H
harmaa
Vieras
Olen kasvanut perheessä, jossa isä OIKEASTI oli aito gentlemanni; avasi ovet, riisui takit, veti tuolit, hieroi kipeät jalat, toi kukkia ja muisti kaikki merkkipäivät. Pieniä asioita, mutta voi kuinka arvokkaaksi sellaisen kohtelun saadessaan nainen itsensä tunteekaan.
Oma mieheni on juntti; ei tajua edes ovea esim ravintolassa avata. Koskaa ei muista äitienpäiviä tms eikä IKINÄ ole minulle kukkia poiminut, vaikka pellonkupeessa asutaan (ja tod tietää että sitä kovasti arvostaisin). Ei romantiikkaa, ei hemmottelua - pelkkää pieruhuumoria ja omia juttuja. Minulla on skolioosi selässä, mikä kipeyttää lihakset, mutta mistään hieronnasta ei kannata edes haaveilla. Äyskii rumasti minulle kavereideni edessä, mistään hänelle ei saa kuitenkaan kritiikkiä koskaan antaa. Lupailee kyllä ties mitä hemmottelua, eipä vaan toteudu.
Älkää käsittäkö väärin. En ole mikään prinsessa jota tarvitsee palvella ja palvoa. Olen perusduunari ikäni ollut, tottunut harmaaseen arkeen. Parisuhteeseen kuitenkin jotain pientä piristystä ja huomiointia joskus kaipaisin, tällaista tasapaksua välinpitämätöntä p*skaa en enää jaksa. En minä enää itsekkään mitään ylläreitä miehelle jaksa järkätä tai mitään ylimääräsiä lapsivapaita tms, kun aina nekin menevät päin pebaa eikä mitään vastakaikua tule.
MITÄ PERHANAA MINÄ TÄLLE TILANTEELLE TEEN? En minä tällaisessa suhteessa halua lopunikääni elää, kun tuntuu, ettei minua arvosteta enkä ole minkään vaivan arvoinen.
Oma mieheni on juntti; ei tajua edes ovea esim ravintolassa avata. Koskaa ei muista äitienpäiviä tms eikä IKINÄ ole minulle kukkia poiminut, vaikka pellonkupeessa asutaan (ja tod tietää että sitä kovasti arvostaisin). Ei romantiikkaa, ei hemmottelua - pelkkää pieruhuumoria ja omia juttuja. Minulla on skolioosi selässä, mikä kipeyttää lihakset, mutta mistään hieronnasta ei kannata edes haaveilla. Äyskii rumasti minulle kavereideni edessä, mistään hänelle ei saa kuitenkaan kritiikkiä koskaan antaa. Lupailee kyllä ties mitä hemmottelua, eipä vaan toteudu.
Älkää käsittäkö väärin. En ole mikään prinsessa jota tarvitsee palvella ja palvoa. Olen perusduunari ikäni ollut, tottunut harmaaseen arkeen. Parisuhteeseen kuitenkin jotain pientä piristystä ja huomiointia joskus kaipaisin, tällaista tasapaksua välinpitämätöntä p*skaa en enää jaksa. En minä enää itsekkään mitään ylläreitä miehelle jaksa järkätä tai mitään ylimääräsiä lapsivapaita tms, kun aina nekin menevät päin pebaa eikä mitään vastakaikua tule.
MITÄ PERHANAA MINÄ TÄLLE TILANTEELLE TEEN? En minä tällaisessa suhteessa halua lopunikääni elää, kun tuntuu, ettei minua arvosteta enkä ole minkään vaivan arvoinen.