Aloin odottaa kakkosta, kun esikoistyttö oli vajaan vuoden ikäinen, ikäeroa tuli 1 v 8 kk, kuopus on poika. Lapset ovat nyt 2 v 4 kk ja 8 kk vanhoja.
Jo silloin kun toivoimme ensimmäistä lasta, ajattelimme, että saa tulla toinenkin aika pienellä ikäerolla. Ja kakkonen tärppäsi ekasta kierrosta, eli siinä mielessä meni suunnitelmien mukaan.
Se mitä en ollut osannut huomioon, oli vaikea odotusaika. Alussa oli pahoinvointia ja voimakasta väsymystä, puolivälissä epäiltiin keskenmenon uhkaavan ja jouduin lähes vuodelepoon ja nostokieltoon. Kärsin alavatsakivuista melkein koko loppuraskauden. Onneksi äitini riensi perheemme avuksi ja hoiti käytännössä suurimman osan kotitöistä ja myös esikoistamme, koska omat voimani eivät riittäneet. Ilman häntä olisimme olleet hukassa. Mieheni on yrittäjä ja joutuu ajoittain venyttämään työpäiviään - toisaalta onneksi pystyy joustamaan enemmän kuin palkkatyöläinen.
Voin ihan suoraan sanoa, että kun mies isyysloman ja kesäloman jälkeen palasi töihin ja jäin kolmistaan lasten kanssa, oli aika rankkaa. Vaikka molemmat lapsemme ovat mielestämme keskivertoa helpompia ja esikoinenkin aika oma-aloitteinen, alkoi kahden vuoden uhma painaa päälle, päiväunien kanssa temppuiltiin ja pikkuveli-parka sai joskus kokea jäävänsä "jyrän alle". Suoraan sanottuna ei aina tiennyt minne olisi revennyt. Hankaluuden ilmenivät mm siten, että oli vaikea saada esikoista päiväunille edes väkisin, jos pienempi oli hereillä ja vaati huomiota. Ulos lähtemiset olivat aika mielenkiintoisia, kun pukemisen kanssa temppuiltiin ja ylipäätään tilanteiden vieminen loppuun jämptisti on hankalampaa kahden kanssa, silloin kun toinen on vielä aivan pieni.
Nyt taas jo kaikki sujuu paremmin, lapsista on seuraa toisilleen ja tykkäävät toisistaan yli kaiken. Heillä on selvästi jotain omaa ja yhteistä, jonne äiti ei pääse sisälle, eikä tarvitsekaan. Sitä on ihanaa seurata.
Kahden pienen lapsen kanssa isän ja tukiverkkojen rooli kuitenkin korostuu, joutuu tekemään kompromisseja monessa asiassa ruuanlaitosta päivärytmin muokkaamiseen molemmille lapsille sopivaksi. Nyt kun rytmi ja tavat ovat vakiintuneet, elämä on paljon helpompaa ja välillä aivan ihanaa. Välillä taas hetkellisesti olen hermot riekaleina, kun mikään asia ei tunnu olevan ennakoitavissa. Ja kun molemmat ovat pari kertaa olleet samaan aikaan sairaana, niin ei tosiaan tiedä, minne repeäisi. Ja itsekin olen ollut samaan aikaan flunssassa. Silloin ei paljon hurrata.
Silti en kadu lyhyttä ikäeroa, vauvavaihe on joka tapauksessa omanlaisensa vaihe, oli esikoinen sitten 5 tai 2. Muutaman tutun kanssa kun olen asiasta jutellut, olen oivaltanut, että pienellä ikäerolla sisarussuhde kasvaa tiiviimmäksi, kun on enemmän samat leikit ja kaverit, päivähoitopaikka ja systeemit.
En oikein ymmärrä sitä kahtiajakoa, mikä äitien kesken tehdään. Äidit ovat joko a) rasittuneita ja elämäänsä kyllästyneitä tai b) nauttivat täysin rinnoin lapsiperheen arjesta. Itse väittäisin olevani molempia, enimmäkseen nautin elämästä ja tästä vaiheesta perheessämme, mutta joskus tämä rumba väsyttää ja sanon sen silloin kyllä ääneenikin, mitä sitä kaunistelemaan. Ei se silti tarkoita sitä, etten rakastaisi lapsiani ja olisi hyvä äiti ja vaimo. Lapset ovat tyytyväisiä ja voivat hyvin, parisuhteemme on kunnossa ja isovanhempien avustuksella saamme joskus kahden keskistä aikaakin, vaikkakaan sitä ei niin kauheasti kaipaa, kun tietää että tämä vaihe on aikanaan ohi.
Zemppiä teille!