E
Ellianna
Vieras
Hei!
Olen suhteessa ihanan ja ymmärtäväisen miehen kanssa. Kimpassa ollaan oltu kolme kuukautta. Kaikki on mennyt tähän asti hyvin.
Olemme kolmekymppisiä ja meillä on molemmilla pari pidempää suhdetta takana. Niistä olemme ottaneet opiksemme ja keskustelemme paljon siitä, mitä suhteeltamme haluamme. Nyt minulle on tapahtumassa jotain, mitä en itse ihan pysty ymmärtämään. Olen hirvittävän itkuherkkä ja otan asiat kovin henkilökohtaisesti. "Normaalisti" ja vielä yksin eläessäni olin rauhallinen ja harkitsevainen, mutta nyt tunteet ailahtelevat laidasta laitaan. Saatan esim. esittää mielipiteitäni miehelle hyvin jyrkästi, vaikka tarkoitus on ollut vain avata tapaani ajatella ja selittää tomintani syitä. Ja sitten on paha mieli.
Pari esimerkkiä: olemme pohtineet yhteenmuuttoa, mutta emme vielä tehneet päätöstä. Itse olisin siihen jo valmis ja mieskin on antanut ymmärtää, että hänkin on. Mutta kun sitten mies periaatteen tasolla pohtii asiaa (ja lisää, että päätöstä tästä muutosta ei olla siis tehty vielä), niin loukkaannun sisimmässäni ja itken salassa. Välillä suunnittelemme yhteistä kotia ja välillä mies puhuu yhteenmuuttamisesta "yleisesti", mutta konkreettista päätöstä ei synny. Olen ottanut asiaan ihan vähän henkistä etäisyyttä ja lopettanut asiasta puhumisen, mutta sekään ei kai ole hyvä asia.
Ja kun mies vaikkapa ihan yleisesti pohtii jotain asiaa siltä kannalta, mitä mahdollisessa erotilanteessa pitäisi tehdä vaikkapa sukulaisten tapaamisen suhteen, minuun sattuu myös kauheasti. Erosta pitäisi uskaltaa puhua rakastuneena - niinkuin kaikesta muustakin - mutta koen sen kauhean tuskallisena.
Yksi syy voi olla se, että mies on jollain tapaa parempi kommunikoimaan negatiivisia asioita kuin niitä positiivisia. Hän saattaa siis pohtia ääneen yhteenmuuttamisesta puhuttaessa mahd. erotilannetta, muttei kerro minulle, että haluaa jakaa elämän kanssani. - Ja minulle elintärkeää olisi kuulla, että vaikka häntä vähän pelottaa ja jännittää, niin hänestä minä olen ihana ja rakas ja minun kanssani hän haluaa elää ja muuttaa yhteen.Tai että pitäessään sukulaisistani hän huolestuu siitä, voiko heidän kanssaan pitää yhtä, jos ero joskus tulisi - minä olisin kaivannut positiivista palautta. Jos sukulaiseni ovat ihania, niin eikö se ole plussaa ja aivan ihanaa, miksi ajatuksissa pitää mennä niin kauas, että pohtii mahd. eron jälkeisiä suhteita eikä voi keskittyä nykyisyyteen.
No, minulla on nyt paha mieli, enkä tiedä miten oikeutettua se on ja miten minun pitäisi lähestyä asiaa. Teenkö kärpäsestä härkäsen? Kannattaako asia nostaa esille? Miten minun pitäisi tätä asiaa lähestyä ja mikä minua vaivaa, kun on niin paha mieli?
Olen suhteessa ihanan ja ymmärtäväisen miehen kanssa. Kimpassa ollaan oltu kolme kuukautta. Kaikki on mennyt tähän asti hyvin.
Olemme kolmekymppisiä ja meillä on molemmilla pari pidempää suhdetta takana. Niistä olemme ottaneet opiksemme ja keskustelemme paljon siitä, mitä suhteeltamme haluamme. Nyt minulle on tapahtumassa jotain, mitä en itse ihan pysty ymmärtämään. Olen hirvittävän itkuherkkä ja otan asiat kovin henkilökohtaisesti. "Normaalisti" ja vielä yksin eläessäni olin rauhallinen ja harkitsevainen, mutta nyt tunteet ailahtelevat laidasta laitaan. Saatan esim. esittää mielipiteitäni miehelle hyvin jyrkästi, vaikka tarkoitus on ollut vain avata tapaani ajatella ja selittää tomintani syitä. Ja sitten on paha mieli.
Pari esimerkkiä: olemme pohtineet yhteenmuuttoa, mutta emme vielä tehneet päätöstä. Itse olisin siihen jo valmis ja mieskin on antanut ymmärtää, että hänkin on. Mutta kun sitten mies periaatteen tasolla pohtii asiaa (ja lisää, että päätöstä tästä muutosta ei olla siis tehty vielä), niin loukkaannun sisimmässäni ja itken salassa. Välillä suunnittelemme yhteistä kotia ja välillä mies puhuu yhteenmuuttamisesta "yleisesti", mutta konkreettista päätöstä ei synny. Olen ottanut asiaan ihan vähän henkistä etäisyyttä ja lopettanut asiasta puhumisen, mutta sekään ei kai ole hyvä asia.
Ja kun mies vaikkapa ihan yleisesti pohtii jotain asiaa siltä kannalta, mitä mahdollisessa erotilanteessa pitäisi tehdä vaikkapa sukulaisten tapaamisen suhteen, minuun sattuu myös kauheasti. Erosta pitäisi uskaltaa puhua rakastuneena - niinkuin kaikesta muustakin - mutta koen sen kauhean tuskallisena.
Yksi syy voi olla se, että mies on jollain tapaa parempi kommunikoimaan negatiivisia asioita kuin niitä positiivisia. Hän saattaa siis pohtia ääneen yhteenmuuttamisesta puhuttaessa mahd. erotilannetta, muttei kerro minulle, että haluaa jakaa elämän kanssani. - Ja minulle elintärkeää olisi kuulla, että vaikka häntä vähän pelottaa ja jännittää, niin hänestä minä olen ihana ja rakas ja minun kanssani hän haluaa elää ja muuttaa yhteen.Tai että pitäessään sukulaisistani hän huolestuu siitä, voiko heidän kanssaan pitää yhtä, jos ero joskus tulisi - minä olisin kaivannut positiivista palautta. Jos sukulaiseni ovat ihania, niin eikö se ole plussaa ja aivan ihanaa, miksi ajatuksissa pitää mennä niin kauas, että pohtii mahd. eron jälkeisiä suhteita eikä voi keskittyä nykyisyyteen.
No, minulla on nyt paha mieli, enkä tiedä miten oikeutettua se on ja miten minun pitäisi lähestyä asiaa. Teenkö kärpäsestä härkäsen? Kannattaako asia nostaa esille? Miten minun pitäisi tätä asiaa lähestyä ja mikä minua vaivaa, kun on niin paha mieli?