Minulle synnytyksessä oli tärkeää, että mies oli mukana. Avautumisvaiheessa oli ihanaa kun oli juttuseuraa ja joku joka puolesta sanasta tiesi mitä ajattelin. Toisaalta yhdessä myös jännitimme mitä tuleman pitää kun esikoisesta oli kyse. Kun sitten tosi paikka oli kyseessä, niin oli edelleen tärkeää että mies oli paikalla, mutta en halunnut hänen koskevan saati kannustavan ponnistamaan, tmvst. olisko mies kerran erehtynyt sanomaan jotain että 'hyvin menee' tmvst. ja kyllä ärsytti!! Teki mieli karjaista, että mistä sinä mitään tiedät/ miltä tämä tuntuu/ tulepa itse tähän ponnistamaan, jne. Ponnistusvaiheessa olin hyvin sisäänpäin kääntynyt ja keskityin siihen täysillä, kuuntelin tarkasti kätilön joka sanan. Onneksi miehellä hyvä tilannetaju ja tuntee minut hyvin, en ottanut häneen mitään kontaktia (katse, puhe, tmvst.) joten oli vain hiljaa ja seuraili ja oli lähellä - mikä kuitenkin oli tosi tärkeä juttu. En osaa tätä paremmin selittää, mutta tältä minusta tuntui. Omat reaktiot toisaalta yllättivät, mutta toisaalta tuollainen kai minä olen muutenkin tyyliltäni, 'hihat ylös ja hoidetaan tämä homma'..
Jälkeenpäin mies kommentoi, että hän ei osannut tehdä mitään, oliko hänestä mitään iloa, yms. mutta sanoin hänelle, todenmukaisesti, että hänestä oli todella paljon apua olemalla paikalla ja että ei hänen siellä mitään tarvinnut tehdäkään. Ennen synnytystä olin puhunut kaikenmaailman erilaisista kivunlievitysmetodeista ja miten mies voi autella, yms. mutta h-hetkellä monesta syystä niitä ei käytetty.
Kesällä eräissä juhlissa tapasimme kätilön ja samaan juttuseuraan tuli tietysti myös synnyttäneitä naisia. Meillä oli vielä odotusta joitain viikkoja jäljellä, mutta he antoivat vinkin miehelle: olet vain sitten ihan hiljaa ja teet vain kaiken mitä vaimosi sanoo. Tämä kyllä meillä piti paikkansa.
