Hei,
Olisikohan joku, joka osaisi kertoa omasta kokemuksestaan mikä minun on? Yritän selittää asian "pähkinänkuoressa".
Eli tällähetkellä tilanne on niin, että olen kotona 1v8kk pojan kanssa. Muutimme pari vuotta sitten pois etelä-suomesta, johon jäi kaikki ytävät. (samaan aikaan kuoli äitini). Nyt asumme tosi syrjässä ja olen päivät kotona. Emme käy juuri missään. Olo on tietysti yksinäinen, mutta en kaipaa ketään lähelleni. Mieheni tietysti on tukenani, mutta tarkoitan nyt uusia ystäviä. En edes halua lähteä minnekään missä olisi ihmisiä (no tietty kaupassa käydään
tai joutuisin tekemisiin vieraiden kanssa. Ne tilanteet PELOTTAA, siksi niitä kaihdan. Uusia tilanteita olen pelännyt jo kauan, mutta tuntuu että sulkeudun enempi ja enempi kuoreeni. Olisi ihana käydä jossain äiti-lapsijutuissa, mutta en uskalla. En saa itsestäni irti. Ja jos jotain ohjelmaa tulee, sekoittaa se "arkeni" ja ressaan siitä etukäteen...siksi mikään ei tunnut kovin mukavalta vaikkei mikään suuremoi juttu olekkaan muiden mielestä. Minä tiedän miten kärpäsestä tulee se härkänen.
Tiedän oikein hyvin, että kohta poika haluaa ja tarvitsee enemmän ystäviä (nyt on pari serkkua leikkikavereina) ja on pakko lähteä viemään häntä johonkin. Siksi haluaisinkin tähän tilanteeseeni apua, en todellakaan halua "tartuttaa" tätä arkuutta poikaani. Poitsu on onneksi hyvin seurallinen eikä ujostele mitenkään normaalia enempää.
Kaiken lisäksi olen kadottanut johonkin seksuaaliset halut...ja voitte vaan arvata, ei helpota arkea mitenkään. Tuntuu, että välillä on pakko antaa periksi, jotta ilmapiiri paranee taas hetkeksi.
Olisi paljon asiaa, onkohan nyt oikea paikka purkaa tuntoja, mutta ainakin tämä helpottaa. HUHHUH!
Olisikohan joku, joka osaisi kertoa omasta kokemuksestaan mikä minun on? Yritän selittää asian "pähkinänkuoressa".
Eli tällähetkellä tilanne on niin, että olen kotona 1v8kk pojan kanssa. Muutimme pari vuotta sitten pois etelä-suomesta, johon jäi kaikki ytävät. (samaan aikaan kuoli äitini). Nyt asumme tosi syrjässä ja olen päivät kotona. Emme käy juuri missään. Olo on tietysti yksinäinen, mutta en kaipaa ketään lähelleni. Mieheni tietysti on tukenani, mutta tarkoitan nyt uusia ystäviä. En edes halua lähteä minnekään missä olisi ihmisiä (no tietty kaupassa käydään
tai joutuisin tekemisiin vieraiden kanssa. Ne tilanteet PELOTTAA, siksi niitä kaihdan. Uusia tilanteita olen pelännyt jo kauan, mutta tuntuu että sulkeudun enempi ja enempi kuoreeni. Olisi ihana käydä jossain äiti-lapsijutuissa, mutta en uskalla. En saa itsestäni irti. Ja jos jotain ohjelmaa tulee, sekoittaa se "arkeni" ja ressaan siitä etukäteen...siksi mikään ei tunnut kovin mukavalta vaikkei mikään suuremoi juttu olekkaan muiden mielestä. Minä tiedän miten kärpäsestä tulee se härkänen.Tiedän oikein hyvin, että kohta poika haluaa ja tarvitsee enemmän ystäviä (nyt on pari serkkua leikkikavereina) ja on pakko lähteä viemään häntä johonkin. Siksi haluaisinkin tähän tilanteeseeni apua, en todellakaan halua "tartuttaa" tätä arkuutta poikaani. Poitsu on onneksi hyvin seurallinen eikä ujostele mitenkään normaalia enempää.
Kaiken lisäksi olen kadottanut johonkin seksuaaliset halut...ja voitte vaan arvata, ei helpota arkea mitenkään. Tuntuu, että välillä on pakko antaa periksi, jotta ilmapiiri paranee taas hetkeksi.
Olisi paljon asiaa, onkohan nyt oikea paikka purkaa tuntoja, mutta ainakin tämä helpottaa. HUHHUH!
