Thessaly
Mistä johtuu, ettei poikaystäväni halua koskaan käydä ulkona tai missään muuallakaan kanssani? Olemme olleet yhdessä yli kaksi vuotta. Emme asu toistaiseksi yhdessä, mutta vietämme paljon aikaa keskenämme. Olemme 20 + -ikäisiä korkeakouluopiskelijoita.
Minusta olisi mukavaa käydä joskus vaikka elokuvissa, teatterissa tai vaikkapa vain ex tempore lähteä lasilliselle johonkin viihtyisään paikkaan. Asumme isossa kaupungissa lähellä keskustaa, joten sijaintikaan ei tätä estä.
Opintomme ovat loppusuoralla, poikaystäväni on työharjoittelussa ja minä teen tällä hetkellä pääasiallisesti lopputyötäni ja muita opiskeluhommia siinä sivussa. Hän pääsee töistä siinä neljän aikoihin, tulee kotiin, syö ja istahtaa tietokoneen ääreen, josta häntä on vaikeaa kammeta sivuun koko iltana. Hän jopa katsoo televisiota kannettava sylissään.
Yksi piirre johon hänessä alun alkaen ihastuin, oli hänen vastaanottavaisuutensa ja avoimuutensa kaikkea uutta kohtaan. Hän kertoi kuinka haluaisi käydä erilaisissa kulttuuritapahtumissa, sivistää itseään ja matkustella, sillä hänen entinen pitkäaikainen seurustelukumppaninsa ei kuulemma ollut sitä tyyppiä joka olisi kiinnostunut sellaisista asioista. Odotin siis hänestä myös kumppania jonka kanssa nauttia elämyksistä.
Mutta tilanne on nykyisin se, että häntä on lähes mahdoton saada lähtemään minnekään, jos kysyjänä olen minä.
Hän käy kyllä ulkona omien kavereidensa kanssa muutaman kerran kuukaudessa. Hän saattaa jopa lähteä arki-iltana sille yhdelle tuopille jos pyytäjänä on hänen ystävänsä. Hän käy keikoilla jos kaverin bändi esiintyy, ja muissakin tapahtumissa jos niihin liittyy joku tuttu.
Mutta jos minä pyydän häntä kanssani jonnekin, hän joko kieltäytyy taloudellisiin syihin vedoten tai sitten sanoo, että "katsotaan nyt." Hän saattaa kieltäytyä viikonlopuksi ehdottamastani retkestä kirpputorille, mutta seuraavana viikonloppuna lähtee intoa puhkuen kun kysyjänä on hänen paras ystävänsä.
Hän ei lähtenyt kanssani elokuviin edes silloin kun minulla oli ilmaiset liput, vaikka katsoo mielellään elokuvia. Lopulta annoin liput veljelleni, sillä minusta olisi ollut ikävää mennä yksin ja kaikki leffaseuraksi sopivat ystäväni asuvat kaukana.
Ulkomaanmatkoistakin hän joskus puhuu. Hän puhuu usein tuttavaporukassa miten nauttii matkustelusta. Mutta kun matka-asian ottaa puheeksi, hän ei koskaan innostu ajatuksesta. Hän sanoo jonkun ajankohdan milloin asiaa voisi harkita, mutta kun tuo ajankohta tulee, ei siitä enää puhuta.
Viime kesäisen kesälomareissunkin hän perui, kun lähtöön oli viikko aikaa.
Rahasta juttu ei ole kiinni, hän ansaitsee työharjoittelussaan palkkaa. Iso osa elinkustannusten jälkeen käteen jäävästä summasta kuluu kuitenkin kaikenlaiseen elektroniikkaan.
Hänen lapsuudenperheessään ei matkusteltu, käyty teatterissa tai taidenäyttelyissä. Hän on kotoisin pieneltä paikkakunnalta kaukana kasvukeskuksista, joten elokuva-ym. tarjontaakaan ei juuri ollut.
Itse taas olen perheestä, jossa kaikki nauttivat taide-elämyksistä. Onhan se ymmärrettävää, että jos ei ole tottunut johonkin tiettyyn juttuun lapsena, ei sitä välttämättä kaipaa aikuisenakaan, mutta minusta on silti keljua, että hän nimenomaan korosti seikkailunhaluaan tutustumisvaiheessa ja seurustelumme alkuvaiheessa. Ja asetelmaa vastaan sotii myös se, että hän kuitenkin lähtee kavereidensa kanssa ulos.
Olen paljon kotona itsekseni lopputyötäni kirjoitellen ja minusta olisi mukavaa käydä joskus ihmisten ilmoilla yhdessä hänen kanssaan, niin kuin pariskunnat tekevät.
Mutta onko tällaiselta ihmiseltä ihan turhaa odottaa osallistumista?
Minusta olisi mukavaa käydä joskus vaikka elokuvissa, teatterissa tai vaikkapa vain ex tempore lähteä lasilliselle johonkin viihtyisään paikkaan. Asumme isossa kaupungissa lähellä keskustaa, joten sijaintikaan ei tätä estä.
Opintomme ovat loppusuoralla, poikaystäväni on työharjoittelussa ja minä teen tällä hetkellä pääasiallisesti lopputyötäni ja muita opiskeluhommia siinä sivussa. Hän pääsee töistä siinä neljän aikoihin, tulee kotiin, syö ja istahtaa tietokoneen ääreen, josta häntä on vaikeaa kammeta sivuun koko iltana. Hän jopa katsoo televisiota kannettava sylissään.
Yksi piirre johon hänessä alun alkaen ihastuin, oli hänen vastaanottavaisuutensa ja avoimuutensa kaikkea uutta kohtaan. Hän kertoi kuinka haluaisi käydä erilaisissa kulttuuritapahtumissa, sivistää itseään ja matkustella, sillä hänen entinen pitkäaikainen seurustelukumppaninsa ei kuulemma ollut sitä tyyppiä joka olisi kiinnostunut sellaisista asioista. Odotin siis hänestä myös kumppania jonka kanssa nauttia elämyksistä.
Mutta tilanne on nykyisin se, että häntä on lähes mahdoton saada lähtemään minnekään, jos kysyjänä olen minä.
Hän käy kyllä ulkona omien kavereidensa kanssa muutaman kerran kuukaudessa. Hän saattaa jopa lähteä arki-iltana sille yhdelle tuopille jos pyytäjänä on hänen ystävänsä. Hän käy keikoilla jos kaverin bändi esiintyy, ja muissakin tapahtumissa jos niihin liittyy joku tuttu.
Mutta jos minä pyydän häntä kanssani jonnekin, hän joko kieltäytyy taloudellisiin syihin vedoten tai sitten sanoo, että "katsotaan nyt." Hän saattaa kieltäytyä viikonlopuksi ehdottamastani retkestä kirpputorille, mutta seuraavana viikonloppuna lähtee intoa puhkuen kun kysyjänä on hänen paras ystävänsä.
Hän ei lähtenyt kanssani elokuviin edes silloin kun minulla oli ilmaiset liput, vaikka katsoo mielellään elokuvia. Lopulta annoin liput veljelleni, sillä minusta olisi ollut ikävää mennä yksin ja kaikki leffaseuraksi sopivat ystäväni asuvat kaukana.
Ulkomaanmatkoistakin hän joskus puhuu. Hän puhuu usein tuttavaporukassa miten nauttii matkustelusta. Mutta kun matka-asian ottaa puheeksi, hän ei koskaan innostu ajatuksesta. Hän sanoo jonkun ajankohdan milloin asiaa voisi harkita, mutta kun tuo ajankohta tulee, ei siitä enää puhuta.
Viime kesäisen kesälomareissunkin hän perui, kun lähtöön oli viikko aikaa.
Rahasta juttu ei ole kiinni, hän ansaitsee työharjoittelussaan palkkaa. Iso osa elinkustannusten jälkeen käteen jäävästä summasta kuluu kuitenkin kaikenlaiseen elektroniikkaan.
Hänen lapsuudenperheessään ei matkusteltu, käyty teatterissa tai taidenäyttelyissä. Hän on kotoisin pieneltä paikkakunnalta kaukana kasvukeskuksista, joten elokuva-ym. tarjontaakaan ei juuri ollut.
Itse taas olen perheestä, jossa kaikki nauttivat taide-elämyksistä. Onhan se ymmärrettävää, että jos ei ole tottunut johonkin tiettyyn juttuun lapsena, ei sitä välttämättä kaipaa aikuisenakaan, mutta minusta on silti keljua, että hän nimenomaan korosti seikkailunhaluaan tutustumisvaiheessa ja seurustelumme alkuvaiheessa. Ja asetelmaa vastaan sotii myös se, että hän kuitenkin lähtee kavereidensa kanssa ulos.
Olen paljon kotona itsekseni lopputyötäni kirjoitellen ja minusta olisi mukavaa käydä joskus ihmisten ilmoilla yhdessä hänen kanssaan, niin kuin pariskunnat tekevät.
Mutta onko tällaiselta ihmiseltä ihan turhaa odottaa osallistumista?