Kun kokemuksia kysytään, niin olisiko tämä sellainen? Olen 78-vuotias mies, vaimoni on kuollut, jäljellä ovat valokuvat ja muistot. Vaimoni oli kemikaliokaupan myyjätär, komea kuin mikä, tukkaakin vaikka monelle jakaa.
Minulla oli kamera, ja totta kai sillä piti vaimoa kuvata. Yksi raja tuli kuitenkin vastaan. Vaimo tykkäsi poseerata alasti, ja minä kuvasin. Nytpä elettiin aikaa, jolloin negatiivi vietiin valokuvausliikkeeseen kehitettäväksi. Ja kun pikkukaupungissa asuttiin, se ei noin vain käynytkään. Vaimokin oli myyjättärenä puolen kaupungin tuttu.
Mutta hätä keinon keksi. Minulla oli tuttava, perhetuttumme, ammattikoulun opettaja, jonka kanssa oli puhuttu valokuvauksesta. Ammattikoululla oli kehittämö. Voisiko, otin puheeksi kuin mies miehelle, hän kehittää siellä muutaman kuvan, joita en mielelläni veisi liikkeeseen.
Mitäs kuvia ne on, tuttavani kiinnostui, ja kerroin. No, sehän sopii oikein hyvin, hän lupautui auttamaan.
Niin hän kehitti intiimin satsin, toisenkin. Ja mekin vaimon kanssa innostuimme keksimään ideoita. Menimme niinkin pitkälle, että ajastimme laukaisun niin että saimme otoksia, jossa olemme molemmat, vaimo ja minä, jopa itse aktissa.
Ystävämme otti negatiivit tyytyväisenä vastaan, palautti kehittämänsä kuvat silmää iskien.
Kuvat ovat olleet minulla piilossa, valkoisessa kirjekuoressa vuosikymmenet, ja olen alkanut miettiä niiden loppusijoitusta. Sääli olisi ne tuhota, niin paljon niihin liittyy muistoja. Sekin on tullut mieleen, oikeastaan vasta nyt olen tajunnut, että ehkä kuvista on olemassa myös kehittäjälleen jääneet dublikaatit. Varmaan niistä parhaat tuttavamme kehitti myös itselleen ikään kuin tekijänpalkkiona. Mitähän niillekin kuuluu?