Ajattelin laittaa tällaisen tsemppaus-jutun, kun aikoinaan itsekin tätä palstaa seurailin ahkerasti ja tiedän, kuinka monilla ihmisillä täällä on toiveita ja huoliakin.
Aloimme yrittää lasta kun olin 19-v, eli todella nuori olin. Ensimmäinen vuosi meni ihan kevyesti. Asia ei kovin paljon vaivannut, vaikkei lasta kuulunutkaan. Sitten alkoi tutkimukset ja ravasin jatkuvasti gynellä ultrassa ja verikokeissa. Niistä ei kuitenkaan selvinnyt oikeastaan mitään. Söin keltarauhashormonia, joka tasasi hiukan kiertoa, joka on aina ollut tosi epäsäännöllinen. Mies tutkittiin ja kaikki oli hyvin. Luin kaikki tiedot raskautumisesta. Olisiko ollut joskus toisen vuoden jälkeen, kun sain clomifenin. Tikuttelin ovulaatiota, mutta ei onnistunut.
Olin todella masentunut ja (ihan oikeasti) lähes kaikki silloiset ystävät saivat vauvoja. Lopetin clomit muutaman kierron jälkeen. Ajattelin kaiketi, että ei sitten. Tuli eteen todella vaikea elämäntilanne, jossa oikeasti suunnilleen kaikki mitä olimme mieheni kanssa rakentaneet ja suunnitelleet romuttui.
Ja sitten menkat jäi tulematta. Olen aina kärsinyt pienestä tiputtelusta muutamaa päivää ennen menkkoja, mutta nyt sen jälkeen ei alkanutkaan vuoto. Tein testin ja plussaahan se näytti. Reilun 3 v yrityksen ja epätoivon jälkeen. Oltiin miehen kanssa ihan, että "ei nyt vielä innostuta", mies jopa patisti minut uuteen testiin terveyskeskukseen, jossa ymmärtäväinen hoitaja teetti kaksi testiä ja vakuutteli, että olen raskaana.
Olin tosi sekaisin. En voinut uskoa asiaa ja maalaisin heti ensimmäisenä kaikki keskenmenot ja muut kauheat asiat. Eikä asiaa auttanut, kun joitakin päiviä myöhemmin tuli taas vuotoa. Olin varannut alkuraskauden ultran juuri sille päivälle (koska halusin olla täysin varma, että vatsassa oikeasti kasvaa lapsi!). Huolissani selitin gynelle vuodosta ja hän katsoi ultralla ja sanoi, että kyllä täällä ollaan ja sydänkin lyö, vaikka pitkällä ei vielä olla. <3 Tämänkin keskustelun käänsin odotushuoneessa odottaneelle miehelleni suunnilleen niin, että "on se siellä vielä ainakin" ja mies sitten tiedusteli, että "sanoiko se tollain??".
Ja raskausaika sujui todella hyvin, kun alkuun päästiin. Jouduin lopettamaan yhdet lääkkeet ja kärsin melko rajut vieroitusoireet, mutta muuten. Ei pahoinvointia, verenpainetta ei mitään. Tuli niitä hetkiä, kun pelkäsin, että mitä jos saan keskenmenon tai jos vauva syntyy paljon aiemmin, kuin pitäisi, mutta jälkeenpäin onneksi hyviäkin muistoja säilynyt. Se oli meidän elämässä sellasen uuden alun aikaa. Muutettiin paikkakuntaa ja suunniteltiin taas tulevaisuutta. Ja seuraavana helmikuuna sain maailman ihanimman nyytin, joka oli täysin terve ja niiin suloinen ja täydellinen.
Olen paljon miettinyt miksei vauva tullut heti. Itse uskon Jumalaan ja että nämä asiat ovat Hänen käsissään. Meille vauva toi valon siihen hetkeen kun kaikki muu tuntui pimenevän. Miehen kokema yritystappio olisi varmaan vienyt hänet aika pohjalle, mutta saimme kuin saimmekin jotain niin paljon arvokkaampaa.
Nyt poika on melkein 6-vuotias. Erikoinen persoona. Hänellä epäillään aspergerin syndroomaa. Todella älykäs lapsi, mutta kiinnostuksen kohteet ovat melko kapeat ja ei välttämättä kysyttäessä osaa nimetä leijonaa, vaikka lukee sujuvasti ja opettelee numeroita englanniksi ym.. Toisaalta jos joku juttu ei nappaa, niin vetää helposti ranttaliksi. Niin ihana. Vaikka pojan kanssa on omat haasteensa, niin yhteenkään toiseen en lastani vaihtaisi ja uskon, että hänet oli tarkoitettu juuri minun lapsekseni. Olemme siis uskossa ja on jäänyt tuolta vaiheelta kun yritys oli käynnissä mieleen sellainen kerta kun pyysimme erään miehen rukoilemaan puolestamme ja rukoiltuaan hän totesi, että en ihmettelisi jos siihen vielä vaikka vuosi menisi. Ja suunnilleen vuosihan siihen meni.
Toivottavasti joku jaksoi lukea ja varsinkin toivon, että tämä rohkaisi jotakuta! Tsemppiä ystävät!
