L
LonelyMama
Vieras
En tiedä mistä alkaisin kertomaan. Enkä tiiä, oikein uskallanko kirjoittaakaan, jos joku tunnistaa minut. Mutta kun minulla ei ole ketään kenelle puhua, enkä miehellenikään viitsi sydäntäni purkaa. Hän ei ymmärrä ja syyttää minua siitä, että olen outo. Luolteeltani olen erittäin arka, hiljainen ja epävarma. Yksinäinen introvertti, joka ei uskalla ihmisten seuraan mennä. Odotan että joku tulee luokseni ja ottaa minuun yhteyttä. Etenkin, jos koen että en tunne oloani tervetulleeksi, niin jättäydyn takavasemmalle. Mutta kuitenkin kärsin siitä. Naapurissani asuu kaksi ystävääni. Tai no, aikaisemmin voi sanoa ystävä mutta nyt minusta tuntuu etten tunne heitä enää, ystävyys on hävinnyt jonnekin. Voiko siis tämä mitään ystävyyttä ollakaan, eihän hyvä ystävyys katoa vuosien aikana. Ennen oltiin tosi paljon yhteydessä, vietettiin aikaa yhdessä ulkoillen, iltaa istuen ja lenkkeillen. Meitä yhdistää myös lastemme kautta tärkeä side, joten senkin takia ihmettelen miksi tilanne on muuttunut tällaiseksi. Tunnen oloni erittäin ulkopuoliseksi, laiminlyödyksi ja yksinäiseksi. Ihmettelen päivittäin, miten tilanne on muuttunut näin. Mikä minussa on vikana, ettei minusta enää pidetä. Nyt nämä naapurit ovat ystävystyneet keskenään. Olen tosi iloinen heidän puolestaan, mutta samalla myös hyvin katkera. Myönnän sen. MInäkin haluaisin päästä osalliseksi tuosta ilonpidosta mitä he yhdessä tekevät. Lenkkeilevät, kyläilevät puolin ja toisin, istuvat iltaa yhdessä, käyvät kaupungilla jne. Näen heidät päivittäin yhdessä ja facebookista on luettavissa kaikki tämä. MInä olen nykyään pelkkää ilmaa. Niin oikeassa elämässä kuin tuolla hemmetin virtuaalielämässä. Minun olemassaoloani ei noteerata enää millään tavalla, ei kutsuta kylään, ei lenkille, saati että ulkoilemaan. MIkäli satun pihalla olemaan heidän ollessa myös, monesti pihamme ohi kävellään niinkuin en siinä olisikaan. Kerran olin pihamaalla, toinen naapurini tuli juttusilleni. Hetken siinä juteltiin niitä näitä. Toinen naapuri tuli siihen myös ja siitä lähtivät sitten hetimmiten yhdessä jatkamaan matkaa. Minä näin siihen kummissani katsomaan että mitenkäs tässä näin kävi. Menenkö mukaan vaiko en. En mennyt, kun ei kutsuttu. En tiedä, saako sepustuksestani kukaan mitään selvää, saati ymmärtääkö miltä minusta tuntuu. Haluaisin niin kovasti olla ihminen, joka on puhelias, uskaltaa mennä kutsumatta rohkeasti mukaan porukkaan. IHminen, jonka ei tarvitse koko aikaa miettiä, mitähän pahaa minä olen tehnyt, mikä minussa on vikana kun minut unohdetaan eikä minusta pidetä. En halua olla tällainen takapenkin taavetti, ujopiimä joka ei pääse koskaan keskusteluun ja ryhmätilanteisiin mukaan. Olen pyytänyt heitä mukaan lenkille, kaupungille jne. mutta yleensä heillä on aina joku este. "Toisella kertaa sitten". Mutta näitä toisia kertoja ei ole tullut. Enkä enää edes kysy koska en halua olla tungetteleva. Olen jopa alkanut pelkäämää heitä. En tiedä aina uskallanko lähestyä vaiko en. Joskus on ollut sellainen tilanne että olen toisen naapurin pihamaalle mennyt "kutsumatta", katseet ovat olleet sitä luokkaa että mitä sinä tänne tulet. Ehkäpä kuvittelen mutta usein tulee tällaiset ajatukset mieleen. ETenkin kun olen hiljainen, enkä aina keksi puhumista, niin hiljaiset hetket ovat aika kiusallisia ja saavat minut miettimään, ajatteleekohan toinen että miksi tulen käymään, jos olen suurimman osan ajasta hiljaa. Etenkään kun toinen ei kovin innokkaasti juttele myöskään (mistään hiljaisuudesta ei näissä tapauksissa ole kyse, päinvastoin) niin helposti tulee mielikuva että olen ei-tervetullut vieras. Huh huh, jaksaakohan kukaan tätä lukea. On vaan niin hemmetin yksinäinen, ulkopuolinen olo. Työskentelen vielä ammatissa, jossa en juurikaan ole aikuisten ja muiden ihmisten kanssa tekemisissä, niin tunnen oloni päivä päivältä yksinäisemmäksi, epävarmemmaksi ja huonoksi.
