Miksi sanotaan, et täydellisyydentavoittelu tekee lopulta hulluksi?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vaimo"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vaimo"

Vieras
Monesti törmää tähän, että "ei kannata ainakaan täydellisyyttä tavoitella, siinä tulee vain hulluksi", varsinkin jos kyse lapsiperheestä.
Itse en kyllä allekirjoita tuota.

Meillä on 7 lasta, joista vanhin 11 ja kyllä siltikin pyrin kokoajan täydellisyyteen. :xmas:
Se ei ole minulle mikään pakkomielle, että epätäydellisyyden kanssakin tulen toimeen, mutta ihan hevillä en epätäydellisyyttä hyväksy. :) Haluan pitää kodin siistinä ja kauniina, pukea lapset hyvin ja kauniisti, rakastan tälläämistä ja puunaamista...enkä tietääkseni ole vielä tullut hulluksi. :D Päinvastoin, nautin siitä ja saan siitä voimia arkeen ja elämään.
 
Silloinhan se ei ole täydellisyyden tavoittelua, jos kuitenkin hyväksyy epätäydellisyyden. Täydellisyyden tavoittelu vaan saa useimmiten aikaan sen, että vaatii täydellisyyttä muiltakin ja kun totuus on se, ettei täydellisyyttä ole! Jokainen erehtyy joskus.
Lopulta päädytään tilanteeseen, jossa pilkun nussiminen on niin kivaa, että tehdään uusia pilkkuja ihan vaan siksi, että saa osoittaa miten täydellinen on ja samalla on kokoajan ahdistunut kun muut ei ymmärrä pyrkiä samaan. Esim. työyhteisössä tuo on varmin tapa ajaa puolet työkavereista saikulle ja ne loput on muuten vaan huluuden partaalla.
 
Mun täydellisyydentavoittelu saa ainakin minut joskus hulluuden partaalle, kun tuntuu etten ole saanut joka osa-aluetta elämässäni tehtyä mielestäni riittävän hyvällä tasolla. Vaadin myös läheisiltäni paljon, mikä lisää kaiken hulluutta..

Sinulla siis ei ole täydellisyydentavoittelua, tai sitten yllät omalle vaatimustasollesi.
 

Yhteistyössä