Mikä näistä vaihtoehdoista on moraalisin?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Stuulo
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

Stuulo

Vieras
Äitini on nyt 65 v ja isä 69. Asun heistä 450 km päässä, minulla on 2 pientä lasta. Valmistuin juuri ammattiin ja sain töitä opiskelupaikkakunnalta, 450 km päästä siis heistä. Rahallisesti tienaan hyvin, olen kaiketi keskituloinen. Veljeni asuu tällä hetkellä Ranskassa, käy Suomessa vain lomilla.

Olettaen, että vanhempieni kunto huononee, tarvitsevat vähitelle apua lumitöissä, pukemisessa, portaissa, laskujen maksamisessa jne, kuinka paljon olisi Sinun mielestäsi moraalisesti parasta osallistua heidän auttamiseensa?
Minkä seuraavista "tasoista" olisit valmis valitsemaan?

1. Arkisin puhelinsoitot, kuulumiset, lastenlasten tekemillä korteilla ilahduttaminen, ja pääosin juhlapyhinä näkeminen

2. Puhelinsoitot, paperihommien hoitaminen, laskujen maksu, kotisairaanhoidon kilpailuttaminen tms, juhlapyhinä ja lomilla näkeminen

3. Kohta 2 mutta myös rahallisesti siivoojan kustantaminen tms.

4. Edelliset sekä muutto lähemmäs, jotta voin käydä arkisinkin töiden jälkeen lämmittämässä ruokaa tai tehdä lumityöt. Muutto siis siinäkin tapauksessa, että toinen puoliso ei saa töitä tai toisen palkka laskee, myydään oma talo täältä 450 km päästä. Muutto siis "vain" vanhempieni vuoksi.

5. Muutto samalle paikkakunnalle ja oman perheen elämän asettelu vanhempieni tarpeiden mukaiseksi, eli osa-aikatyöhön siirtyminen, vanhempien omaishoitajuus, ruokailut, kylvetys, jopa saattohoito eli ns. täysi henkilökohtainen panostaminen useita vuosia

6. Vaihtoehto 5 toteutettuna siten, että emme muuta täältä minnekään, mutta rahallisesti hankin vanhemmilleni kaiken minkä itse voisin antaa eli yksityisen hoivakodin palvelut jos heidän rahat loppuvat, siivouspalvelut, ruokapalvelut, ja jos jputuvat sairaalaan niin joku palkattu asianhoitaja, eli tässä vaihtoehdossa iso osa omista tuloista investoidaan omiin vanhempiin niin kauan kun elävät

Kysyn, koska omat vanhempani ovat olleet omaishoitajia, äiti kieltäytyi aikanaan mm. opiskelupaikasta yliopistossa ja hoiti isänsä hautaan asti.
 
1. Arkisin puhelinsoitot, kuulumiset, lastenlasten tekemillä korteilla ilahduttaminen, ja pääosin juhlapyhinä näkeminen

Tää olisi mulle ilman muuta selvää.

2. Puhelinsoitot, paperihommien hoitaminen, laskujen maksu, kotisairaanhoidon kilpailuttaminen tms, juhlapyhinä ja lomilla näkeminen

Tämäkin ilman muuta, mutta tuon ikäisten vanhempien kanssa en moisesta huolehtisi vielä, elleivät he jostain syystä olisi erityisen huonossa kunnossa tai sairaita entuudestaan. Oma isäni on 69 eikä todellakaan tarvitse apua minkään paperihommien hoitamisessa.

3. Kohta 2 mutta myös rahallisesti siivoojan kustantaminen tms.

Periaatteessa joo, mutta jos vanhemmillani on ihan normaali eläke, niin miksi minun pitäisi maksaa heidän siivoojansa :confused: Mä en ainakaan töissä ollessani (jos taas ajattelen omaa isääni) tule koskaan tienaamaan niin paljon kuin hänen oma eläkkeensä on. Jos sellaista tarvetta olisi, niin Ranskassa asuva veli varmasti osallistuisi myös.

4. Edelliset sekä muutto lähemmäs, jotta voin käydä arkisinkin töiden jälkeen lämmittämässä ruokaa tai tehdä lumityöt. Muutto siis siinäkin tapauksessa, että toinen puoliso ei saa töitä tai toisen palkka laskee, myydään oma talo täältä 450 km päästä. Muutto siis "vain" vanhempieni vuoksi.

Tuskin muuttaisin tuossa tilanteessa, olisi varmaankin järkevämpää, että vanhemmat muuttaisivat minun luokseni.

5. Muutto samalle paikkakunnalle ja oman perheen elämän asettelu vanhempieni tarpeiden mukaiseksi, eli osa-aikatyöhön siirtyminen, vanhempien omaishoitajuus, ruokailut, kylvetys, jopa saattohoito eli ns. täysi henkilökohtainen panostaminen useita vuosia

Ovatko vanhemmat siis kuolemansairaita jos he tarvitsevat saattohoitoa? :confused: Saattohoito omaiselle voi olla äärimmäisen raskas prosessi, siksi haluaisin mieluummin, että kuolemansairaassa tilassa omainen menisi saattohoitokotiin ja minä voisin keskittyä henkiseen tukemiseen ja prosessin läpikäymiseen ruumiintoimintojen sijaan

6. Vaihtoehto 5 toteutettuna siten, että emme muuta täältä minnekään, mutta rahallisesti hankin vanhemmilleni kaiken minkä itse voisin antaa eli yksityisen hoivakodin palvelut jos heidän rahat loppuvat, siivouspalvelut, ruokapalvelut, ja jos jputuvat sairaalaan niin joku palkattu asianhoitaja, eli tässä vaihtoehdossa iso osa omista tuloista investoidaan omiin vanhempiin niin kauan kun elävät

Edellä olevat kommenttini vastaavat varmaan tähänkin.
 
Tarkennan siis, että vanhempani pärjäävät vielä nyt ihan ok, muutamia sairauksia on. Sitä haen, että kuinka ison osan lapsen elämästä vanhenevat ja vähitellen viimeisiä vuosia lähestyvät vanhemmat voisivat ottaa?
 
Tarkennan siis, että vanhempani pärjäävät vielä nyt ihan ok, muutamia sairauksia on. Sitä haen, että kuinka ison osan lapsen elämästä vanhenevat ja vähitellen viimeisiä vuosia lähestyvät vanhemmat voisivat ottaa?


Kyllähän se on jokaisen henkilökohtainen valinta, tai oikeastaan monen eri ihmisen valinta, vanhempiesi, sinun, veljesi ja hänen perheensä, sinun puolisosi ja lasten. Mä esimerkiksi olisin valmis isäni omaishoitajaksi jos hän joskus siihen kuntoon menee, mutta hänpä haluaa mieluummin ammattilaisten hoitamaksi. Siinä on kuitenkin sovitettava monen ihmisen elämä, toiveet ja tavoitteet yhteen eikä vain uhrautua uhrautumisen vuoksi.
 
[QUOTE="akka";26616568]Niin ison kun itse jaksat ja viitsit.[/QUOTE]

Valitettavasti en itse osaa arvioida tervettä avun määrää. Syyllistyn todella herkästi tekemättä jättämisistä, joten minulla menee taatusti uhrautumisen puolelle ellei joku laita rajoja. Tässä asiassa en osaa ajatella selkeästi!
 
[QUOTE="Meini";26616640]Miks vanhemmat ei voi muuttaa lähemmäs teitä?[/QUOTE]

Tämä on heidän tahdostaan täysin poissuljettu ajatus.

Voisiko joku vielä vastata noista vaihtoehdoista!
 
En osaa sanoa, mikä noista olisi "moraalisin". Mun mielestäni kun paras vaihtoehto on se, että jo työelämän jättäneet ja päivittäisissä toimissaan apua tarvitsevat ovat ne, jotka muuttavat. Eivät siis suinkaan ne, joilla on pienet lapset, työt ja oman arjen pyörityskin.
 
tekisin vanhemmille selväksi et maksullista apua on saatavilla lumen luonnista ruohonleikkuuseen. Kun ei itse jaksa niin apu otettava vastaan.
Kävisin katsomassa niin usein kuin mahdollista ja sillloin auttelisin.

Kuitenkin tilanteen niin vaatiessa järjestäisin heille riittävää apua kotiin, kotipalvelua, siivoojaa yms, ruokapalvelua.

Silloin itsellä voi olla hyvä omatunto, vanhuksista pidetään huolta.
 
1 ja 2 olisivat minulle ne oikeat vaihtoehdot.

Jännä, miten eri tavalla mun suvussa vastattaisiin. Kun nyt valmistuin, niin koin äärimmäisen suurta syyllisyyttä siitä, että mun palkka on nyt parempi kuin mun vanhemmilla ja mietin, pitäisikö mun nyt lahjoittaa joka kuukausi heille rahaa!

Mun äitini tosiaan hoiti omia vanhempiaan hautaan asti. Eräänä iltana 80-luvulla, ennen minun syntymääni, oli käynyt vielä kotona asuessaan luokkakaverinsa lapsen ristiäisissä ja oli kotoa 3 tuntia poissa. Puhui siitä asiasta kymmenen vuotta, kuinka huono omatunto hänellä oli ja ei ollut varma tekikö oikein koska ukki kuoli 9 viikkoa myöhemmin.

Mulla ei siis ole mitään mallia siitä, mikä on terveen auttamisen raja.
 
[QUOTE="äiti";26617121]tekisin vanhemmille selväksi et maksullista apua on saatavilla lumen luonnista ruohonleikkuuseen. Kun ei itse jaksa niin apu otettava vastaan.
Kävisin katsomassa niin usein kuin mahdollista ja sillloin auttelisin.

Kuitenkin tilanteen niin vaatiessa järjestäisin heille riittävää apua kotiin, kotipalvelua, siivoojaa yms, ruokapalvelua.

Silloin itsellä voi olla hyvä omatunto, vanhuksista pidetään huolta.[/QUOTE]

Huomaan, että teille vastaajille ei (onneksi) ole tiedossa, millaista on oikea valtava syyllisyys, jolla lapsi on kasvatettu. Syyllistyn siis valtavasti ja en siksi tunne käsitettä "niin usein kuin MAHDOLLISTA". Mahdollistahan on mikä vain! ;)

Kuten töistä lähteminen kesken päivän vaikka sitten vastoin työnantajan lupaa, koska syyllisyys saa vatsan kramppaamaan jos äiti soittaa ja sanoo että kotona tarvitaan minua. Syyllisyys ei myöskään tunne käsitettä "jaksamisen rajoissa" - mitä se edes on? Missä vaiheessa se lumitöiden teko on annettava ulkopuoliselle? Siinä vaiheessa, kun käsi tulee vähän kipeäksi, vai sitten kun siihen tulee rannekanavaoireyhtymä? Sitten kun ei huvita - vai sitten kun stressi töistä vie yöunet ja nukahtaa jo rattiin? Vai sitten, kun saa itse rytmihäiriöitä?

En provoile tässä mitään palturia, vaan meillä suvussa on ihan oikeasti vahva uhrautumisen kulttuuri ja mm. isoäitini hautajaisten jälkeen kaksi tätiä kykeni luopumaan täysin sydänlääkkeistä koska "taakka" putosi harteilta, olivat venyttäneet niin jaksamisen äärirajoilla.

Uskon löytäväni täältä "terveen" vertailupohjan, joten kirjoitelkaa mikä teistä on terve suhtautuminen, konkreettisesti!
 
Jännä, miten eri tavalla mun suvussa vastattaisiin. Kun nyt valmistuin, niin koin äärimmäisen suurta syyllisyyttä siitä, että mun palkka on nyt parempi kuin mun vanhemmilla ja mietin, pitäisikö mun nyt lahjoittaa joka kuukausi heille rahaa!

Mun äitini tosiaan hoiti omia vanhempiaan hautaan asti. Eräänä iltana 80-luvulla, ennen minun syntymääni, oli käynyt vielä kotona asuessaan luokkakaverinsa lapsen ristiäisissä ja oli kotoa 3 tuntia poissa. Puhui siitä asiasta kymmenen vuotta, kuinka huono omatunto hänellä oli ja ei ollut varma tekikö oikein koska ukki kuoli 9 viikkoa myöhemmin.

Mulla ei siis ole mitään mallia siitä, mikä on terveen auttamisen raja.
Äidilläsi tuo auttaminen ei ollut tosiaankaan enää ihan terveen rajoissa. Omaishoitajillakin kun on oikeus välillä hengähtää tuntematta siitä syyllisyyttä. Minusta sun pitää siinä vaiheessa, kun vanhempiesi avuntarve alkaa lisääntyä, miettiä asiaa sen hetkisen elämäntilanteesi mukaan.

Mulla oli nuorena 40-50 -vuotiaita työkavereita, jotka sanoivat, että iäkkäiden vanhempien asuminen satojen kilometrien päässä ei ole hyvä juttu. Vaikka soittaisikin päivittäin, niin siitäpä vasta huoli syntyykin, jos vanhus ei vastaakaan puhelimeen. Paikalle et pääse katsomaan, mutta ei voi ihan poliisiakaan soittaa vanhuksen perään, koska vanhus saattaa olla vain kävelyllä. Pahin vaihe kuulemma on se, kun vanhus näennäisesti pärjää vielä itse, mutta unohtelee ottaa lääkkeensä, unohtaa syödä välillä, unohtaa hellan päälle jne. Sitten, kun avun tarve on jo aivan selvä, ulkopuolisen avun palkkaaminen helpottaa tilannetta.

Mun vanhempani muuttivat aikoinaan tuohon naapuriin ja tulen toteuttamaan kohdan 5 sillä erotuksella, että minä en muuta minnekään. Tai ehkä sitten loppuvaiheessa majailen vanhempieni luona, mutta en mä kirjoille itseäni sinne siirrä. Mulla on tosin jo nyt aikuiset lapset, joten ei ole enää siinä vaiheessa oman arjen pyörittämistä. Työni kulkevat mukana minne tahansa, missä on nettiyhteys, joten pystyisin tekemään ainakin osa-aikatöitä samalla kun olen omaishoitaja. Tämä on kuitenkin mun ratkaisuni ja olen tehnyt elämäni muita valintoja sen mukaan, että pystyisin ratkaisun myös tarvittaessa toteuttamaan. Siskoni asuu myös naapurissa, mutta hänestä ei olisi vanhempieni omaishoitajaksi...ei vaan ole yhtään hoivatyyppiä. Hän huolehtii sitten logistiikka- ja finanssipuolesta.
 

Yhteistyössä