Miehen suhtautuminen

[taustalla]

Kumpi teistä on ottanut ensimmäisenä puheeksi adoption? Onko se ollut vasta se "viimeinen" vaihtoehto vai onko se kulkenut yhtenä vaihtoehtona koko "lapsen hankintarposessin" aikana? (vähän tyhmästi muotoiltu, mutta varmaan ymmärrätte, mitä tarkoitan?) Miten miehenne on suhtautunut adoptiosta puhumiseen?

Meillä on vasta taivan alussa. Lasta ollaan yritetty kaksi vuotta ilman tulosta, joitakin tutkimuksia ollaan käyty. Itse olen pitänyt yhtenä vaihtoehtona adoptiota. Oikeastaan jo varmaan 13-vuotiaasta asti olen puhunut, että omien lasten lisäksi haluan yhden adoptiolapsen. Nyt tuo adoptiolapsen saaminen onkin noussut vielä enemmän mieliini, kun biologista lasta ei olla saatu.
Mieheni vaan ei ole kovin innostunut. Ilmeisesti vain siksi, että hän uskoo varmuudella että biologisia lapsia saadaan. Kun yritän kysellä häneltä adoptiovaihtoehdosta hän sivuuttaa sen täysin tai sanoo, ettei tiedä.

Miten teillä adoptiosta ollaan puhuttu? Miten sukulaiset ja tuttavat ovat asiaan suhtautuneet?

 

[Äidiksi toiselle]

Hei!

Meillä on vähän samanlainen tilanne, paitsi että meillä on yksi biologinen lapsi (pian 4 v.) Kolmisen vuotta olemme "yrittäneet" toista - eipä kuulu ei näy. Itse olisin valmis laittamaan adoptiopaperit samantien. Minua ei haittaa sekään, että saisimme vielä biolapsen/-lapsia. Olen ajatellut adoptiota aina yhtenä mahdollisena vaihtoehtona (aivan kuten sinäkin).

Mieheni haluaisi vielä hoitojen kautta yrittää biologista lasta ja näkee jotenkin ongelmallisempana tuon adoption kuin minä. Ehkä se tosíaan on hänelle kovempi juttu, en tiedä.

Joillekin tutuille olen maininnut adoptiosuunnitelmistani, mutta tuntuu, ettei kukaan ole siitä varauksettomasti innoissaan - johtuisko sit siitä, että meillä jo on oma lapsi....

Me voisimme tarjota kodin ja rakkautta lapselle tai lapsille. Sylissä ois tilaa. Ja sydämessä.

 

[kati]

Kuulostaapa tarinat tutuilta. Meillä on myös yksi biologinen lapsi ja monta vuotta on yritetty toista. Miehen prosessi vie aikaa.. olen puhunut asiasta pikku hiljaa koska pakottaa siihen ei kukaan voi mutta tosiasioita voi kertoa. Tilasin esitteet interbediasta jo viime lokakuussa. tämän vuoden toukokuussa sain mieheni mukaan info tilaisuuteen, pelan järjestämä. Sen jälkeen tuntui että mieheni kelkka kääntyi. En tiedä miksi, mutta itse epäilen sitä, että ihmisiä siellä oli paljon, eli emme olleet ainoita asian kanssa ja ehkä se että asiasta puhui joku ulkopuolinen. Suosittelen, se ei maksa mitään. Pitää vain ottaa yhteyttä pelaan. Prosessia tämä on joillakin kestää kauemmin sulatella asiaa.. Nyt ollaan jo neuvonta jonossa.

 

[äiti]

Hei sisaret!

Meillä on maailman ihanin ja suloisin 10 kk ikäinen tyttö, joka kasvoi sydämessämme hieman yli kolme vuotta. Sitä ennen hoitoja ja yritystä kaksi vuotta. Meillä mies ehdotti adoptiota, onneksi!

Nyt olo on erittäin onnellinen. =)

 

[outo]

meillä ollaan myös siinä tilanteessa, että minä olisin heti valmis adoptioon, mies ei voi ajatellakkaan asiaa. Ei kuulema voisi rakastaa kenenkään toisen lasta. Toivon todella, että hänen kantansa muuttuu, sillä todennäköisesti jääme ilman biologisia lapsia.

Kovasti olis syli tyhjä, tahtoisin niin kovin lapsen..

 

[minttu]

Aika samanlaisia tarinoita. Itse olen myös puhunut adoptiosta koko lapsettomuushoitojen ajan ja jo ennen sitä se on tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Mieheni on sellainen asia kerrallaan tyyppi, jonka pitää aina sulatella kauan asioita. Hän ei ole pahemmin ottanut asiaan kantaa. Sanonut vain, ettei ole vielä siihen valmis. Kun hoidot etenivät, ja lähes kaksi vuotta oli kulunut, hänen asenteensa alkoi vähän muuttua. Hän huomasi, että voimme todella jäädä ilman biologisia lapsia. Hän alkoi ajatella, että katsotaan hoitojen jälkeen. Olen puhunut adoptiosta Venäjältä. Hän oli katsonut elokuvan venäläisistä katulapsista ja sanoi sen jälkeen ajatelleensa adoptiota aivan uudella tavalla. Myös sitä puolta, että maailmassa todella on lapsia ilman kotia. Suureksi onneksemme saimme PAS:sta positiivisen 6.6.06 ja maha kasvaa vauhdilla. Puhun edelleen adoptiosta, toisen lapsen hankkimikseksi, koska tuntuu etten hoitoja enää jaksaisi, ja haluaisin toisen lapsen. Miehen mielestä menen asioiden edelle, että saadaan nyt tämä yksi kotiin. Uskon, että vielä adoptoimme toisen, kun sen aika tulee, olemme vielä aika nuoria, minä 25 ja mies 26. Luulen että toisilla kestää kauemmin sopeutua ajatukseen adoptiosta, siihen täytyy vain antaa aikaa. Taustalla voi myös olla kaikenlaisia ajatuksia. Mieheni oli sitä mieltä, ettei hänelle anneta huonon perhetaustan vuoksi adoptiolasta. Sekin tietysti jännittää, kun joku tulee arvioimaan, onko kyvykäs hoitamaan lasta. Huomaan miehen lueskelevan välillä juttuja adoptiosta, ja hän puhuu siitä välillä, vähän ohimennen. Annan nyt vain hänelle aikaa sen asian kanssa, odotellaan nyt tämän oman syntymistä ja tutustutaan siihen ensin.