Mikä neuvoksi?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Kaikkipielessä?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

Kaikkipielessä?

Vieras
Olemme seurustelleet yli kaksi vuotta ja olemme parikymppisiä. Asumme yhdessä.

Poikaystäväni pakenee aina riitatilanteista, joten riitelemme usein ja ne paisuvat, koska niitä ei saada ratkottua.

Olen joskus saanut aivan tajuttomia raivokohtauksia, koska minua ei kertakaikkiaan kuunnella.
Keskustelu ei kuulemma johda mihinkään. Anteeksipyyntöäkään on turha odottaa...Yleensä hän kutsuu minua vaan hulluksi ämmäksi, koska kiihdyn.

Yleensä ovi vaan käy ja hän tulee takaisin, kun olen ensin yksin miettinyt ja itkenyt asioita.

Toinen seikka:
Poikaystäväni vanhemmat eivät pidä minusta, ja poikaystäväni syyttää pohjimmiltaan siitä minua. Itse olen järjestelmällinen ja suunnitelmallinen, säntillinen.....he hoitavat kaikki asiat vähän sinne päin. Siksi närkästyn usein heidän yhtäkkisistä päähänpistoistaan.....

En kuitenkaan ole haastanut heidän kanssaan riitaa, joskus olen kyllä maininnut, että eihän tällaisesta ole puhuttu etukäteen ja olisi kiva, jos ilmoitettaisiin mitä aiotaan tehdä (kun asia koskee minuakin)

Eivät myöskään tahdo tavata minua, joudun tunkemaan mukaan jos haluan muistuttaa olemassaolostani. He pitävät minua ikäänkuin ohimenevänä ilmiönä, vaikka olemme jo olleet yhdessä yli kaksi vuotta.

Mitä voin tehdä? Poden pahaa oloa jatkuvasti, mutta poikaystäväni ei näe sitä. Hän ei tajua, että minuakin harmittaa, etteivät hänen vanhempansa hyväksy minua. Samoin riitely kuluttaa, ja tuntuu, että riidat ovat koko ajan vaan pahempia koska en koskaan saa mahdollisuutta kertoa, mikä mättää....

Mikä neuvoksi?
 
Poikaystäväsi ei arvosta tunteitasi, ei välitä pahasta olostasi eikä puolusta sinua vanhempiaan vastaan. Ainoa mitä voit tehdä, on jättää moinen lapsi kasvamaan ja lähteä eri teille. Tuollainen konflikteja viimeiseen asti välttävä, kumppanin keskusteluyritykset "hulluudeksi" leimaava tyyppi ei yleensä muuksi muutu, ja ei varmasti muutu jos ei itse huomaa käytöksessään korjattavaa.

Olette vielä niin nuoria, ettei kannata pilata loppuelämäänsä pelkän "niinmutkun en haluais erota" periaatteen vuoksi. Jos olet suhteessa onneton ja olet jo pitkään yrittänyt tilannetta korjata, olet tehnyt voitavasi ja ainoa järkevä teko on todeta ettette sovi toisillenne. Muista myös, että "mutta kun rakastan häntä" ei ole mikään syy pysyä suhteessa. Jos olet onneton, olet onneton eikä rakkaus sitä miksikään muuta. Ei rakastamisen tunteesta ole tarkoitus seurata jatkuvaa pahaa mieltä!
 
Täysin samaa mieltä "ei se tuosta paranen" kanssa. Olet itse oman onnesi herra, toista et voi muuttaa. Jätä moinen poikanen kasvamaan, hän oppii arvosi vasta, jos sen menettää. Kokemusta on! Sinä et siihen pysty, sillä jostain syystä olet liian itsestäänselvyys tai hän ei vaan halua tehdä vuoksesi asioita.
 
Luulen että miehesi ei tajua kahden asian eroa: Sitä mitä teet ja miten tunnet.

Tarkoitan siis sitä että sinun ei tarvitsekaan olla aina samaa mieltä kaikesta hänen eikä varsinkaan hänen vanhempiensa kanssa. Se on vain inhimillistä. Mutta se että erimielisyydet aiheuttavat sinulle mielipahaa on ihan eri asia. Jos hänen käytöksensä aiheuttaa sinulle turhaa mielipahaa, se ei ole oikein. Tai jos hänen vanhempansa eivat hyväksy sinua, hänen tulee olla sinun puolellasi asiassa vaikka hän voisi sinällään ollakin monessa asiassa enemmän vanhempiensa kaltainen.

Tuo toisen tunteiden ymmärtäminen ei aina ole miesten vahvimpia puolia. Siksi minusta sinun kannattaisi vielä kerran yrittää vääntää rautalangasta tätä eroa miehellesi. Sinun pitää voida voida hyvin suhteessanna. Se ei estä erimielisyyksiä mutta se vaatii sitä että miehesi suostuu puhumaan asioista ja että hän pitää teitä oikeasti parina eikä vain yhtenä lisänä vanhempiansa lisäksi.
 

Yhteistyössä