaksi persoonaa, se normaali ja hyvä ja sitten joku ihan vieras, joka ottaa vallan kun ihminen juo alkoholia ja/tai suuttuu. Teki kipeää luopua siitä herttaisesta miehestä, mutta en myöskään kestänyt ajatusta elää sen toisen kanssa.

Kuin minun suustani. Minäkin alan olla täysin kypsä tuohon toiseen persoonaan joka saa hänestä vallan liian usein. Ongelmat lakaistaan maton alle, huudetaan ja ryypätään ja osoitetaan mieltä lähtemällä baariin. Siihen toiseen olen ikävä kyllä rakastunut mutta tämä kaikki kyllä vaikuttaa negatiivisesti suhteeseemme. Olen yrittänyt keskustella mm. juomisesta että nyt pitäisi rauhoittua. Mies on ollut samaa mieltä mutta jatkaa silti aivan samaa rataa.

Lisäksi hänellä ei tunnu olevan elämää paikallisen baarin ulkopuolella. En tiedä mitä hän ylipäätään tekee minulla, kun odotan kotona koska herra mahtaisi sieltä baarista tulla, yleensä aika myöhään. Onko se vain kiva että kotona on joku odottamassa? Mitä siitä voi saada? Sitten keksitään kaikkia älyttömiä selityksiä, miksi piti taas käydä paikallisessa ja miksi sieltä ei voinutkaan heti tulla pois vaikka olisi luvannut. Ei ne selitykset enää mene minulta läpi. Elämä on täynnä valintoja, jos haluaa istua elämänsä baarissa, istukoon sitten. Minä en sitä touhua enää kauaa meinaa katsoa, olen jo totaalisen kyllästynyt.

Eksäni oli samanlainen kuin sinun nykyisesi. Aivan täysin eri maata. Minä olin kanssa se vittumaisempi osapuoli ja yritin joskus kännissä haastaa riitaa jostain ihan tyhmästä asiasta. Eksä ei lähtenyt siihen mukaan vaan joskus jopa lähti siksi aikaa pois että olin rauhoittunut. Mutta tätä tämä elämä on, aina ei voi voittaa. Pakko vaan yrittää selvittää ongelmat ja ellei se onnistu, kävellä niistä ulos.