Hae Anna.fi-sivustolta

Miksi en uskalla erota?

Viestiketju osiossa 'Avioero' , käynnistäjänä Ninni74, 24.05.2017.

  1. Ninni74 Vierailija

    Elämä on ollut solmussa jo useamman vuoden. Avioliitto (17v.) on muuttunut vanhemmuusliitoksi. Läheisyys on halaus silloin tällöin, suukko illalla nukkumaan mennessä. Herttaiselta kuulostaa toki, mutta minusta tuntuu että olen kuollut pystyyn, olenhan 40.v nainen parhaassa iässä :) Seksiä kaipaan kovasti, sekä spontaania koskettelua ja läheisyyttä. Hassuttelua, iloa ja naurua, rentoutta. Joku voi sanoa että kuulostaa neljänkympin kriisiltä, voi olla sitäkin, mutta ei kai se voi jatkua vuosia. Minulla on hyviä ystäviä, harrastuksia, lemmikki, mahtavat lapset, ihana työpaikka ja olen terve, siis elämässä on kaikki palaset kohdallaan, paitsi parisuhde.

    Lapset (8v & 12v) edellä on tehty asioita jo pitkään, varsinkin mies laittaa lapset ykköseksi, vaimo tulee vasta sitten. Onkin sanonut että lapset ovat hänen innoittajansa, vaikea on olla omille lapsilleen mustasukkainen. Hyvä isä hän on.
    Mutta voisi todeta että klisee, meillä ei ole muuta yhteistä kuin asuntolaina ja lapset, on käynyt toteen. Olemme erkaantuneet ja emme jaa oikein mitään yhteisiä suunnitelmia, jos ne ei liity lapsiin. Minä olen aktiivisempi, suunnittelen ja järjestän asioita, mies passiivisempi kaikessa toiminnassa. Olen kannustanut olemaan aktiivisempi asioiden hoitamisessa, mutta sekin tuntuu ahdistavan, ei osaa mutta ei myöskään halua apua.

    Olemme käyneet parisuhdeterapiassa, puhuneet tunteiden puuttumisesta, siitä mikä on pielessä. Jo usean vuoden ajan, väsymykseen asti. Usein olen saanut kuulla että mies ei näe meillä yhteistä tulevaisuutta tai ei ole tarpeeksi tunteita/tahtoa korjata asioita. Ja senkin on sanonut että minä olen osannut muuttaa käyttäytymistäni riitatilanteissa ja niiden jälkeen, hän ei. Mutta sitten kuitenkin sanoo että rakastaa ja ei halua erota. Vai odottaako että minä teen päätöksen, että ei tarvitse ottaa vastuuta asiasta?
    Pahempien riitojen jälkeen mies halusi kokeilla (minä en) asumuseroa viime syksynä ja pakkasi tavaransa ja jätti minut lasten kanssa odottelemaan että haluaako jatkaa vai ei. Silloin minä sain rakennettua puheyhteyden takaisin ja houkuteltua takaisin kotiin kuukauden jälkeen. Jälkeen päin olen miettinyt monesti että miksi anelin ja ripustauduin? Totta kai vikaa on molemmissa, mutta miksi minusta tuntuu että korjaan aina kaiken ja toinen ei vaivaudu toimimaan toisin? Epäilin jo masennustakin, mutta siihenkään mies ei halunnut apua.
    Olenkin monesti miettinyt että onko minun toiveeni mahdoton, ja miksi minä jaksan koko ajan toivoa että kaikki muuttuu paremmaksi?
    Eroa olen miettinyt paljon, että olisiko kaikkien kannalta parempi vain erota, mutta sitten aina huomaan ajattelevani että mitä jos? Mitä jo asiat muuttuvatkin paremmiksi ja mitä jos saataisiin korjattua asiat?
    Kun ei kuitenkaan ole mitään "isoa" ongelmaa, muuta kuin se että ei ole enää onnellinen parisuhteessa.

    Olen iloinen ihan kaikenlaisista kommenteista ja jatkan keskustelua mielelläni.
     
  2. Tintti86 Vierailija

    Mitenkähän sulla asiat järjestyi? Sun kirjoitus kuulosti juuri siltä, mitä itse ajattelin avioliitossani, ennenkuin silmäni lopullisesti aukenivat. Että en oikein viihdy liitossa, oli outo tunne, mutta kun kaikki on kuitenkin ihan ok, niin mistä kiikastaa. Ei ole pettämistä, kumpikaan ei uhkapelaa rahojaan, ei ole väkivaltaa tms.. suuria syitä. "Oikeita" syitä ei siis löytynyt. Se vaati mulla sen, että puhuin ihan rehellisesti avioliiton ongelmista tutuille ja siinä puhuessa tajusin itsekin, että syitä eroon todellakin oli. Henkinen väkivalta voi olla niin hienovaraista, että siinä vie aikaa tajuta koko juttu.

    Annoin avioliitolle puoli vuotta aikaa ja puhuin ja puhuin miehelleni meistä ja meidän ongelmista. No, hän ei halunnut ymmärtää ollenkaan, vaan syytti ja huusi minulle kaikesta. Hänen kanssaan ei voinut puhua. Ehdotin pariterapiaa, mutta siihen hän ei suostunut. Minä ilmoitin sitten yhtenä päivänä, että en voi enkä halua enää jatkaa tätä avioliittoa. En enää rakasta enkä jaksa yrittää. Olimme 20v naimisissa ja kun erosin, erosin ihan tuntemattomasta ihmisestä. En tuntenut häntä ollenkaan. Kaikki selvisi minulle pikkuhiljaa, koska olin kieltänyt kaiken kokemani. Hoin vain aina itselleni juuri sitä asiaa, että kaikki on ihan hyvin. Juttu on pitkä, enkä sitä tässä avaa enempää. Mutta puhu jollekin, kenelle vaan. Ehkä saat siinä keskustellessa jotain oivalluksia, joko jatkaa liittoa tai erota.
     
  3. jiu Vierailija

    musta kannattais erota.kuinka asiat muka muuttuis enää paremmiksi?ettei sil oo toista?miksi ripustautuua?
     
  4. Ninni74 Vierailija

    Hassua että palasin uudestaan tänne ja ihanaa oli huomata että joku on lukenut ja kommentoinutkin.
    Elämä on ollut tuon toukokuun jälkeen yhtä aaltoliikettä.
    On tämä semmoinen on-off suhde :(
    Hetken jo alkoi näyttää siltä että voimme ponnistaa uuteen alkuun, uusin voimin. Mutta nyt kun jälkeenpäin asiaa pohdin niin ne ovat olleet minun ajatuksiani, minun tahtoani ja toiveitani suurin osa, ja varmaan myös painostusta. Mitä voidaan tehdä uudella tavalla, millä saadaan piristettyä suhdetta ja pidettyä sitä yllä että ei taas ajauduta kovin pohjalle. Mutta sinne kuitenkin kolahdettiin, tai itse asiassa aika helpostikin.
    Tällä hetkellä tunneside on hyvin ohut ja hauras, kosketusta ja lähekkäin oloa tuskin ollenkaan. Kommunikointi takkuaa ja yhdessä tekeminen on lähinnä kotitöitä.
    Siis niin perseestä.
    Jos lukee noita artikkeleja ja listoja "nämä seikat ennustavat eroa" "panosta näihin kohtiin niin pelastat liittosi" niin raksin saa laitaa joka kohtaan, ihan pielessä ollaan.
    Tiedän että eropäätös vaatii tosi paljon rohkeutta, kun ei ole isoa syytä, vaan kaikki on ihan ok-jees. Ihan liikaa mietin lapsia sekä pelkään yksin jäämistä. Ja itse asiassa huolehdin puolison jaksamisesta eron jälkeen, miten hän selviää.
    Missä vaiheessa voin pistää hanskat naulaan ja uskoa sitä tunnetta joka on sisällä ja vahvistuu koko ajan.
    Minä olen tunnistanut omat virheeni tässä liitossa, olen ollut liian päällepäsmäri ja kaikesta huolehtija, turhautunut kun joudun kantamaan vastuuta kaikesta. Olen odottanut toiselta toimintaa joka ei ole ollut luontaista, eli puhumista ja tunteista kertomista, asioiden pohdintaa. Ja olen turhautuneena ilmaissut itseäni joskus liian karustikin ja mollannut toista kun toinen ei ole muka tajunnut jotain, vaikka ymmärrän että jos ei osaa niin ei osaa. Ja sillä aiheuttanut sen että toinen on koko ajan varpaillaan ja ei uskalla tehdä mitään muutosta/uutta, mutta ei uskalla erotakaan.
    Omalla kohdalla mietityttää miten pitkään oma terveys kestää tämmöistä jojoilua, lapset on jo se ikäisiä että alkavat aika hyvin tajuta näitä juttuja, "miksi äiti on surullinen"...
    Pahinta on turta olo joka alkaa olla, ei tiedä mitenpäin pitäisi olla;
    en uskalla ehdottaa mitään uutta = jos ehdotan jotain extempore, toinen kokee että taas se pätee ja ahdistuu kun ei itse keksinyt,
    en uskalla puhua pahaa oloani = pitää yrittää olla ystävällinen eikä velloa negatiivisissä asioissa
    en uskalla olla hiljaa = sitten ollaan kumpikin hiljaa
    AAARGGGGG
    Ystäville olen puhunut asiasta jo pidemmän aikaan, kannustaneet ovat kumpaankin suuntaan, ihan hyvä että kukaan ei ole suositellut eroamaan ilman pohtimista. Ja kyllähän tässä on tullut pohdittua, varmaan ihan liikaa.

    Kiitos Tintti86 kommenteistasi, ihan samaa minäkin olen miettinyt että tunnenko tuota toista ihmistä enää ja tunteeko hän enää minua? Olisiko minun parempi olla yksin kuin hänen kanssaan, kun kumminkin tunnen olevani yksinäinen parisuhteessa. Voinko elää sen asian kanssa että rikon lasteni kodin? Voiko olla missään mielessä hyvä asia että sinnitellään niin pitkään kun lapset ovat kotona, vain todetaksemme että nyt meillä ei ole enää mitään syytä pysyä yhdessä.

    Tämä tällä kertaa, kiitos kun kuuntelitte ja saa kommentoida.
    Prosessihan tämä on, hidas ja tuskallinen, se minne se vie on vielä arvoitus...
     
  5. eronnut Vierailija

    Olen kokenut saman- Elin liki 20v suhteessa, jossa olin lähinnä hyväksikäytetty vain. Tunsin oloni tosi kurjaksi aina. Mies meni menojaan, tosin ei välittänyt lapsistammekaan. Rahaa vain heille työnsi. Raha joka hänetkin sokaisi. Ei ollut tunteita, ei seksiä ei mitään. Olimme aivan kuin veli ja sisko saman katon alla jolla yhteiset lapset. Elämä oli raastavaa. Mietin aina että lasten takia pitää olla yhdessä.Sekin meni väärin. Lasten isä kohteli lopulta meitä todella huonosti. Henkistä väkivaltaa, fyysistäkin joskus minua kohtaan ja toista lastamme jopa. Tuohon puutuin sitten kovemmalla otteella. Kolme vuotta mietin miten hänet jättäisin. Lopulta se päivä koitti. Se oli onnen päivä. Kerroin että tämä on loppu. En jaksa enää katsoa tyhjää elämäämme, jossa itse en saa mitään. En kokenut olevani enää rakastettu. Maksoin paljon ja miltei kaiken viimeiset vuodet. Omistinkin kyllä kaiken sitten. Mutta ei se raha ja omaisuus minulle ollut tärkeintä, se elämä olisi ollut, perheenä. Toivoin aina lopun elämän liittoa. sitä se ei ollut. Asuimme erossa suhteemme aikana kahdesti, vaikeaa kun oli. Alkoholi muutti mieheni luonnetta, muuttui vielä hurjemmaksi. Oli hyvin vaikeita aikoja. Hoidin kodin, lapset ja työt. Ja vielä miestäni kannattelin samalla. Oliko sen väärti, ei ollut. Olisi pitänyt erota jo vuosia aiemmin. KUn ero tuli, lapset olivat tyytyväisiä. Todella. Isä oli näyttänyt todelliset kyntensä, suorastaan huonoa elämää olikin. Kun erosimme alkoi lasten kanssa uusi elämä ja paljon parempi. Pelko väistyi, turhautuminen, päättämättömyys, vihakin,,,tuli tilalle valo ja vapaus. Isä ei sitten eron jlk halunnut tavata lapsiaan. Ei halunnut olla huoltajakaan. Mutta lapsille se tuntui olevan lopulta yksi ja sama. Lapset ovat aikuisia jo, tunne heillä sama. Vihaavat jopa isänsä sukunimeä ja ovatkin sen vaihtaneet sukuni puolelta. Kyllä lapset ymmärtävät ja näkevät ja kokevat. Myöhemmin kaduin kyllä sitä että en jättänyt häntä aiemmin. Eron jlk alkoi uhkailu ja vaateet sitten. Minä tein omat päätökseni ja muutin kauemmas. Sen koommin en ole ollut yhteydessä enkä nähnyt, enkä kaipaa. Uusi mies elämässä ja kaikki hyvin. Joskus vain täytyy avata silmät ja olla rehellinen itselleen, mitä haluaa ja miksi. Yksi elämä ja lyhyt. Elämässä joskus teemme liiankin paljon ajatuksia juuri toisten takia, kun pitäisi ajatella myös itseään. Sääli ei auta näissä asioissa, johon itsekin joskus sorruin. Mutta opittu ja eletty, Minun psta lasteni isä voi vaikka mennä helvettiin (anteeksi sanavalinta) mutta jälkeenpäin todettuna se oli erittäin pahaa ja väkivallan täyttämää elämää joka syö ihmistä kuin loinen. Tee ratkaisut, jo itsesi sekä lastesi takia. Sinun elämä on arvokas, ja Sinä itse naisena tarvitset hyvän elämän. Ei ole oikein sekään että me naiset vain kannamme miehiä ja yritämme koko ajan, kun toinen ei yritä. Yhteinen on liitto, jos ei toimi, on parempi lopettaa. Merestä ei kalat lopu.
     
  6. vierailija Vierailija

    Olen vähän samassa tilanteessa paitsi että meillä on kuukauden ikäinen vauva. Yhteensä lapsia kolme, joista yksi minun aiemmasta suhteesta. Liitto on ollut pitkään riitaisa, lähinnä minun puoleltani, miehen puolelta kaikki olisi "hyvin" jos en kiukuttelisi. Meillä ei ole mitään yhteistä lasten lisäksi, ihmettelenkin oikeastaan miten olemme pysyneet 7v yhdessä. Fyysisestikään emme ole tekemisissä enää vauvan jälkeen ollenkaan, sitä ennekin hyvin vähän.
    Asumme miehen talossa ja yhteiseen taloon hän ei ole ollut suostuvainen muuttamaan. Minun pitäisi tästä siis lasten kanssa muuttaa mutta tällä hetkellä ei ole varaa joten tuntuu että olen lähes vankina tässä liitossa. Pariterapiassa kävimme jo pai vuotta sitten, joten en usko että siitä uudestaan olisi hyötyä.
    Mietin kyllä onko eroaminen lasten ollessa pieniä väärin kun ei ole mitään "todellista"vikaa mutta en usko pystyväni elämään kovin kauaa rakkaudettomassa liitossa ja pitäisikö edes. Kuinka kauan sitten pitäisi odottaa eroamista, kunnes lapset ovat isompia vai täysi-ikäisiä ?
     
  7. Aalit Vierailija

    Etkö voisi avata salatilin ja pikkuhiljaa säästää sinne niin että tarpeen tullen voisit muuttaa vuokralle johonkin muualle? Käsitin että ette ole kovin vanhoja, koska teilla on vauvakin, ja teillä ei siis ole enää seksielämää. Se viittaa jo siihen että suhteenne ei ole onnellinen.
    Voit myös mennä sosiaalitoimistoon ja pyytää että hankkisivat sinulle ja lapsille asunnon, pärjäisit kyllä.
    Riitaisia naisia en kyllä ymmärrä, jos en miehiäkään! Jos et ole onnellinen, muuta pois, ei se riitaisuus auta yhtään. En ymmärrä siis kiukuttelevia ihmisiä, koska oma mieheni on kiukkuinen ja räyhä, sekä nalkuttaa, yleensä naiset nalkuttaa, meillä mies, mutta en ole jostain syystä vain älynnyt lähteä suhteesta.
     
  8. Sk37 Vierailija

    Miten menee Ninni? Itsellä täysin sama tilanne jota jatkunut jo useamman vuoden ajan. Mistä löytää voimia kaikkeen tuohon mitä sinäkin käyt läpi. :(
     
  9. Ninni74 Vierailija

    Nyt on kulunut jo sen verran aikaa erosta että koen olevani vahvempi ja viisaampi. Mies teki lopullisen päätöksen ja ilmoitti 2 päivää ennen joulua että haluaa erota "kokeilla omia siipiään", ja pilasi sillä meidän kaikkien joulun. Nyt kun aikaa on kulunut olen kiitollinen että hän uskalsi viimein kertoa todelliset tunteensa, joita ei enää ollut. Eikä jatkanut minulle uskottelua että kaikki korjaantuu.
    Voi kunpa olisin kuunnellut itseäni ja tuntemuksiani enemmän enkä olisi pelännyt. Niin pahasti menin rikki kun tilanne lopulta päättyi eroon. Minun rakkaus, usko ja toivo eivät loppuneet koskaan liiton aikana, toiselle niin kävi.

    Olen opetellut rakastamaan ja hoivaamaan itseäni, koska minä olen ainut joka voi tehdä itseni onnelliseksi ja olen siinä aika hyvin onnistunut raskaiden ensimmäisten kuukausien jälkeen. Valoa alkaa näkymään tunnelin päässä ja hymy karkaa huulille jo usein. Näin on hyvä ja ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen antanut itselleni luvan rakastaa niin pitkään kuin tunteita on, ne ovat minun ikiomia, niitä ei saa tapettua ja kadotettua hetkessä. Mutta tällä hetkellä suuntaan rakkaudesta suurimman osan itseeni. Toinen tulee olemaan minun sydämessäni vielä pitkään, mutta tänään jo haikean-surullisena muistona.

    Voimia tämä kaikki on vaatinut, ystävien tukea ja terapiaa. Paljon kirjoittamista ja paljon unta. Monta hyvää kirjaa olen lukenut eroista, läheisriippuvuudesta ja exäholismista. Pikkuhiljaa rakentanut arkeeni uusia juttuja ja tehnyt omista haaveistani totta. Ja näin voimaantunut huomaamaan että minä selviän ihan mistä vaan ja osaan mitä vaan.

    Alkuvuoden toivottomimpina kuukausina mikään ei tuntunut miltään ja elämän ilo meinasi hiipua. Silloin tsemppaus toivotukset ja muut tuntuivat turhilta koska tuntui että koko elämä on romahtanut. Mutta AIKA on ollut paras lääke, vaikka en sitä silloin uskonut. Aika kuluu, maisema muuttuu, ajatukset virtaa ja elämä jatkuu. Niin myös teillä <3

    Hakekaa apua, ette ole yksin.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti