Miksi mun on niin vaikea suhtautua anoppiin myönteisesti...??

[miniä]

Anoppi on aivan kauhee määräilijä ja puuttumassa toisten asioihin. Meidän taloudessa mm. yrittää määrätä millaiset verhot, matot yms pitää olla... Olen antanut mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos... Kun tulin raskaaksi, päätin, että jos alkaa lapsen kasvatuksesta määräilemään, niin sitten pimahdan...

..no onhan niitä neuvoja tullut, mutta toistaiseksi olen pitänyt suuni supussa ja toiminut omalla tavallani. Mutta on minun silti kauhean vaikea suhtautua mitenkään myönteisesti anoppiin... En mielellään vieraile siellä kovin usein tai muutenkaan ole tekemisissä. Vaikka olin päättänyt, että lapsen takia koitan muuttaa käsitystäni anopista, niin en ole onnistunut. Hän on minusta silti aivan kaamea akka ja en tiedä miten jatkossa kestän jos alkaa enempi ja enempi puuttua asioihimme. Ja miten pystyn olemaan neutraali, ettei lapsi tajua, että äiti suurinpiirtein vihaa mummua... Esim. hoitoon en lastamme anopille halua jättäää...

 

[miniä]

eikö mulla ole kohtalotovereita?

 

[Kippuravarvas]

Meillä appiukko yrittää kovasti ohjailla meidän elämää annan sen messuta...
Mutta lapsen kanssa olen appiukolle tehnyt selväksi että tiettyjä sääntöjä on olemassa ja ne säännöt päättää minä ja mies.
Koita olla vaan ihan neutraali, vaikka se vaikeeta onkin.

 

[Debra]

Mä pidän kyllä anopista ja jätän lasta hänelle hoitoon... Mutta en minäkään voi sietää hänen määräilemistään tai puuttumista meidän asioihin. Hän tietää muka aina paremmin, miten pitäisi asiat tehdä ja rahat käyttää ym. Yritän vaan parhaani mukaan sivuuttaa hänen "neuvonsa" ja tehdä omalla tavallani. Samalta tuntuu kun susta sen suhteen, että on hirveän vaikea keskustella hänen kanssaan ns. avoimin mielin, kun on valmiiksi yleensä niskavillat hieman pystyssä, kun odottaa, että koska se neuvonta ja paasaus alkaa. No, mieluummin haluan kuitenkin olla sovussa, koska kuitenkin hän meistä välittää ja hyvää tarkoittaa.

 

[zaza]

mulla samat fiilikset sillä erolla tosin että lapsen annan hoitoon, onhan se sentään sen mummo oon tekemisissä niin vähän ku mahdollista...ja sen juttujen annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Onneks asuu 200 km päässä. Muuten ois varmaan päivittäin meillä, apua...

 

[Keittiönoita]

Eikös se olisi miehen tehtävä sanoa äidilleen, ettei puutu teidän asioihin?

 

[ap]

Eikös se olisi miehen tehtävä sanoa äidilleen, ettei puutu teidän asioihin?

mies sanoo, että minun pitää itse sanoa, jos en halua sen mattoja tai verhoja tms... nätisti jos yritänkins anoa, niin ei mee kaaliin...

 

[Debra]

Eikös se olisi miehen tehtävä sanoa äidilleen, ettei puutu teidän asioihin?

Useasti se ei miehillä tunnu missään, koska ovat sen ihmisen kanssa ikänsä asuneet. Joko se määräily on heidän mielestään ok, tai sitten suodattavat niin tottumuksesta sen jo. Yleensä miniä on se joka kärsii, koska monesti ollaan erilaisista kasvatustaustoista ja perheistä, eikä ymmärretä aina toisten arvoja.

Mä olen itse tottunut, että mun vanhemmat ei määräile ja saan neuvoja jos kysyn ja tarvin. Siksi olen heti puolustuskannalla, jos appivanhemmat sanovat miten meidän pitäisi tehdä asiat ja elää.

 

[Honeoyne]

Voit ihan hyvin sanoa asiasta. Jos annat mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin mikään ei kerro anopille ettet halua hänen vihjailevan millaiset verhot teillä pitäisi olla. Vastaa ihan reilusti että ette nyt tarvitse minkäänlaista sisustusta sillä teillä on jo teidän perhettäne miellyttävä sisustus eikä ole mitään syytä vaihtaa verhoja/mattoja.

Ja jos et halua antaa lasta anopille hoitoon etkä käydä siellä, niin voithan aina lähettää miehen ja lapsen kaksistaan sinne kyläilemään.

 

[Keittiönoita]

mies sanoo, että minun pitää itse sanoa, jos en halua sen mattoja tai verhoja tms... nätisti jos yritänkins anoa, niin ei mee kaaliin...

No tietenkin voit itsekin sanoa "kiitos ei", mutta tarkoitin lähinnä yleisellä tasolla asioihinne puuttumista.

 

[Keittiönoita]

Useasti se ei miehillä tunnu missään, koska ovat sen ihmisen kanssa ikänsä asuneet. Joko se määräily on heidän mielestään ok, tai sitten suodattavat niin tottumuksesta sen jo. Yleensä miniä on se joka kärsii, koska monesti ollaan erilaisista kasvatustaustoista ja perheistä, eikä ymmärretä aina toisten arvoja.

Mä olen itse tottunut, että mun vanhemmat ei määräile ja saan neuvoja jos kysyn ja tarvin. Siksi olen heti puolustuskannalla, jos appivanhemmat sanovat miten meidän pitäisi tehdä asiat ja elää.

Mutta kai tuossakin tilanteessa voi oman puolisonsa kanssa sopia, että hän ottaa asian puheeksi äitinsä kanssa?

 

[eräs äiti vain]

Meilläkin anoppi yritti aluksi ohjailla kaikkea, olimme nuoriperhe esikoinen tulossa ja kaikkia kippoja,täydellistä kahviastiastoa ei löytynyt. Ja osa huonekaluista ei ollut ihan priimaa, seinilläkään ei ollut oikein mitään. Anoppi sitten toi jatkuvasti jotain heiltä, mitä eivät enää käyttäneet. Ja toi seinille kaiken maailman koristelautasta sun muuta. Ajatteli että eihän vauva voi kasvaa kodissa jossa ei kaikkea ole, sinänsä ihan vilpitön ajatus. Mutta ajan kanssa tajusi, että eihän se lapsen onni siitä tavarasta tule. Ja että meillä on ihan tarkoitus sisustaa ja laittaa koti oman maun mukaan, emmekä odota että vanhemmat kantavat kaiken valmiina eteen. Ja nuorenperheen koti syntyy pikkuhiljaa. Nykyään kysyy lahjatoiveet yms ja nauttii kun saa antaa lahjan josta saaja todella tykkää, ja antaa lapsille paljon sitä kaikkein tärkeintä=aikaa.

 

[Debra]

Useasti se ei miehillä tunnu missään, koska ovat sen ihmisen kanssa ikänsä asuneet. Joko se määräily on heidän mielestään ok, tai sitten suodattavat niin tottumuksesta sen jo. Yleensä miniä on se joka kärsii, koska monesti ollaan erilaisista kasvatustaustoista ja perheistä, eikä ymmärretä aina toisten arvoja.

Mä olen itse tottunut, että mun vanhemmat ei määräile ja saan neuvoja jos kysyn ja tarvin. Siksi olen heti puolustuskannalla, jos appivanhemmat sanovat miten meidän pitäisi tehdä asiat ja elää.

Mutta kai tuossakin tilanteessa voi oman puolisonsa kanssa sopia, että hän ottaa asian puheeksi äitinsä kanssa?

Ilman muuta. Niin se pitäisi mennä. Mä vaan koen jotenkin laittavani miehen ikävään välikäteen, ja usein sanonkin itse aika suoraan. Ovat jo oppineet mun kanssa siihen, että mä saatan sanoa aika suoraan jos en ole samaa mieltä. Nykyään tosin en jaksa vääntää samoista asioista ja annan mennä toisesta korvasta.

 

[muuten kiva ihminen]

Minä antaisin erittäin mielelläni lapset anopin hoiviin,mutta hänen elämäänsä ei nyt kuulu muuta kuin uusi mies,tanssilavat ja reissailu..Odottaa kovasti että pienet kasvavat isoiksi,ei nauti yhtään pikkulapsista..Surullista..

 

[ei niin vakavaa mut kuitenkin]

Muistuu mieleen kun entinen anopin tekeleeni ei tykännyt minun vaatteistani. hän oli sellainen hieno ja tällätty kiinteistönvälittäjä ja minä taas "vähän" rennompi... Oli tosi inhottavaa kun hän yritti aina lahjottaa mulle niitä vaatteitaan, jotka ei todellakaan ollut mun tyyliä. En tiedä miksi en saanut sanottua että eikö se nyt tajua että me ollaan eri tyylisiä. Sen mä vielä ymmärrän jos ostaa toiselle lahjaks jonkun vaatteen josta toinen tykkää mut ei kenenkään tyyliä tarvii yrittää muuttaa.