H
"hullu"
Vieras
Mies on todella ailahtelevainen luonteeltaan. Olemme olleet 4,5vuotta naimisissa ja meillä on 3- ja 4-vuotiaat lapset.
Tapasimme 5 vuotta sitten ja tulin pillereistä huolimatta heti raskaaksi. Kun kerroin raskaudesta miehelle niin annoin hänelle mahdollisuuden päättää mitä haluaa tehdä, mulle oli selvää pitää lapsi mutta halusin että mies on omasta halustaan mukana ja sanoin että jos ei halua niin en vaadi häneltä mitään ja olisin ilmoittanut etten tiedä isää niin ei olisi edes elatusmaksuja tarvinnut maksaa.
No mies halusi olla mukana ja halusi mennä naimisiinkin ennen lapsen syntymää. Luulen nyt että se johtui siitä että mä ilmoitin lapselle tulevan sama sukunimi kuin mulla. Vauva syntyi ja ihan yhteisestä päätöksestä annoimme toisen tulla kun on tullakseen mikä tapahtuikin sitten heti ja lapsille tuli 11kk ikäeroa.
Toisen lapsen odotusaika oli kamalaa, siis miehen kanssa. Hän oli aivan kamalan ilkeä mulle koko ajan ja hoidin esikoisen täysin yksin ihan raskauden loppuun asti. Mies uhkaili erolla koko ajan. Silloin pelkäsin jäädä yksin.
Kävin koko raskauden ajan neuvolassa juttelemassa psyk.hoitajan kanssa ja jatkoin sitä toisenkin synnytyksen jälkeen. Masennus paheni, valvoin kaikki yöt ja suunnittelin pienen vauvan hautajaisia koska olin täysin varma että hän kuolee. Näin jopa hänet välillä pinnasängyssään kuolleena ja soitin miehelle töihin että tulee kotiin koska vauva on kuollut ja mikä kauheinta mielestäni nyt on etten edes itkenyt luullessani vauvan olleen kuollut.
Sain todella hyvää hoitoa ja mies jäi sairaslomalle auttamaan lasten kanssa. Toivuin ja meillä alkoi muutenkin mennä mukavasti.
Kun mies on hyvällä tuulella meillä on kaikki hyvin ja kotona mukavaa. Mutta heti jos teen miehen mielestä jotain väärin hänestä tulee todella jäätävä ja aina sanoo että tämä meidän yhdessä olo on kamalaa ja toivoo ettei oltaisi edes tavattu silloin 5 vuotta sitten. Lapset on kamalia hänen mielestä, ne ei tottele mitään eivätkä ole miehen mielestä normaaleja, lapset on viallisia ja mä olen kasvattanut heidät huonosti. Lapset ovat oikeastikkin tosi villejä ja samasta asiasta saa sanoa tuhat kertaa ja kiukutellaan ja kitistään joka asiasta, mutta olen monesti sanonut miehelle että eivät varmasti ole ainoita ton ikäsiä jotka ei tottele ja riehuu, mutta mies on eri mieltä. Lapset ei saisi näkyä eikä kuulua. Mutta sitten seuraavassa hetkessä hän leikkii superisää ja väittää että mä vain huudan lapsille ja hemmottelee lapsia ja ihan lasten kuullen leimaa mut huonoksi ja pahaksi äidiksi. Ja näitä isän sanomia lauseita sitten isompi lapsista aina huutaa mulle kun joudun kovemmin komentamaan.
Mä kannan päävastuun lapsista aina, jos mulla joskus on jotain omaa menoa (tosi harvoin on) joudun pyytämään äitini tai siskoni hoitamaan lapsia. Mies ei kysele multa yhtään saako mennä eikä juuri edes ilmota ettei tule töistä kotiin vaan saan itse soitella perään onko tulossa ja koska. Lapset kiukuttelee mulle kun isi ei ole paikalla.
Uhkailee erolla vieläkin ja olen itsekkin välillä todennut sen olevan parempi mutta mies on alkanut uhkailee että hän pitää lapset eron tullessa koska mä olen hullu ihan todistetusti kun käyn psyk.polilla, mä en pärjäisi siis lasten kanssa.
Olen nyt sairaslomalla koska kävin ihan pohjalla. Olo on parempi jo, mutta silti mies ei anna mun pitää lapsia arkisin kotona koska siitä hoidosta maksetaan iso raha joka kuukausi. En joka päivä heitä kotona pitäisikään koska joudun polilla käymään, mutta hyvinä kotipäivinä haluaisin viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Olen 1 tai 2 vapaata lapsille saanut viikossa ja niistäkin saan paskaa niskaan mieheltä. Viikonloput olen lasten kanssa yksin kotona. Tai jos mies on kotona niin makaa sohvalla tai tekee autotallissa jotain yksin. Ja silloin tällöin saa isäkohtauksen ja hemmottelee lapsia. Eli lapsillakin on se mielikuva että isin kanssa on aina hauskaa, he eivät vaan huomaa sitä että isi viettää heidän kanssa aikaa paljon vähemmän kuin mä ja valitsee itse koska on heidän kanssaan kun mä olen lasten luona aina.
Ostimme keväällä omakotitalon jonka lainasta osan takasi äitini. Tämä talo josta heti tuli koti ja jota rakastan on oikeasti vankila.
Mutta mies osaa olla aivan ihana. Hyvinä päivinä halailee ja kertoo kuinka rakastaa mua jne. Ja silloin aina unohdan kaiken muun ja uskon onnelliseen huomiseen.
Nyt on menossa huono hetki. Ja mä vihaan itseäni kun yritän olla mieliksi miehelle koko ajan että leppyisi...
Tapasimme 5 vuotta sitten ja tulin pillereistä huolimatta heti raskaaksi. Kun kerroin raskaudesta miehelle niin annoin hänelle mahdollisuuden päättää mitä haluaa tehdä, mulle oli selvää pitää lapsi mutta halusin että mies on omasta halustaan mukana ja sanoin että jos ei halua niin en vaadi häneltä mitään ja olisin ilmoittanut etten tiedä isää niin ei olisi edes elatusmaksuja tarvinnut maksaa.
No mies halusi olla mukana ja halusi mennä naimisiinkin ennen lapsen syntymää. Luulen nyt että se johtui siitä että mä ilmoitin lapselle tulevan sama sukunimi kuin mulla. Vauva syntyi ja ihan yhteisestä päätöksestä annoimme toisen tulla kun on tullakseen mikä tapahtuikin sitten heti ja lapsille tuli 11kk ikäeroa.
Toisen lapsen odotusaika oli kamalaa, siis miehen kanssa. Hän oli aivan kamalan ilkeä mulle koko ajan ja hoidin esikoisen täysin yksin ihan raskauden loppuun asti. Mies uhkaili erolla koko ajan. Silloin pelkäsin jäädä yksin.
Kävin koko raskauden ajan neuvolassa juttelemassa psyk.hoitajan kanssa ja jatkoin sitä toisenkin synnytyksen jälkeen. Masennus paheni, valvoin kaikki yöt ja suunnittelin pienen vauvan hautajaisia koska olin täysin varma että hän kuolee. Näin jopa hänet välillä pinnasängyssään kuolleena ja soitin miehelle töihin että tulee kotiin koska vauva on kuollut ja mikä kauheinta mielestäni nyt on etten edes itkenyt luullessani vauvan olleen kuollut.
Sain todella hyvää hoitoa ja mies jäi sairaslomalle auttamaan lasten kanssa. Toivuin ja meillä alkoi muutenkin mennä mukavasti.
Kun mies on hyvällä tuulella meillä on kaikki hyvin ja kotona mukavaa. Mutta heti jos teen miehen mielestä jotain väärin hänestä tulee todella jäätävä ja aina sanoo että tämä meidän yhdessä olo on kamalaa ja toivoo ettei oltaisi edes tavattu silloin 5 vuotta sitten. Lapset on kamalia hänen mielestä, ne ei tottele mitään eivätkä ole miehen mielestä normaaleja, lapset on viallisia ja mä olen kasvattanut heidät huonosti. Lapset ovat oikeastikkin tosi villejä ja samasta asiasta saa sanoa tuhat kertaa ja kiukutellaan ja kitistään joka asiasta, mutta olen monesti sanonut miehelle että eivät varmasti ole ainoita ton ikäsiä jotka ei tottele ja riehuu, mutta mies on eri mieltä. Lapset ei saisi näkyä eikä kuulua. Mutta sitten seuraavassa hetkessä hän leikkii superisää ja väittää että mä vain huudan lapsille ja hemmottelee lapsia ja ihan lasten kuullen leimaa mut huonoksi ja pahaksi äidiksi. Ja näitä isän sanomia lauseita sitten isompi lapsista aina huutaa mulle kun joudun kovemmin komentamaan.
Mä kannan päävastuun lapsista aina, jos mulla joskus on jotain omaa menoa (tosi harvoin on) joudun pyytämään äitini tai siskoni hoitamaan lapsia. Mies ei kysele multa yhtään saako mennä eikä juuri edes ilmota ettei tule töistä kotiin vaan saan itse soitella perään onko tulossa ja koska. Lapset kiukuttelee mulle kun isi ei ole paikalla.
Uhkailee erolla vieläkin ja olen itsekkin välillä todennut sen olevan parempi mutta mies on alkanut uhkailee että hän pitää lapset eron tullessa koska mä olen hullu ihan todistetusti kun käyn psyk.polilla, mä en pärjäisi siis lasten kanssa.
Olen nyt sairaslomalla koska kävin ihan pohjalla. Olo on parempi jo, mutta silti mies ei anna mun pitää lapsia arkisin kotona koska siitä hoidosta maksetaan iso raha joka kuukausi. En joka päivä heitä kotona pitäisikään koska joudun polilla käymään, mutta hyvinä kotipäivinä haluaisin viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Olen 1 tai 2 vapaata lapsille saanut viikossa ja niistäkin saan paskaa niskaan mieheltä. Viikonloput olen lasten kanssa yksin kotona. Tai jos mies on kotona niin makaa sohvalla tai tekee autotallissa jotain yksin. Ja silloin tällöin saa isäkohtauksen ja hemmottelee lapsia. Eli lapsillakin on se mielikuva että isin kanssa on aina hauskaa, he eivät vaan huomaa sitä että isi viettää heidän kanssa aikaa paljon vähemmän kuin mä ja valitsee itse koska on heidän kanssaan kun mä olen lasten luona aina.
Ostimme keväällä omakotitalon jonka lainasta osan takasi äitini. Tämä talo josta heti tuli koti ja jota rakastan on oikeasti vankila.
Mutta mies osaa olla aivan ihana. Hyvinä päivinä halailee ja kertoo kuinka rakastaa mua jne. Ja silloin aina unohdan kaiken muun ja uskon onnelliseen huomiseen.
Nyt on menossa huono hetki. Ja mä vihaan itseäni kun yritän olla mieliksi miehelle koko ajan että leppyisi...
