Miksi et imetä?

Iso hali myös Bubulle. Ei se imetys aina onnistu, vaikka oma halu ja yritys olisikin kova. Tiedän myös kuinka paljon asia harmittaa, kun olisi kovasti halunnut imettää, mutta se ei sitten onnistu. Itsekin olen miettinyt tuota, että olisi pitänyt vain yrittää enemmän ja enemmän, mutta eipä siinä ensimmäisten kuukausien hormoni huurussa ole parasta mahdollinen. Mutta turha sitä enää jossitella. Itselle on tullut sellainen olo, että kun ongelmat ovat kuin minulla, Bubulla, ameliella, niin auttajaa on tosi vaikea löytää ja sitten asian kanssa jää tosi yksin. Mullakin tuo rinnan malli tais olla hieman haastava ja siihen päälle myös pojan hanttiin paneminen.

Mutta siitä huolimatta, että imetys meni pieleen ja meitä itseämme harmittaa asia paljon (ja suru tulee puseroon, vaikka aikaakin alkaa olla), niin hyviä ja ihania lapsia meillä on ja kyllä heistä tulee kunnollisia aikuisia, vaikka imetys ei onnistunut. Jos imetys ei onnistunut, niin korvike on siitä seuraava ja paras vaihtoehto, eihän niitä lapsia nälkään voi jättää.

 

Mulla jäi ensimmäisestä imetyskokemuksesta painajaismaiset traumat. Vauvalla oli paha koliikki ja imetys oli alusta asti itkua ja tappelua. Rinnanpäät menivät kipeiksi ja verille jo ensimmäisen yön jälkeen ja juttu sattui enemmän kuin itse synnytys. Yritin jatkaa kotona, mutta heikoin tuloksin, vauva vaan karjui täyttä kurkkua rinnalla. Moni äiti on varmaan sitkeämpi, mutta synnytyksen jälkeisen masennuksen kourissa, mikä osittain alkoi epäonnistuneesta imettämisestä, lopetin koko touhun. Siitä alkoikin parempi olo ja elämä vauvalle ja minullekin.

Kuopus taas ei huolinut koko rintaa, ei mitenkään päin vaikka kuinka tyrkytettiin. Imetysmotivaatio oli myös erittäin heikko ensimmäisestä kauhukokemuksesta johtuen.

Tosi hienoa, että valtaosa tuntuu olevan niin sisukkaita ja sitkeitä ja imetys on hieno kokemus. Kaikille se ei sitä kuitenkaan ole. Onneksi kymmenen vuoden päästä tuskin kukaan kyselee imetinkö lapsiani vai ei.

 

Mulla jäi ensimmäisestä imetyskokemuksesta painajaismaiset traumat. Vauvalla oli paha koliikki ja imetys oli alusta asti itkua ja tappelua. Rinnanpäät menivät kipeiksi ja verille jo ensimmäisen yön jälkeen ja juttu sattui enemmän kuin itse synnytys. Yritin jatkaa kotona, mutta heikoin tuloksin, vauva vaan karjui täyttä kurkkua rinnalla. Moni äiti on varmaan sitkeämpi, mutta synnytyksen jälkeisen masennuksen kourissa, mikä osittain alkoi epäonnistuneesta imettämisestä, lopetin koko touhun. Siitä alkoikin parempi olo ja elämä vauvalle ja minullekin.

Kuopus taas ei huolinut koko rintaa, ei mitenkään päin vaikka kuinka tyrkytettiin. Imetysmotivaatio oli myös erittäin heikko ensimmäisestä kauhukokemuksesta johtuen.

Tosi hienoa, että valtaosa tuntuu olevan niin sisukkaita ja sitkeitä ja imetys on hieno kokemus. Kaikille se ei sitä kuitenkaan ole. Onneksi kymmenen vuoden päästä tuskin kukaan kyselee imetinkö lapsiani vai ei.

Mä luulen, että ne jotka ovat olleet sisukkaita ja sitkeitä, niin heillä ongelmat ovat olleet pienempiä. Jos ongelmia on paljon ja lapsi laittaa hanttiin, niin eipä siinä auta olla sisukas ja sitkeä saadakseen homman toimimaan. Ei ihminen mahdottomiin pysty.

 

Onpas tästä aiheesta tullut keskustelua! Haluaisin kuulla sekä imettävien että ei-imettävien mielipiteitä sairaalan imetysohjauksesta, vaikuttiko se teidän imetykseen mitenkään?

Omalta kohdaltani voin sanoa että ohajus oli todella surkeaa. Sain juuri ensimmäisen lapseni, ja en tiennyt imetyksestä juuri mitään ennen synnytystä. Sairaalassa tyrkytettiin lisämaitoa todella helposti jota minäkin sitten aloin pyytämään aina vain enemmän, kun maito ei vielä ollut noussut, enkä tiennyt että juuri imettäminen olisi asiaa nopeuttanut. Korviketta annoin myös kotona 2 vk synnytyksen jälkeen, ja meinasin jo luopua ajatuksesta että täysimettäisin. Sitten löysin imetystukilistan todella mahtavat sivut netistä, luin kaikki ja yrittämällä ja yrittämällä sain imetyksen lopulta noin kuukauden päästä sujumaan! Olen tosi kiitollinen noista sivuista, ilman niitä olisin luovuttanut, koska minkäänlaista tukea en saanut sairaalasta enkä neuvolasta. Neuvolassakin kehotettiin vaan antamaan lisämaitoa! Imuotetta ei myöskään kukaan tarkastanut, ja pari viikkoa jouduin tuuskaamaan rintakumien kanssa kun imuote oli väärä ja nänninpäät siksi rikki. Ainakin itseni kohdalla voin sanoa että imetyksen alkutaival olisi ollut paljon helpompaa jos jo sairaalassa olisin saanut kunnon opastusta, ja voin kuvitella että joillain tämän takia imetys jää kesken. Ja en tosiaankaan tiennyt odotusaikana että imetys voi olla aluksi niin vaikeaa! Nyt homma sujuu mahtavasti, välillä on tosin tullut vähän takapakkia tiehyttukosten ja rintatulehdusoireiden kanssa, jolloin on tullut mieleen että olisi se toisaalta helppoa se pullottelukin..

Se miksi aloitin tämän ketjun oli ehkä se suuri ihmetys, kun 2 tuntia kestävän kerhon aikana olin 10stä äidistä ainoa joka imetti, ja tunsin itseni jotenkin ulkopuoliseksi kun muut ruokkivat vauvojaan pullolla. Että joskus se voi olla näinkin päin, kun te pulloruokkijat olette täällä kertoneet kokemuksia ulkopuolisuuden tunteista ja oudoista katseista. Itselle tuli tunne että olenko jotenkin vanhanaikainen kun imetän... ja olen kyllä samaa mieltä että ei se aina tunnu kivalta olla tissi paljaana yleisön edessä

Mä synnytin Oys:ssa ja imetysohjaus siellä oli aika vaihteleva hoitajasta riippuen. mulla siis kyseessä esikoinen. Pääsääntösesti kuitenkin koin saavani ihan hyvää ohjausta, mutta toisaalta mua auttoi se, että olin jonkun verran ottanut imetyksestä selvää ennen synnytystä. Olin siis etukäteen tietoinen oikeasta imuotteesta yms olennaisesta. Tyttö oli laitokselta asti melko tempperamenttinen, ja hirveä huuto alkoi jos tissiä ei tullut HETI. Mutta toisaalta sitten heti kun sai tissistä otteen niin söi kuin viimeistä päivää, että ei siinä hirveästi mun omaa ansiota ollut, että mulla imetys onnistu suht helposti. Sairaalassa kyllä apua sai aina kun pyysi, mutta se ärsytti, että niillä hoitajilla oli aina heti kiire pois.. pari kertaa kävi niin, että hoitaja tuli paikalle ja auttoi vauvan tissille, sitte häipyi saman tien. Sitten jos tyttö oli liian väsynyt tai nälkäinen ja alkoi uudestaan huutaa tissillä, niin jouduin taas uudestaan painaa nappia... välillä jouduin itse pyytää, että voitko jäädä siihen hetkeksi että pääsen tässä varmasti alkuun. Sekin ärsytti, että ensin nillä hoitajilla oli niin kiire pois, ja sitten kun itse kävin vaikka vessassa niin siellä lasikopissa ne istuivat koneen ääressä tai juttelivat keskenään...
Lisamaitoa tytölle oli annettu pari kertaa edes kysymättä minulta, toisaalta olin niin poikki ensimmäisenä yönä etten olisi jaksanutkaan varmaan imettää koko yötä. Mutta toisaalta muutama hoitaja kannusti hirveästi imettämään vaikka sattuikin ja itsestä tuntui, että tissistä ei tuu mitään. Ja yks hoitaja sanoi, että ei se vauva tyhjää tissiä koskaan ime.. tiedä sitten?? muutenkin yksi vanha hoitaja oli tosi ihana, kun se vaan kannusti ja sanoi, että kyllä se luontoäiti homman hoitaa, imetä vaan niin paljon kuin vauva haluaa. Ilman tuota kannustusta olisin varmaan helpommin pyytänyt lisämaitoa.

Ja ap:lle vielä sen verran, että aika jännä kyllä tuo että olit ainoa imettävä; meidän vauvakerhossa käy 8 tyyppiä vauvoineen ja kaikki imettää, samoin kun mun kaikki vauvalliset kaverit on imettäny. Että varmaan kuitenkin aika poikkeuksellista tuo, että noin moni ei imettänyt!

 

Mulle sanottiin sairaalassa jopa että "Turha yrittää, ei siitä kuitenkaan mitään tule." Sillä erää jäi yrittämättä, kun kaksi hoitajaa siis sanoi noin. Ja lypsykonetta tai siis rintapumppua tuputettiin joka käänteessä, kun olin vielä ihan taju kankaalla vaikean synnytyksen jälkeen. En huolinut enkä tarvinnut myöhemminkään.

Asiallistakin tietoa tuli jossain vaiheessa pikku pätkissä sentään. Hoitajat vaihtuivat jatkuvasti ja kovasti näkyi olevan hoitajasta kiinni, millaista apu oli. Yksikin, joka oli paljon töissä silloin, ei auttanut eikä opastanut mitään. Tietoihinikin oli kirjoittanut, että olin hyvävointinen. Kaikkea muuta olin. Mutta hyvin se lähti sujumaan kutenkin lopulta ja jatkuu aina vaan. Sitkeää yrittämistä ja uskoa se vaati itseltä ensisynnyttäjänä ainakin.

 

Meillä taas imetys lähti hyvin käyntiin heti laitoksella ja saatiin hyvä ohjeistus. Tytöllä oli kuitenkin silent refluksi ja se toi 3kk kieppeilla vaikeudet imetykseen. Tyttö teki lakon ja sain hänet syömään vain nukkuvana. Saimme ensimmäisen lääkkeen Gavisconen ja se auttoi ja imetys jatkui. 4kk kohdalla tuli uudestaan syömälakko ja nyt vaihdettiin lääke prepulsidiin, taas auttoi ja imetys saatiin jatkumaan.

Kun tyttö oli 5,5kk tuli minulle ongelmia herumisen kanssa. Maitoa olisi siis tullut mutta jostain syystä heruminen ei lähtenyt enää käyntiin. Mikä hassuinta elimme vihdoin vaihetta kun olin lopettanut imettämisestä stressaamisen ja kaikki sujui hyvin. 2 viikkoa yritin taistella imettämisen kanssa. Vauva sai aina rintoihin kertyneen maidon mutta vain n. kerran vuorokaudessa imetys onnistui niin että herui. Lopulta tyttökin rupesi temppuilemaan rinnalla kun ei onnistunut. Varasin painokontrollin neuvolaan, vaikka olivat sitä mieltä että on turha. Kaikki painottivat sitä että jos vauva on tyytyväinen ei mitään hätää ole ja saa maitoa. No vauva oli tyytyväinen, mutta itse epäilin koko ajan maidon riittävyyttä. Painokontrollissa oli 2 viikossa painoa tullut 80g, joten viimein armahdin itseni ja siirryttiin korvikkeeseen.

Tämä helpotti meillä ja nyt on varsin tyytyväinen 9kk ikäinen vauva. Itse olen onnellinen että tuo 5,5kk imetys ilman korvikkeita onnistui.

 

Toivon mukaan tätä keskustelua lukeneet ymmärtävät, että joillakin on ihan todellisia ongelmia imetyksen kanssa, jotka eivät ole ihan tuosta noin vain ratkottavissa, ja siksi vauvat saavat korviketta. Varmasti on niitäkin, jotka eivät syystä tai toisesta vain halua imettää, vaikka mitään käytännön esteitä ei olisi (itse en tätä kyllä ymmärrä, olisin niin kovasti halunnut imettää itse). Korvikkeen antaminen ei ole useimmiten oma valinta...

 

Vanha ketju, mutta tätä näköjään luetaan vieläkin.
Oma kokemukseni imettämisestä ei ole mitenkään mieluinen. Alun alken oli kuitenkin selvää että tahdon imettää, koska en usko että kukaan äiti tuntisi niin kovia itsesyytöksiä ellei ajattelisi että se on luonnollisin tapa ruokkia lapsensa.
Edelleen imetän ja poika on jo neljä kk.
Alku meni niin mäkeen ku mennä voi. Synnytys-salissa poika sai ensimmäiset rasvaiset tipat rinnasta, joilla tosiaan selvisi koko pitkän päivän. Ensimmäisen yö osastolla oli sitten sellainen, että hän vasta alkoi huutamaan ja tajusin että hänellä oli nälkä. Siihen sain parikytmilliä lisämaitoo jolla selvisi koko yön. Muuten annoin vain imeä. Ei sieltä varmaan mitään kummosta tullut, mutta oma jaksamiseni oli aika nollassa joten makasin vain ja imetin. Sain sitten lisäksi kohtutulehduksen joka vei loputkin voimat ( jonka takia jouduin osastolle myöhemmin taas makaamaan).
Maidon tulo käynnistyi kunnolla vasta viidentenä päivänä kotona, mutta siihen asti makasin sängyssä tai istuin sohvalla koko päivän. Poika kun ei halunnut irrottautua rinnalta hetkeksikään. Vessassakin kävin hän rinnalla.

Kolme viikon ikäiseksi asti hän söi koko ajan, joka hetki. Hän nostatti maidon semmoisiin tasoihin että ihan milloin vain hän halusikaan imeä, niin sitä tuli. Olen ajatellut että ne rasittavat hetket ja iltarintaraivarit kuuluivat nostattamiseen, koska myöhemmin hänelle ei ole tullut mitään tiheän imun kausia. Kolmeen viikkoon kuului lukuisia tunnehöyryjä, ja olin jossain vaihees jopa luovuttamassa ja antamassa korviketta. En kolmeen viikkoon lähtenyt kotoa ollenkaan. Se oli ahdistavaa ja märisin miehelle, että tätäkö tämä tulee olemaan koko ajan, olin niin hermona kun poika hoiti kaikki muutkin asiat rinnalla, nukkumiset ja tuotokset. Jos laskin hänet hetkeksikään muualle niin hän sai semmoiset raivarit... En nauttinut imettämisestä ja nytkin se on ihan ok mutta lapselle niin mukavaa kuuluuhan siihen ihania hetkiä tietenkin ja onnistumisen tunteet lopulta. Mutta piinallisen pitkään se meni ennen kuin alkoi toimimaan. Minulla vielä viikon jälkeen väheni maidon tulo lisää, koska jouduin antibioottitippaan osastolle. Ymmärrän niitä jotka menettävät tilanteessa hermot.. Luulen että jos olisin ollut kunnossa olisin ehkä ns. luovuttanut ja antanut mennä korvikkeella. Mutta voimat oli ihan finito että istuin vain ja annoin pojan olla siinä sylissä.. helppoa minulle siinä vaiheessa. En edes nauttinut siitä alusta enkä osannut nauttia siitä lapsesta silloin. Siskonikin mainitsi, että olen todella poissaoleva silloin kun imetin.. tulen imettämään seuraavatkin.. ehkä jopa pidemmällä pinnalla, mutta mukavaksi en sitä niin. Ehkä se on joku aivojen juttu että yhdistän sen kipuun ja tulehdukseen mikä minulla oli, mutta jokin siinä aina vähän ahdistaa.

 

Hei mä olen käynyt imetysohjauskoulutuksen oman kouluni yhteydessä ja jo silloin lapsettomana mietin -että miksi siitä tehdään niin iso kysymys imettääkö, täysimettääkö vai antaako ihan vaan pullosta, kun Suomessa on kuitenkin hyvät puhtaat korvikkeet.

No sain ekan lapseni ja halusin imettää, täysimettää ja musta tuntui että vauvalle on melkein myrkkyä antaa korviketta, neuvola painosti täysimetykseen ja mielestäni hyvän äidin mittari oli koko helkkarin imetys. Täysimetin 6kkta ja osa imetin 11kuukautta. Eli toisinsanoen olin aikas kiinni sen 11kuukautta.

Nyt mulla on toinen lapsi jolle olen "uskaltanut" antaa korviketta. Tai isä sitä on antanut mm kun olen ollut kipeenä. Vauva syö sitä hyvin, se sopii sille, se tulee siitä paljon paremmin kylläiseksi. Ja mitään pahaa ei tapahdu, vaikka vauva syö koriketta.
Olen sitä mieltä -että täysimetykseen painostaminen on vaan taas yksi tapa syylistää ja sitoa muutenkin väsynyttä äitiä. Ja vastikkeen anto silloin tällöin on äidin mielenterveydelle hyvä asia.
Olen imetyksen kannattaja ja se on hienojuttu, mutta ei vouhotuksen arvoinen asia.

 

Vauvaa on hyvä totuttaa molempiin, voi sitten matkan varrella vaihdella tilanteen mukaan imettääkö vai antaako korviketta.

Molemmille lapsilleni olen imetyksen lisäksi antanut huikan iltaisin korviketta ihan klinikalta asti. Esikoista imetin lopulta 1v 3kk ikään asti - viimeiset kuukaudet tietty enää vähän. Nyt mennään toisen lapsenkin kanssa yli yhden vuoden. Tuntuu kyllä siltä että kukaan ei ole mua kannustanut pitkään imetykseen, päin vastoin, kommentteja kuulee että voit jo ihan hyvin lopettaa.

Kukin tavallaan.

 

Tämä on kyllä tunteita nostattava ketju ja puhuttaa aina vaan. Sain muutamaan kertaan imetysohjausta koulutetuilta henkilöiltä, mutta silti omaa kokemustani 3vk imetyksestä voi kuvata seuraavasti: pidä pyykkipoikia nänneissä noin 10krt päivässä, kerrallaan ainakin puoli tuntia, purista ja pyöritä niitä saman ajan niin, että nännit menee verille rintakumeista huolimatta -> jatka silti vähintään puoli tuntia. Tämän jälkeen paita/liivit/liivinsuojat hiertää ja jää kiinni jo valmiiksi kipeisiin ja arkoihin nänneihin.

 

pilaa rinnat, simple as fuck

 

Olin valmistautunut imettämään pitkään ja hartaasti - mutta en voinutkaan, koska maitoa ei vaan tullut. "Imetystä" ja tyhjän pumppaamista harrastettiin toista viikkoa. Kukaan ei valmista äitejä tähän tilanteeseen. Muutoin kaikki on ollut erinomaisesti ja vauva kasvaa kohisten pullomaidolla.