Mielialat synnytyksen jälkeen?

[Vihreä]

Sain kuukausi sitten maailman suloisimman tyttövauvan mieheni kanssa. Ensimmäiset päivät ja yöt sairaalassa menivät valvoessa 24h ja synnytystä ja tyttöä ihmetellessä. Kotiin päästyä uni taas maistui, mutta tunteet heittelivät äärestä laitaa; milloin itketti se, että mies ei tehnyt niin kuin toivoin ja seuraavassa hetkessä itkin sitä, että mulla oli niin ihana mies. (;

Nyt kun arki on viimein alkanut, ollaan tytön kanssa päivät kaksin miehen ollessa töissä, on tunteet edelleen pinnassa. Lähinnä on jotenkin jännittynyt olo, jännittää miten tämä päivä menee, itkeekö tyttö paljon jne. Illalla saattaa jännittää tuleva yö, saadaanko nukuttua. Ihmetyttää nämä fiilarit, kun asiat ovat menneet niin hyvin. Eilen illalla, kun tyttö huusi rinnalla ja tuntui, ettei maito riitä, kärsin syyllisyyttä siitä, että maito on ehkä vähentynyt ja en ole rintaa tarpeeksi usein tarjonnut.

Mutta pointti tässä kirjoituksessa oli tiedustella, miten teillä muilla äideillä on mielialat menneet? Huomaan olettavani, että pitäis olla niin harmonista ja ihanaa ja ihmettelen, kun näin ei omalla kohdallani ole. Toki hyviä tunnelmiakin riittää.
t. Kokemusten jakamisesta kiitollinen tuore äiti.

 

[äiti ja 3kk tyttö]

Koin kaiken aluksi aivan kuten sinä!! Sairaalassa ei tullut nukuttua ja odotin vain kotiin pääsyä ja ihanaa elämää vauvan kanssa. Vaan toisin kävi! Tunteet heittelivät ja vuoroin itketti paha olo ja pelko, toisinaan taas onnellisuus. Kaikki oli hyvin ja mies tukena, mutta kuitenkin sydämmessä painolasti vain paheni. Jopa neuvolassa huomattiin että mun oli paha olla. Sain neuvolapsykologin numeron, mutta koskaan mun ei tullut sinne mentyä.

Pelkäsin sairastuneeni synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Mutta kun noin 2 kuukautta oli kulunut, huomasinkin pahan olon helpottavan päivä päivältä. Hormoonit alkoivat tasoittua ja alettiin tutustua vauvan kanssa paremmin toisiimme!

Tajusin että eihän äidiksi synnytä yhdessä yössä, ei edes viikossa. Vieläkin väliin ahdistaa, mutta ns. "normaaleissa rajoissa". Sehän kuuluu elämään! Yhdessä opetellaan vauvan kanssa kulkemaan päivä kerrallaan...nyt äitikään ei pillahda heti itkuun

Joskus kyse voi kuitenkin olla masennuksesta, mutta onneksi apua saa mm. neuvolan kautta! Rohkene ottaa se vastaa (toisin kuin mä), jos siltä tuntuu! Mutta on myös normaalia että mielialat heittelee KOVASTI vielä viikkoja synnytyksen jälkeen! Minulla se helpotti itellään!

Voimia sinulle ja muista hakea apua ajoissa, jos ei olo helpota! Aina se ei helpota itellään!

 

[uuden uus]

itsellä kanssa pieni vauva. sairaalassa olin itkuinen, ikävöin miestä joka senkuntti, murehdin ja masennuin, imetyskään ei meinannut sujua... odotin vaan kotiinpääsyä ja samalla pelkäsin että kotona asiat olisi vieläkin pahemmin. mutta päätin etten ala murehtiin. kotona kaikki olikin sitten kuin ikinä en olisi kotona ollutkaan, ikäänkuin uutta ja vaikeeta. pikku hiljaa arki meni uomiinsa. mies oli kotona töistä kolme viikkoo sairaalasta tulon jälkeen ja se auttoi omaa oloa. pääsin paremmin arkeen kiinni siten.

mies on nyt jo taas töissä ja minä kotona vauvan kanssa. välillä kyllä itkettää, arjen vaikeus ja oma paha olo, välillä taas ilosta ja hyvästä olosta. luulenpa että on aika normaalia. ainakin nyt tunnen pärjääväni ja jaksavani kunnei mitään suurempaa ole vialla tai hätänä. toisin varmaan olisi jos vauvalla olisi koliikkia ym.

tuskin kellään on älyttömän upeeta ja ihanaa kotiin päästyä. minä en ainakaan syyllistä itseäni etten jaksa kaikkea tai olla iloinen ja onnellinen koko aikaa. minun ei tarvi. olen saanut vauvan ja hyvällä omallatunnolla keskityn siihen, lisäksi miehen ansiota saan omaakin aikaa ja harrastaa kaikkea. ulospääseminen on tärkeää ainakin minusta. ja yksin oleminen ja miehen kanssa kaksin oleminen.

jaksamisia sinulle Vihreä!

 

[Jeps vanhempi]

Itse olin pari viikkoa aivan "pihalla". Järjellä ei ollut mitään osuutta asioihin, tuntuu että toimin vain "vaiston2 varassa. Itkin silmät päästäni aivan mitättömistä asioista, mies kauhuissaan, että tehdään sitten toisin jne. Olin aivan orpona ja tuntui ettei olotilassa ole mitään normaalia tai järkeä.

Parissa viikossa onneksi pahin hormooniryöppy laantui. Oikeasti "normaaliksi" omaksi itsekseni tulin vasta imetyksen loputtua. Kun maito loppui kun vauva oli 2kk.

 

[puh]

En usko,että kukaan ensimmäisen lapsen saatuaan voi rehelisesti sanoa että kaikki on koko ajan aivan mahtavaa ja ihanaa. hormoonit tekee kepposiaan ja kaikki on uutta ja vierasta. Vaikka miten odotusaikana yrittää varautua valvomiseen ja uuden ihmisen tuloon ja siitä johtuvaan vastuuseen, niin ei se vastaa todellisuutta. Taitaa olla yleinen harhaluulo, että kaikkeen sopeutuu yhdessä yössä, kun vain saa vauvan rinnalle.
Voi olla että tilanne on toinen jos ja kun lisää lapsia siunaantuu. Ehkä sitten osaa jo paremmin varautua ja kaikki energia ei mene uuden opetteluun. Ehkä sitten osaa paremin nauttia vauvan ensimmäisistä viikoista. Hormoonit kyllä tasaantuvat ja vauvan hoidosta tulee mielekkäämpää. En usko, että siitä ikinä tulee "aivan mahtavaa". Tarkoitan sitä, että vauvalla on aina hyviä ja vähän huonompia päiviä. Samoin äidillä

Se on kyllä outoa, että aina ja joka paikassa puhutaan raskauden aikaisista hormooniryöpyistä, mutta kukaan ei kerro synnytyksen jälkeisestä ajasta.Silloinhan elimistö joutuu vielä nopempaan tahtiin tottumaan uuteen tilaansa ja hormoonit heittelevät vieläkin vauhdikkaammin.

 

[yökötys]

Minulle tapahtui synnytyksen jälkeen sellaista, että kun vaikka syötön jälkeen tai illalla nukkumaan mennessä katselin vieressä nukkuvaa lasta, mieleeni tulvi ajatuksia kaiken maailman pedofiileista, jostain kidutuksista ja jopa insestistä! Itselle tuli niinä hetkinä niin paha olo että yökkäytti ja mahassa kiersi. Samaten, jos piteli lasta sylissä, ajatteli että miten joku voi/voisinko minä itse pahoinpidellä tai muuten tahallaan kolhia pientä viatonta. Ja itseä itketti. Ja pahaa oloa ja itseinhoa lisäsi vielä se, että miten mieleni voi tuottaa yököttävän kuvan esim. juuri insestistä... Tuntui välillä että mikä piru perkele mua oikeen riivaa. Tästä samasta aiheesta oli täällä elleissä keskustelua joskus vuodenvaihteessa. Liekö tämän tarkoitus sitten jotenkin saada aikaan kiintyminen ja rakkaus vauvaan (enkä nyt tarkoita mitenkään pervolla tavalla) kun joskushan käy niinkin ettei tuore äiti tunne yhtään mitään vauvaansa kohti.

Ja kiitos vaan en kaipaa haukkumista perverssiksi, nämä ajatukset onneksi loppuivat vauvan ollessa n.1kk, enpä olisi itsekkään kauempaa niitä kestänyt vaan marssinut kallonkutistajalle.

 

[kipsun äippä]

yökötys. Mä tunsin ihan samoin esikoiseni kanssa-pelästyin myös,ja syyllisyys ajatuksista painoi,ajattelin ettei tämä tervettä ole.Mutta sitä se taisi juuri olla-suurta rakkautta,halua suojella kaikelta pahalta. Eikä ne tunteet ole mihinkään hävinnyt reilussa 5.vuodessa.Tottakai sitä rakkaimpansa puolesta pelkää. Äideillä on ikuinen huoli,nyt ymmärrän mitä tarkoitetaan kun puhutaan "kerran äiti -aina äiti" kyllä sitä äitinä pysyy vaikka lapset olisivatkin 30.v mihinkäs huoli katoaisi.muuttaa ehkä vaan muotoaan
Hyvää loppu kesää kaikille terveisin:äippä,kipsu ja masun asukas

 

[yksi kokemus]

Joo, hurjaa oli!!!

Sain terveen ihanan tytön rakastamani miehen kanssa ja ensimmäisten n. kolmen kuukauden tuntemukset vois tiivistää kolmeen sanaan: järkytys, pettymys ja hämmennys...
Vauvan hoito oli todella rankkaa vaikka en ruusuisia kuvitelmia ollut elätellytkään. Vauva oli neuvolan kielellä ns. "vaativa vauva", itki paljon vaikka ei varsinainen koliikkivauva ollutkaan. Mustat hetket ja ahdistuksen tunteet suorastaan vyöryivät päälle. Pahimmassa ahdistuksessa oireet olivat ihan fyysisiäkin, tuntui, että tukehdun. Onneksi minlla on ymmärtäväinen puoliso, jonka kanssa saatoin jakaa tuntemukseni. Olin aivan ihmeissäni ja masentunut. Syyllisyys ristiritaisista tunteista oli tolkuton.

Lapsi on jo lähes vuoden ja nyt tuntuu valoisammalta. Pyydä keskusteluapua neuvolasta ja puhu tunteistasi jonkun luotettavan henkilön kanssa. Toivottavasti miehesi on ymmärtäväinen.

Tällä palstalle joku kirjoitti kerran, että vauva-ajan ihanuus on yksi suurimmista ylläpidetyistä myyteistä. Olen samaa mieltä.

 

[ap]

Kiitos viisaista vastauksistanne! Kylläpä helpotti kuulla, että ko. tunteet kuuluvat äitiyteen. Ennen kun kirjoitin tänne googletin aiheesta ja niin ne vaan puhuvat niistä ekojen päivien tunnekuohuista ja sitten seuraavaksi siirrytään jo synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Eli se ilmeisen normaali tunteitten vaihtelu ja normaali ahdistus täydellisesti muuttuneessa elämän tilanteessa sivuutetaan!

En koe itseäni masentuneeksi tai ahdistuneeksi (niistäkin on jonkinlaista kokemusta) ja kaipasin kuulla onko näin muillakin. Tuo ajatus vauva-ajan ihanuuden myytistä voi olla hyvinkin totta, vauvahan on mitä ihanin, mutta entäs äidin ja isän fiilarit.. Enpä ole tuttujenkaan kuullut aiheesta puhuvan (vai olenko sulkenut vauvakuumeisena korvani), vaikka monella lapsia onkin. Ja kyllä sitä itsekin huomaa kokevansa syyllisyyttä jos ei pystykään vakuuttamaan (etenkin lapsettomille) ystäville ja tutuille pelkkää onnea vauvan saamisesta. Pitänee aloittaa asennemuutos tässä asiassa.

Ja mitä yökötys ja kipsun äippä kirjoititte, mullakin meni yksi päivä pilalle, kun keksin miten avuton tuo vauva on ja heräsi pelko, että mitä jos tekisin sille jotain pahaa. Jotain pahaa rakkaimmalle olennolle maan päällä! Niin se vaan mieli heittelehtii. Mulla on onneksi ymmärtäväinen mies ja hänelle näistä tunnelmista illalla kerroin ja siihen se ajatus ja pelko silloin laukes ison itkun saattelemana. Oonkin huomannu miten korvaamattoman tärkeä mies on tässä rinnalla tukemassa äidiksi kasvamisessa.

Oikein hyvää kesää kaikille ja nautitaan kesästä monenlaisin tuntein maustettuna.. t. Vihreä

 

[Josefiina68]

Heip, Vihreä!

Tarinasi oli kuin suoraan mun elämästä. Ekat päivät sairaalasta pääsyn jälkeen itkin kaikkea, iloista ja surullista, onnea ja pelkoa. Mies oli, ja on aivan ihana ja ymmärtäväinen koko ajan. Sitten kun mies meni töihin, aloin pelätä päivän kulkua, vauvan itkuja ja kaikkea. Vakuuttelin itselleni, että hyvin selvitään, kun on tähänkin asti selvitty. Toisinaan auttoi, toisinaan ei. Välillä ahdisti aamulla tosissaan, välillä oli ihan mukavaakin.

Nyt vauva on 5 kk. Edelleen ahdistaa toisinaan, vaikka harvemmin. En ollut kuvitellut vauva-arjen olevan mitään ruusuilla tanssimista, mutta luulin, että vauva on helpommin tulkittavissa. Kaikkien muiden ihmisten hyvää tarkoittavat neuvot ovat ainoastaan lisänneet epävarmuuttani. Eikä vauva ole ollenkaan niitä vaativimpia edes.

Noin kuukausi sitten sain psykologin puhelinnumeron neuvolan lääkäriltä. Soitin ja pääsin heti juttelemaan. Eka kerta auttoi ymmärtämään tilanteeni. En kai ole erityisen masentunut, mutta selitys tunteilleni saatiin selville heti. Suosittelen muillekin. Kannattaa ainakin kokeilla, jos kotona ahdistaa. Itselläni "istunnot" jatkuvat luultavasti syksyyn. Puhuminen ammattilaisen kanssa on vapauttavaa.

 

[*]

Tutulta kuulostaa

 

[äiti-vauva]

Olen siis normaali!
Vauvan kanssa tultiin kotiin viikko sitten ja ollut aika kauheeta.
Tai siis vauva varmasti ei nyt mikään vaikein ole, oikein on ihana!
Mutta en mahda mitään heitteleville tunteilleni ja
murehdin kaikkea seuraavasta syötöstä siihen ku vauva on 1kk, 6kk, 1v, 18v...
Mies tekee pitkää päivää ja olen suurimman osan päivästä yksin vauvan kanssa. Olen ollut melkein paniikissa kun mies on lähdössä töihin ja
miettinyt jo heittäytyä sen jalkoihin enkä päästää sitä lähtemään jne...
Ihana mies se kuitenkin on ja tekee kaikkensa kykyjen rajoissa ja
on muuten tukena ja jaksaa joka ilta ottaa vastaan itkusen vaimon.
Vauva tietty varmasti huomaa musta jännityksen ja senkin takia on paljon rauhallisempi kun isi on kotona...
Eilen oli eka hyvä päivä kun en ollut paniikissa ja nautin vauvasta jopa.
En mennyt ihan lukkoon kun se alkoi itkeä.
Mutta tänään taas... Imetys ei mene yhtään niinkuin olin suunnitellut, ja heti kun koen jotenkin epäonnistuneeni harmonisena ja kykenevänä äitinä, olen ihan riekaleina...

Kai tämä tästä. Oli kauheen helpottavaa lukea että muillakin ollut samanlaista. Että ei ole ollut alussa arki ruusuista ja onnellista ja ooh ja aah... Pelkäsin tietty jo myös että olen saanut sen kamalan synnytyksenjälkeisen masennuksen... mutta tästä voi näköjään selvitä ihan vaan kärvistelemällä... mutta nyt tuntuu pitkältä päivät ja tuleva...

 

[Ande]

Hei!

Tutulta kuulostaa kaikkien tuntemukset, itse sain vauvan 3 viikkoa sitten. Aamut ovat itselläni vaikeimpia, iltaa kohden helpottaa ja ajattelen iltaisin, että meneeköhän nää heilahdukset jo ohitse, mutta usein seuraavana päivänä on taas ailahtelua. Itselläni pahaa oloa on lisännyt se, että imetyksen kanssa on ollut ongelmaa, nännit auki koko 3 viikkoa, ja sain viime viikolla rintatulehduksen, josta olen hiljalleen toipumassa. Minulla flunssat ja muut taudit aina vie mielialan ihan desperaadoksi ja babyblues kyllä vielä pahensi olotilaa. Toivon, että pääsen hieman jaloilleni, kun tulehdus helpottaa. Imetyksen todennäköisesti lopetan vähitellen, nyt enää pumppaan. Imetyksen lopettaminen on ollut todella vaikea päätös, mutta niin kivuliasta se oli, että luulen olevani parempi äiti jos en kamppaile ja itke kivun kanssa, vaan suosiolla annan korviketta. Ja toivon mukaan "palaudun normaaliksi" myös hormonien osalta vähitellen.