Mies! Miten vanhana olet vielä tullut isäksi?

Olemme mieheni kanssa miettineet, josko perheenlisäystä. Minä 38, mieheni 65. Jotenkin myös meitä mietityttää tuo "ajankulku". Lapsi olisi 5-vuotias mieheni täyttäessä 70. Jaksaako hän enää leikkiä lapsen kanssa? Ikä tuo myös sairautta jne. Te parit, joilla kokemusta: kertokaa meille suunta, mihin lähtisimme! Miehenikin lukee palautteet ja kiitämme etukäteen vastauksista, miten teillä asiat ovat lutviutuneet...

En ymmärrä, miksi "isä ja tytär" haluavat lapsen keskenään?

Jos olen kohta nelikymppinen, en ole käsittääkseni enää teini. Sukurutsaus on kai jo ihan eri asia vai kuinka? Siitä on aika mautonta vääntää edes vitsiä.

Siis "isä ja tytär" olivat lainausmerkeissä eikä siis mikään vitsi: ikäeronne on 27 v. joten miehesi voisi olla hyvinkin iältään isäsi. Aikuiset telmikööt keskenään, miten telmii mutta ottakoon vastuun jälkeläisistään eli isä on jo "aikapoikamiesiässä" ollut jo pidemmän aikaa.

No, jos RAHAA löytyy niin isä voi tietysti turvata lapsensa hoidon (mm. lasten hoitaja, harrastukset ja koulutuksen) hyvinkin "haudankin takaa". Ole kuitenkin siis valmis kantamaan lapsesta vastuu yksin ...... iällisesti.

 

Mun isä oli 47 ja äiti 44 kun synnyin. Ihan hyvät vanhemmat he olivat, mutta en voi kieltää, että välillä kärsin siitä, että he oivat niin "vanhoja. Ja kun omat lapset olivat pieniä(olin 32 ja 34 kun he syntyivät), niin alkoi omien vanhempien todellinen vanheneminen, aivoinfartit ym sairaudet ja samanaikaisesti piti jaksaa omien pienten kanssa. Välillä tuntui, että joutui repeytymään moneen suuntaan. Enkä koskaan saanut kokea sitä, että omat vanhemmat olisivat olleet perheeni tukena tai lapsille mummuna ja vaarina.

Kyse ei siis ole vain siitä, miten vanhempi itse jaksaa, vaan myös siitä, miten hänen lapsensa selviävät ja jaksavat vanhuksen kanssa kun elämä on itsellään pahimmissa ruhkavuosissa.

Edellinen voi vaikuttaa itsekkäältä, mutta on todella raskasta hoidella vanhuksien asioita pienten lasten kanssa. Hyvä vanhustenhoito vaatii omaisilta paljon aktiivisuutta, eikä se varmaankaan tulevaisuudessa muutu ainakaan yhtään paremmaksi.

 

Monen kirjoittajan teksti..mm tämä "vanhojen vanhempien lapsi" minusta vain alkaa tuntumaan sille, että toivoisitteko te ettette olisi syntyneetkään? Olisiko ollut parempi olla hankkimatta teitä? Aika itsekästä ajattelua mielestäni, kun ei kaikille tule sitä mahdollisuutta tehdä niitä lapsia kaksikymppisinä.Itse olisin silloin tehnyt ne aivan väärien tyyppien kanssa ja päätynyt yksinhuoltajaksi, eikä minulla olisi tätä nykyista ammattiakaan saatikka omaa yritystä.En olisi tavannut nykyistä ihanaa kumppaniani ollenkaan...Ajatelkaapa hieman näitäkin pointteja, kun ei se ole aivan yksiselitteistä.Tottakai olisin mieluusti kymmenen vuotta nuorempi ja mieheni varmaan myös, mutta se on sula mahdottomuus.Täytyy olla tyytyväinen tähänkin...ja meillä vanhemmillakin vanhemmiksi aikovilla on aivan sama oikeus vanhemmuuteen kuin nuoremmillakin.

 

Siis olen iloinen ja onnellinen, että olen olemassa! Ja rakkaita minun vanhempani olivat!

Mutta, asiassa on myös se puoli, että se vanhoille syntyvä lapsi joutuu käymään läpi erilaisen elämänkaaren kuin nuorempien lapset. Kaikkea voi tietysti sattua myös nuoremmille, mutta moni asia on toisin.

Esim minulla oli itselläni vain yksi pappa. En koskaan saanut itse kokea sidettä isovanhempiini. Kuten ei lapsenikaan. Pappani kun oli 79 kun synnyin. Kuoli pari vuotta myöhemmin. En siis edes muista. Kaikki serkkuni ovat 10-20 vuotta vanhempia, perustivat omia perheitään kun vapauduin vaipoista. Eli ainoana lapsena jäin aika kummajaiseksi, lähinnä ikääni ovat siis serkkujeni lapset, joita en oikeastaan koskaan tavannut. "Turvaverkkoa" ei siis perheen puolesta ole koskaan ollut.

Ja kun yläasteella oli vanhempainiltoja, niin siellä näki sen, miten eri sukupolvea vanhempani olivat. Syntyneet siis 20-luvulla!

Elämä tuo joskus eteen sellaista, mitä ei voi valita. Esim täydellinen kumppani löytyy vasta myöhemmällä iällä. Ymmärrän sen! Mutta jos voi valita...

 

Niin aivan, valintojahan tämä maailma on täynnä...omalla kohdallani on nyt näin, luulen ettei kumppanini vaihtamalla voisi parantua.Eli sitä en aio edes yrittää, eriasia on sitten se saammeko edes lapsia.

Totta on ettei lapsellamme tulisi olemaan sitä perinteistä ukkia ja mummia siinä mielessä mitä itselläni oli, minullakin tosin oli nämä vain äitini puolelta.Mutta mieheni isä on jo kuollut ja äitikin dementoituneena vanhustenhoitokodissa,oma äitini on todella sairas, en usko hänen lastamme edes näkevän, isäni taas...jos luoja suo elää vielä hyvän aikaa.Ei minullakaan ole sisaruksia, lähiserkkuja on tosin ja ystäviä ja sellaisia perheitä on ympärillä nyt paljon kenelle syntyy vauva tai ovat juuri saaneet perheenlisäystä, että siinä mielessä ikätovereita olisi lapsellemme.Eihän se sama ole kuin isovanhemmat, mutta todellakin, minkäpä tälle mahtaa. =( Kuitenkin haluamme kokea vanhemmuuden iloineen ja suruineen.

 

Minä ja mieheni olimme noin 25 kun esikoisemme syntyi. Vaikka vanhempamme olivat tuolloin virkeitä ja olisivat jaksaneet hoitaa lastamme, niin heillä oli kuitenkin oma palkkatyö. "Nuorissa" isovanhemmissa on siis se huono puoli, että välttämättä ollenkaan niitä omia vanhempia ei voi eikä raaski käyttää niin paljon kuin olisi tarvetta. Jos vielä on vähän välimatkaa tai isovanhemmat tekevät raskasta työtä (esim. opetustyö tai reissutyö), niin ei oikein viitsi olla joka välissä tuputtamassa omia lapsia hoitoon.

Nykyään tahtoo kuitenkin trendi olla se, että aikuiset hankkivat lapset varsin vanhoina. On toisaalta teiniäitejä ja sitten toisaalta niitä, jotka vasta 45-vuotiaana väsäävät ensimmäistään. Täytyy muistaa, että elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee. Välttämättä ei ole sitä puolisoa tai ei uskalla esim. työtilanteen vuoksi heittäytyä äitiyteen juuri nyt vaikka haluaisikin. Vaikka omat vanhemmat olisivat nuoria, niin silti he eivät välttämättä jaksa hoitaa tai sairauksia voi tulla nuorillekin isovanhemmille.

Omat vanhempani eivät jaksa lapsiani juurikaan hoitaa, vaikka ovat nyt jo jääneet eläkkeelle. Ikänsä puolesta varmaan jaksaisivat, mutta jos ei kiinnosta, niin enpä voi väkisinkään lapsia viedä hoitoon.

 

Monen kirjoittajan teksti..mm tämä "vanhojen vanhempien lapsi" minusta vain alkaa tuntumaan sille, että toivoisitteko te ettette olisi syntyneetkään? Olisiko ollut parempi olla hankkimatta teitä? Aika itsekästä ajattelua mielestäni, kun ei kaikille tule sitä mahdollisuutta tehdä niitä lapsia kaksikymppisinä.Itse olisin silloin tehnyt ne aivan väärien tyyppien kanssa ja päätynyt yksinhuoltajaksi, eikä minulla olisi tätä nykyista ammattiakaan saatikka omaa yritystä.En olisi tavannut nykyistä ihanaa kumppaniani ollenkaan...Ajatelkaapa hieman näitäkin pointteja, kun ei se ole aivan yksiselitteistä.Tottakai olisin mieluusti kymmenen vuotta nuorempi ja mieheni varmaan myös, mutta se on sula mahdottomuus.Täytyy olla tyytyväinen tähänkin...ja meillä vanhemmillakin vanhemmiksi aikovilla on aivan sama oikeus vanhemmuuteen kuin nuoremmillakin.

Nii että lapsia vaan väsäämään kuusvitosena? Sehän ei ole ollenkaan itsekästä, vai mitä?

 

Eiköhän kuitenkin tässä maassa wanhojenkin lapset ole hyvissä käsissä, sosialiturvaverkot ovat melkoisen hyvät, jos niitä tarvitaan. Katsokaa mitä maailman huonoissa oloissa tapahtuu.
Enemmänkin minua huollettaa lapset jotka tehdään tuosta vaan, jos nyt sattuu tulemaan. On huumeongelmaista, alkoholisoituneita vanhempia, väkivaltaa, erotaan kumppaneista systä kuin syystä. Rakennellaan merkillisiä suurperheitä, joissa kukaan ei tiedä kuka on kenenkin sukulainen......jne.

Miettikää edellämainittuja tapauksia, heidänkö lapsillaan menee sitten hyvin, tai edes välttävästi, kysyn vaan?
Jokaisen vanhemman, teidänkin, lähellä on joku joka "kärsii" em. ongelmista. Toivonkin että heidän ongelmiinsa puuttuisitte, noin voimakkaita mielipiteitä kun kerran omistatte.

 

"sosialiturvaverkot ovat melkoisen hyvät, jos niitä tarvitaan"

Tuo onkin se tavallinen ajatus: jos jotain tapahtuu niin kyllä verkot kestää. Ajatus kuitenkin on oltava "itse kannan vastuun alusta loppuun".

 

"sosialiturvaverkot ovat melkoisen hyvät, jos niitä tarvitaan"

Tuo onkin se tavallinen ajatus: jos jotain tapahtuu niin kyllä verkot kestää. Ajatus kuitenkin on oltava "itse kannan vastuun alusta loppuun".

Tuo onkin hyvä muistaa kun niitä lapsia saadaan? mutta kyllä ihmiset muistuttuvat jossain paikoissa jos tulee puhetta lapsista noin yleensä? että voi, kun ne vanhemmat eroaa ja lapsi jääköhän se heittelle ja mitä siitä seuraa, ettei vaan lapsi kärsi? Mutta ei voi olla koskaan täysin varma, kuinka pitkään elää ja elääkö terveenä edes. Sitä voi elää vanhana pitkänja hyvän elämän. Taas jotkut jäävät lapsena ilman isää tai äitiä hoivaa, kun kuolema korjaa. Jokainen tehkööt oman päätöksensä. Minä ainakin olen päätökseni tehnyt ja olen ollut tyytyväinen enkä ikinä katunut.

 

Piti nuorintakin lastenlasta sylissä, hän reilun kuukauden.
Niin ja jaksoi hypittää vanhimman tyttäremme tyttöäkin joka 8:kk ikäinen vesseli, ei paikallaan kyllä pysynyt lainkaan sylissäkään.
Mies nyt 62-v ja työelämässä vielä.
O

No voi luoja sentään tätä ihmisten yksinkertaisuutta!!!

On aivan eri asia hyppyyttää vauvaa silloin tällöin,kuin ottaa vastuu lapsesta 24/7 useaksi vuodeksi.ihanko oikein jaksoi pitää sylissä kuukauden ikäistä vauvaa!Vau, selkeetä iskäainesta, eikun vavoja vaan tekemään!

 

Minun mieheni kuoli 37-vuotiaana ja minä jäin leskeksi 2-vuotiaan lapsen kanssa. Ei se nuoruus aina takaa, että isä säilyy elossa ja nuoret parit voivat erota jne.

Ei elämää saa pelätä, jos haluatte lapsen, niin nopeasti vain toimeksi.

 

Ethän sinä Leena ja sinun miehesi kovin vanhoja ole, joten ei sinun tarvitse tätä asiaa niin kauheasti pohtia.

Se on sitten eri juttu jos olette kovin sairaita tai muuta, mutta jos olette perusterveitä niin kyllä te kerkiätte helposti lapset aikuisiksi kasvattaa. Oma isäni oli 44 ja äitini 37 kun minä tupsahdin maailmaan ja energian määärässä voittivat kyllä peruspirkon ja pertin mennen tullen, vaikka meitä lapsiakin oli useampia. Kyllä se energia ja jaksaminen on geeneissä ja pään sisällä.

Niin aivan, valintojahan tämä maailma on täynnä...omalla kohdallani on nyt näin, luulen ettei kumppanini vaihtamalla voisi parantua.Eli sitä en aio edes yrittää, eriasia on sitten se saammeko edes lapsia.

Totta on ettei lapsellamme tulisi olemaan sitä perinteistä ukkia ja mummia siinä mielessä mitä itselläni oli, minullakin tosin oli nämä vain äitini puolelta.Mutta mieheni isä on jo kuollut ja äitikin dementoituneena vanhustenhoitokodissa,oma äitini on todella sairas, en usko hänen lastamme edes näkevän, isäni taas...jos luoja suo elää vielä hyvän aikaa.Ei minullakaan ole sisaruksia, lähiserkkuja on tosin ja ystäviä ja sellaisia perheitä on ympärillä nyt paljon kenelle syntyy vauva tai ovat juuri saaneet perheenlisäystä, että siinä mielessä ikätovereita olisi lapsellemme.Eihän se sama ole kuin isovanhemmat, mutta todellakin, minkäpä tälle mahtaa. =( Kuitenkin haluamme kokea vanhemmuuden iloineen ja suruineen.

 

Minun mieheni kuoli 37-vuotiaana ja minä jäin leskeksi 2-vuotiaan lapsen kanssa. Ei se nuoruus aina takaa, että isä säilyy elossa ja nuoret parit voivat erota jne.

Ei elämää saa pelätä, jos haluatte lapsen, niin nopeasti vain toimeksi.

Kiitos taini viisaista sanoista. Tippa tuli silmään, mutta samalla hyvä olo!

 

"Nuorissa" isovanhemmissa on siis se huono puoli, että välttämättä ollenkaan niitä omia vanhempia ei voi eikä raaski käyttää niin paljon kuin olisi tarvetta.

Niin siis että kun nuoretkin lykkää lapsensa isovanhemmille (vaikkei edes "niin paljon kuin olisi tarvetta") niin eläkeikäinen isukki sitten olisi ihan sopiva vielä pikkuvauvan isäksi?

Tietty tapaukset on yksilöllisiä, mutta olen minäkin sitä mieltä, että lapsenlapsen hyppyttäminen ja vauvan sylittely on vähän eri asia kuin 24/7 vanhemmuus... Mutta jos ap kovasti lasta haluaa, hän varmaan jaksaa tarvittaessa ottaa päävastuunkin siitä, niinhän se menee monissa nuoremmissakin perheissä että nainen hoitaa.

 

...ja meillä vanhemmillakin vanhemmiksi aikovilla on aivan sama oikeus vanhemmuuteen kuin nuoremmillakin.

Vanhemmuudessa ei ole kyse vanhempien "oikeudesta" vanhemmuuteen vaan lapsen oikeudesta turvalliseen elämään.

 

koskee siis kaikkia ikäryhmiä

 

Leena ei ole mitenkään liian iäkäs lapsen hankintaan.
Meilläkin oli viimeisen kohdalla tilanne 41/ 40.
Ap:n tilanne on vähän erilainen. Mutta jos lasta oikein kovasti halutaan, niin mikä ettei. Onhan eläkkeellä ollessa enemmän aikaa lapsenhoitoon.

 

Varmaan tämän palstan kirjoittajat kannustaisi meitäkin lapsentekoon (minä 50 ja mies 60), koska kannustavat 65-vuotiasta miestäkin hankkiutumaan isäksi (ei ollenkaan liian vanha vauvan hankintaan), herranjestas teidän kanssa!!!

 

Siis olen iloinen ja onnellinen, että olen olemassa! Ja rakkaita minun vanhempani olivat!

Esim minulla oli itselläni vain yksi pappa. En koskaan saanut itse kokea sidettä isovanhempiini. Kuten ei lapsenikaan. Pappani kun oli 79 kun synnyin. Kuoli pari vuotta myöhemmin. En siis edes muista. Kaikki serkkuni ovat 10-20 vuotta vanhempia, perustivat omia perheitään kun vapauduin vaipoista. Eli ainoana lapsena jäin aika kummajaiseksi, lähinnä ikääni ovat siis serkkujeni lapset, joita en oikeastaan koskaan tavannut. "Turvaverkkoa" ei siis perheen puolesta ole koskaan ollut.

Kysehän tässä ei olekaan pelkästään siitä, että lapsella ei olisi isovanhempia suurten sukupolvien välisten ikäerojen takia, vaan siitä, että lapsella ei olisi isää kun hänestä aika jättää liian pian.

 

Joskus tuntuu siltä, että ihminen hankee turvallisuuden ja hallinnan tunnetta standardeista. Illuusiota siitä, että elämä on hallittavissa ja mahdollista vakuuttaa riskittömäksi.

Aina, kun joku poikkeaa standardeista, sisäisesti turvattomat älähtävät.

Elämä nyt menee niin kuin menee. Sen voi ottaa vastaan sellaisena kuin se tulee ja nauttia siitä, tai sitten voi suunnitella, varmistella ja spekuloida hamaan tappiin saakka.

"Life was what happened when I was busy planning other things."

 

En kuitenkaan yllytä vanhana tekemään lapsia, mutta jos taas jotkut haluaisivat, niin en oikein voi sanoa sitäkään ettei missään nimessä.
Mistä sitä etukäteen voi tietää, jos herra 65 elää vaikka 100 vuotiaaksi, niin minkä ikäinen hänen lapsensa silloin on.
Minä kirjoittelen omia näkemyksiä, mutta asianosaiset saavat itse tehdä päätökset.

 

Tunnen erään sellaisenkin pariskunnan joka meni naimisiin miehen ollessa viidenkymmenen ja nainen parikymmentä vuotta nuorempi, heille syntyi monta lasta ja lapsenlapsiakin on siunaantunut.Mies on nyt yli 80 ja nainen kuusikymppinen, onnellisia näyttävät olevan edelleen. =)

 

Tunnen erään sellaisenkin pariskunnan joka meni naimisiin miehen ollessa viidenkymmenen ja nainen parikymmentä vuotta nuorempi, heille syntyi monta lasta ja lapsenlapsiakin on siunaantunut.Mies on nyt yli 80 ja nainen kuusikymppinen, onnellisia näyttävät olevan edelleen. =)

Eihän tässä nyt ole kyse siitä, että voiko iäkäs pariskunta olla onnellinen, vaan siitä että onko järkeä lähempänä seitsemääkymppiä alkaa hommaamaan vauvaa taloon...

Mitä onnellisuuteen tulee, niin itsekkin tunnen monia onnellisia vanhuksia joilla on edelleen hyvä parisuhde, mutta tästähän tässä ei ole kysymys.

 

Tunnen erään sellaisenkin pariskunnan joka meni naimisiin miehen ollessa viidenkymmenen ja nainen parikymmentä vuotta nuorempi, heille syntyi monta lasta ja lapsenlapsiakin on siunaantunut.Mies on nyt yli 80 ja nainen kuusikymppinen, onnellisia näyttävät olevan edelleen. =)

Eihän tässä nyt ole kyse siitä, että voiko iäkäs pariskunta olla onnellinen, vaan siitä että onko järkeä lähempänä seitsemääkymppiä alkaa hommaamaan vauvaa taloon...

Mitä onnellisuuteen tulee, niin itsekkin tunnen monia onnellisia vanhuksia joilla on edelleen hyvä parisuhde, mutta tästähän tässä ei ole kysymys.

Kuten kirjoitin niin voi lapsen tehdä jos ON NIIN PALJON RAHAA, ETTÄ maksaa sen lasten hoitajan, harrastukset, koulutuksen ........ ja muun elatuksen äidin tilille etukäteen ... eli jos kupsahtaa on nainen ja lapsi turvattu lopun elämää.

Silloin soisin kuusvitosellekin vielä isän onnen ............ naisena ........ jos rakkautta on. Rakkaus ei elätä tai kouluta.