Miksi lapsen kuoleman pitää olla niin iso TABU? Ja kuinkahan monella muulla on luulo että istukan irrotessa tulee aina veristä vuotoa?

[piipaa]

Itse olen nuorimmaiseni joutunut laskemaan haudan lepoon ja itse puhun asiasta avoimesti ja yllättäin juttuja on paljastunut sieltä täältä,mutta miksi lapsen kuolemasta ei voi puhua samalla tavoin kun vanhemman ihmisen kuolemasta??? ihminen lapsikin on,vaikka synnytyksessä kuoleekin ei tarkoita etteikö olisi ollut olemassa ja vanhemmilleen erittäin tärkeä, rakastettu ja odotettu! Ja nämä yleiset keskustelupalstatkin voisivat auttaa tabun rikkomisessa ja tehdä omat infopaketit kohtukuolemista ja synnytysvaiheen kuolemista tänne, ei ole tarkoitus ketään masentaa mutta kun tämäkin ikävä asia on tosi ja näitä surullisia tapahtumia on suomessakin satoja vuosittain.

minulla irtosi istukka ja veristä vuotoa EI tullut edes kalvojen puhkaisun yhteydessä,koska vauvan pää oli niin tiukasti kanavassa että veri ei päässyt mitään kautta vuotamaan. miksi tuollaisestakaan ei puhuta missään,kun aina vaan sanotaan että jos istukka irtoaa niin kyllä se veri sieltä vuotaa.

 

[OP-81]

Vaikea aihe. itse en ole tälläistä menetystä kokenut kuin sinä ap. Eikä kenenkään pitäisikään joutua laskemaan lastansa hautaan. Ihmisiä on erilaisia, toisille puhuminen auttaa, toiset haluavat surra yksinään tai lähipiirinsä kanssa.
Itse en halua puhua edes vanhempien ihmisten kuolemasta kuin ihan läheisieni kanssa.

Joka raskauteni suurin pelkoni on se, että en saa elävää lasta maailmaan. Ja olen todellakin ollut siinä uskossa, että kun istukka irtoaa tulee verta. Tiedän tyhmää pelätä etukäteen, koska varsinaiset pelothan alkavat vasta kun vauva on saatu maailmaan. Huoli lapsesta ei lopu koskaan.

 

[niina]

otan osaa suruusi ap. Lapsen kuolema on niin kamala asia, etteivät kaikki ulkopuoliset varmaan pysty/osaa siitä puhua. Puhu suruasi todellisille ystäville, ehkä he kuuntelevat

 

[Scala]

Meiltä kuoli vauva kohtuun muutama vuosi sitten. Vieläkin on lähipiirissä ihmisiä, jotka välttelevät meidän kohtaamista. Leikkipuistossa olen "merkitty" äiti, äiti, jolta kuoli vauva. Minua vältellään ja pelätään ilmeisesti, että se on tarttuvaa.

On ihmisiä, jotka sanoivat, että mitä sitä suremaan, eihän "se" (vauva) tullut edes kotiin asti. He kun eivät poikaa nähneet, hän ei ollut koskaan ollut edes olemassa.

Raskausaikana minusta ja työstäni oli kirjoitus eräässä vauvalehdessä. Synnytyksen jälkeen oli tarkoitus sitten tehdä toinen juttu vauvasta. Kun raskaus sitten päättyi surullisesti, olisi toimittaja halunnut tehdä kohtukuolemasta jutun, mutta aihe oli päätoimittajalle liian arka.

 

[hei]

:hug: Kauanko sinulla ap on aikaa vauvan kuolemasta?

Meillä myös yksi pieni enkeli. Puhuin kyllä asiasta avoimesti kaikkien kanssa, ketkä osoittivat yhtään kuuntelun halua. Monet kaukaisetkin ystävät ottivat yhteyttä, mikä lämmitti mieltä. Mutta kaikki eivät osaa asiasta puhua, miten voisivatkaan, jos ei ole omaa kokemusta aiheesta?

Tällä palstalla aiheesta on kyllä keskusteluja ja monissa keskusteluissa tullut vastaavaa ilmi "siiinä sivussa". Sitä ei vain huomannut tai pannut merkille ennen kuin omalle kohdalle sattui. Jotain luonnonvastaista lapsen kuolemassa tuntuu kuitenkin olevan. Yleensähän lapsi elää pidempään kuin vanhempansa.

Meillä on tapahtuneesta jo useampi vuosi aikaa. Enää ei aiheesta tule yhtä paljon keskusteltua muiden kuin perheen kanssa. Ajattelisin tämän johtuvan siitä, ettei kukaan ehtinyt oppia tuntemaan pientä enkeliämme. On helpompaa puhua ja muistella vanhana tai aikuisena kuollutta ihmistä, jonka kanssa on ollut jotain yhteistä, kuin lasta, jota ei koskaan ole tavannut.

Jos tutustun uusiin ihmisiin, tulee pian puheeksi lasten lukumäärä. Hankalalta tuntuu välillä päättää sanoako, että meillä on vain yksi lapsi vai mainitsisiko kuitenkin pienestä enkelistä. Yleensä haluan vaikean aiheen jakaa vasta vähän myöhemmin. Ihan hyvän päivän tutuilla ei ole tarvetta tietää sen enempää minun isovanhemmistani kuin pienestä lapsesta.

 

[mam]

Itse olen kertonut vain läheisilleni ja lapsilleni tripla-raskaudestani, joista vain yksi vauva jäi eloon. Aikaa tuosta on kulunut jo kaksikymmentä vuotta, mutta silti se satuttaa yhä sydämmestä. Itse näen yhä unia kahdesta pienestä laatikosta... ja herään vieläkin itkien joskus.... kukin meistä suree tavallaan ja kaikilla on siihen oikeus.

 

[bud]

Mulle itselle se ei ole tabu. Pystyn kyllä siitä puhumaan, jos sellainen tilanne tulee. Vauvan/lapsen kuolema on niin surullinen ja kamala asia, kauheinta koko maailmassa, etteivät ihmiset varmaan tiedä, mitä sanoa sen kohdanneelle. Itse aina itken, kun luen tai katson jotakin aiheeseen liittyen. Ja luulen, että yleisesti ajatellaan, että sen kokeneet vanhemmat eivät pysty/halua siitä puhua, jos kysytään.

 

[ap]

minun tyttäreni kuoli vajaa vuosi sitten ja tympäsee kun aihetta sivuutetaan joka asiassa/paikassa,vaikka kaikki sen tiesivät ja näkivät että odotan niin yhtä äkkiä en olekkaan kenekään mielestä ollut raskaana ja juuri tuo kun ei ole vauvaa nähty niin eihän se ole olemassa ollutkaan,kyllä on ollut ja tulee aina olemaan ainakin isän ja äidin mielessä ja sydämmessä.

 

[Scala]

:hug:
Jos tutustun uusiin ihmisiin, tulee pian puheeksi lasten lukumäärä. Hankalalta tuntuu välillä päättää sanoako, että meillä on vain yksi lapsi vai mainitsisiko kuitenkin pienestä enkelistä. Yleensä haluan vaikean aiheen jakaa vasta vähän myöhemmin. Ihan hyvän päivän tutuilla ei ole tarvetta tietää sen enempää minun isovanhemmistani kuin pienestä lapsesta.

Tämä on tullut tutuksi vuosien varrella. Jos joku kysyy, että montako lasta minulla on? Mitä sanon: minulla on kuusi lasta (omatunto alkaa soimaamaan, tuntuu, että kieltäisin enkelipojan)

Joskus sanon, että seitsemän olen synnyttänyt, mutta kuusi on täällä meidän kanssa. Tilanteen mukaan pitää miettiä, mitä vastaa.

 

[mam]

Itse vastaan lapsimäärään kolme. Onneksemme saimme yhden triploista elävänä maailmaan ja myöhemmin kaksi tyttöä vielä lisää. Kuitenkaan en edes tätä kirjoittaessani voi olla vetistelemättä ajatellessani enkelipoikia... no, joo... näin minä koen yhä vieläkin sen