Meillä oli ihan sama tilanne tossa pari vuotta sitten. Mä olin about 30 ja mies 40 ja mulla biologinen kello tikitti aika lujaa, mutta mies oli jo tottunut ajatukseen, ettei hän lapsia tee, vaikka kovasti lapsirakas onkin...
No, siitä sitten alettiin puhua, mutta mies ei tahtonut ja mulla alkoi mielessä kummitteleen, että näinkö mulle käy, että mä en saa ees tilaisuutta yrittää lasta, vaikka olen aina haaveillut omista lapsista... Siinä itkuakin taisin tuhertaa muutamana iltana/yönä kun mies jo nukkui ja eroakin jo mietin, ja ajattelin ihan samaa, että vieläkö siihen miehen etsimisrumbaan pitää ryhtyä... En olis millään jaksanut... Näin mentiin jokunen kuukausi ja mä olin tosi onneton, varsinkin noina yksinäisinä öinä, oli tosi vaikee välillä nukkuakin, kun niin paljon ahdisti.
Pikkuhiljaa mies alkoi kuitenkin lämmetä ajatukselle, oli silläkin aikaa miettiä asiaa uudelleen ja sitten luovuttiin ehkäisystä sillä menttaliteetilla, että tulee jos on tullakseen =) Silloin ei laskettu oviksia eikä muita, vaan puuhailtiin kun siltä tuntui ja kummasti munkin seksihalut parani, kun toivo alkoi kyteä rinnuksissa =)
Ja nyt meillä on sitten sellanen ihana 11kk ikänen viipertti, jota molemmat rakastaa niin, että kipeetä tekee =)
Pidetään sulle peukkuja, ja toivotaan, että se mieskin tajuaa vielä mikä rikkaus noi omat lapset on, vaikka välillä raskasta onkin! Pakottaa toista ei voi, se on totta, mutta toivotaan kovasti parasta !!
